Ukrainan sodan myötä geopoliittisiin näkemyksiin nojaavat puheenvuorot ovat nousseet pinnalle arvioitaessa Euroopan unionin ja Venäjän välisiä suhteita. Erityisesti Venäjän toimintaa on kehystetty paluuna geopoliittisesti aktiiviseen suurvaltapolitiikkaan. Ukrainan sota herätti ”mitä minä sanoin” -henkisiä puheenvuoroja uusklassiseen geopolitiikaan vähintään implisiittisesti kallellaan olevilta kansainvälisen politiikan kommentaattoreilta, kuten John Mearsheimerilta.

Itsemääritelmällisesti klassisiin geopoliittisiin malleihin nojaavat analyysit eivät ole viimeisintä muotia akateemisessa maailmassa, mutta geopoliittiset selitykset ovat sangen suosittuja esimerkiksi Etelä-Kiinan meren sotilaallis-poliittista tilannetta arvioitaessa tai pohdittaessa sinisilmäisten idealistien ajan päättyneen ”vanhan totuuden” paljastuessa kylmän sodan voittajille. Oli kyse sitten idealistisesta horroksesta tai mistä tahansa, geopolitiikka ei ole toki hävinnyt minnekään poliittisena doktriinina tai yhtenä mahdollisena maailmankuvaa muokkaavana skeemana – etenkään presidentti Putinin lähipiirissä.

Ulkopoliittisen instituutin hiljattain julkaisema raportti lähestyy Venäjän talous- ja ulkopolitiikan selittämistä näkökulmasta, joka hyödyntää geopoliittista teoreettista käsitteistöä. Tutkijat Toivo Martikainen ja Antto Vihma nostavat analyysissa esille Venäjän geoekonomiset keinot Euroopan unionin yhtenäisyyden heikentämiseksi turvallisuusintressien nimissä. Tutkijat argumentoivat, että unionin jäsenvaltioiden välisiä talouspoliittisia erimielisyyksiä syvennetään tarkoituksella poliittisen hajaannuksen varmistamiseksi. Tapausesimerkkeinä he käyttävät Nordstream II -hankketta ja Fennovoiman ydinvoimalaprojektia.

Mitä geoekonomisilla toimilla tarkoitetaan tässä yhteydessä? Miten tämä neologismi asettuu suhteessa (uus)klassiseen geopoliittisen ajattelun traditioon ja sen premisseihin?

Geopolitiikkaa toisin keinoin

Martikaisen ja Vihman tekstissä geoekonomia määritellään yhdysvaltalaisen strategian tutkijan Edward Luttwakin näkökulman mukaisesti toimijoiden, eli pääasiassa valtioiden, keinona edistää omia strategisia intressejään taloudellisten keinojen avulla sotilaallisten sijaan. Luttwakin analyysi ajoittuu kylmän sodan päättymisen jälkimaininkeihin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, jolloin suurvaltojen välisen täysimittaisen aseellisen konfliktin uhkan katsottiin väistyneen. Luttwak näki kansainvälisen järjestelmän konfliktin logiikan säilyvän ennallaan, vaikka taloudellinen ”kielioppi” nousikin korvaamaan sotilaalliset keinot.

Luttwakin position voidaan nähdä seuraavan kansainvälisen politiikan tutkimuksen realistisen koulukunnan näkemystä valtioista omasta turvallisuudestaan jatkuvasti huolissaan olevina suhteellisen edun maksimoijina. Näin ollen geoekonomia ei ole mitään vähempää kuin geopolitiikan jatkamista toisin keinoin tilanteessa, jossa suurvaltojen välisen aseellisen konfliktin eskaalation looginen lopputulema olisi ydinsota.

Martikaisen ja Vihman analyysin voidaan katsoa ymmärtävän geoekonomiset toimet yhtenä välineenä Venäjän poliittisen johdon geostrategisessa työkalupakissa, jossa myös geopoliittiset keinot ovat säilyttäneet roolinsa, kuten Krimin anneksointi osoittaa. Näin ymmärrettynä heidän näkemyksensä poikkeaa Luttwakin esityksestä, sillä Luttwakin mukaan geoekonomia on jotain, joka korvaa geopoliittisen kilpailun eikä vain täydennä sitä – ainakin suurvaltojen keskinäisessä vuorovaikutuksessa.  Analyysissa geoekonomisia keinoja käyttävä valtio noudattaa erilaista logiikkaa kuin ”tavalliset” taloudellisista voitoista kiinnostuneet toimijat: valtio-omisteisen Gazpromin katsotaan toimivan taloudellisten etujensa vastaisesti ajaessaan kannattamattomaksi oletettua Nord Stream II  ‑hanketta Euroopan unionin maiden välisten suhteiden heikentämiseksi.

Analyysi kartoittaa mielenkiintoisesti Venäjän tapaa hyödyntää taloudellisia keinoja omien etujensa ajamisessa, mutta onko geoekonominen viitekehys osuvin valinta tässä suhteessa? Luttwakiin eksplisiittisesti nojaaminen tuo analyysiin mukaan enemmän taustaoletuksiin liittyvää painolastia kuin tutkijat ehkä tarkoittivatkaan. Luttwakin näkökulmasta kaikki valtiot ovat omasta suhteellisesta asemastaan huolestuneita vallan maksimoijia oman selviytymisensä turvaamiseksi kansainvälisessä järjestelmässä. Sotilaallis-poliittisen sfäärin sijaan tämä maksimointi tapahtuu vain talouspoliittisin keinoin.

Jos edellä mainittu tulkinta Luttwakin näkemyksestä pitää paikkansa, niin Venäjää ei voida pitää mielekkäällä tavalla poikkeuksellisena omissa talouspoliittisissa toimissaan, kuten raportissa näytettäisiin esitettävän. Geoekonomisessa viitekehyksessä esimerkiksi Saksa euroalueen de facto johtajana, Yhdysvallat TTIP-neuvotteluineen ja TTP-sopimuksineen sekä Kiina Aasian infrastruktuuri-investointipankkeineen ovat yhtä lailla strategisesti käyttäytyviä, geoekonomisia oman edun maksimoijia siinä missä Venäjäkin.

Missä mielessä on siten mielekästä ymmärtää Venäjän toimivan jollain erityisellä tavalla geoekonomisesti suhteissaan Euroopan unionin jäsenvaltioihin? Tämän näkökulman kautta ymmärrettynä on mielenkiintoista arvioida yhtenä esimerkkinä Nord Stream II ‑hankkeen eurooppalaisten partnerien – BASF, e.ON, ENGIE, OMV ja Shell – kannustimia osallistua projektiin. Ovatko firmat vain passiivisia osallistujia Venäjän geostrategisessa pelissä vai näkevätkö ne hankkeen taloudellisesti kannattavana pitkällä aikavälillä?

Kysymys kuulukin, että mihin vedetään raja ”taloudellisesti rationaalisen” ja ”taloudellisesti ei-rationaalisen, mutta geostrategisesti rationaalisen” toiminnan välillä, jos vain näistä jälkimmäisen voidaan katsoa edustavan puhtaasti geoekonomista toimintaa? Tuoko geo-näkökulma tässä suhteessa mitään analyyttista lisäarvoa vai pysyisikö raportin argumentti samana, jos ”geoekonomisten” ja ”geopoliittisten” toimien sijaan puhuttaisiin yksinkertaisesti poliittisista ja sotilaallisista keinoista?

Turvallisuus on poliittista, talous on poliittista 

Geoekonominen näkökulma korostaa epäilemättä huomionarvoisia seikkoja Venäjän ja Euroopan unionin jäsenmaiden välisistä suhteista sekä talouden merkityksestä näiden muodostumisessa. Kansainvälisen talouden hahmottaminen apoliittisena investointien, absoluuttisten etujen ja keskinäisriippuvuuden sfäärinä on yksipuolinen tulkinta kompleksisesta maailmasta mitä pitääkin arvioida kriittisesti. Talouden apoliittisesta tulkinnasta siirtyminen geopoliittiseen tulkintaan (tai sen luttwakilaiseen taloudelliseen varianttiin) sisältää enemmän mahdollisia ongelmia kuin perusteltuja analyyttisia valintoja.

Klassisen geopolitiikan diskurssit ovat läpi historiansa verhoutuneet enemmän tai vähemmän tieteellisiksi selityksiksi kansainvälisestä politiikasta, mutta useimmiten niihin on liittynyt vahvasti normatiivisia elementtejä ja politiikkasuosituksia. Esimerkit amiraali Mahanista ja Karl Haushoferista ovat ilmeisimpiä, mutta tämä näkyy hyvin myös oman aikamme ”geopoliitikoilla”, kuten esimerkiksi Luttwakin geoekonomista kamppailua käsittelevän kirjan alaotsikossa.

Venäjän taloudellisten hankkeiden näkeminen lähtökohtaisesti geoekonomisten linssien läpi uhkaa pelkistää kaikki Venäjän toimet voimapoliittisiksi keinoiksi ilman syvällisempää perehtymistä taustalla oleviin motiiveihin ja tiedollisiin rakenteisiin. Geopoliittinen ajattelu saattaa hyvinkin jollain tasolla ohjata Venäjän ulkopoliittista päätöksentekoa, mutta tässä tapauksessa on hyvä ymmärtää ettei tämä kumpua ”maantieteen asettamista realiteeteista”. Yhtenä mahdollisena innoittajana on pidetty Putinia lähellä olevaa Alexander Duginia ja hänen euraasialaista geopoliittista ajattelua, mutta tässä näkökulmassa on varottava ylitulkitsemasta Putinin ja hänen lähipiirinsä roolia kaikkeen Venäjään liittyvässä tutkimuksessa.

Venäjän toimien hahmottaminen geoekonomisena, geopoliittisena tai jatkuvana ”hybridivaikuttamisena” vaikuttaisi ilmentävän ennemmin tarvetta kehystää Venäjän toimia poliittisen ilmaston vaatimalla vakavuudella kuin analyyttisesti perusteltuna valintana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Venäjän voimapolitiikkaa tulisi ”ymmärtää” normatiivisessa mielessä. Kenellekään Venäjän politiikkaa edes kursorisesti seuranneelle, erityisesti  toisen Tshetshenian sodan jälkeen, tuskin on tullut yllätyksenä Putinin Venäjän voimapoliittinen häikäilemättömyys mitä tulee konflikteihin Ukrainassa ja Syyriassa.

Professori Stefano Guzzinin mukaan geopoliittisen ajattelun nousun voi nähdä Venäjän kaltaisen valtion kohdalla eräänlaisena selviytymismekanismina: geopoliittinen malli tarjoaa helposti ymmärrettävän, yksinkertaisen ja konkreettisen mallin kansainvälisen järjestelmän selittämiseksi aikana, jolloin valtio hakee omaa identiteettiään suhteessa muihin. Venäjän ja lännen väliset turvallisuuskysymykset ovat oleellisia, mutta tämän suhteen käsitteellistäminen geopoliittisten selitysmallien avulla ei ole analyyttisesti perusteltua. Geo‑diskurssin hyväksyminen – edes sen muunnellussa muodossa – vakavasti otettavana selitysmallina legitimoisi Venäjän geostrategista tulkintaa kylmän sodan jälkeisestä alennustilastaan ja noususta varteenotettavaksi maailmanpolitiikan peluriksi vastustaessa Yhdysvaltojen hegemonisia pyrkimyksiä Venäjän ”lähiulkomailla”.

Geopoliittisen ajattelun traditio tarjoaa elegantin ja ensinäkemältä ajattomalta vaikuttavan, realistisen ”totuuden” maailmanpolitiikan hahmottamiseksi. Klassisiin geopoliittisiin (ja siitä johdettuihin geoekonomisiin) käsitteisiin liittyy kuitenkin perustavanlaatuisia normatiivisia ja metodologisia ongelmia, joiden valossa niiden soveltamisesta saatavat hyödyt jäävät rajallisiksi, jos tarkoituksena ei ole luoda itseään toteuttavaa profetiaa geopolitiikan ”ikuisesta” luonteesta.