Kansainvälisen tilanteen jännitteet ovat viime vuosina suunnanneet katsetta entistä vahvemmin ulkopolitiikan henkilöihin. Erilaisten kriisien keskellä johtajien rooli korostuu, ja odottamattomassa tilanteessa vastauksia haetaan tarkentamalla yksilöön. ”Mitä Putin haluaa?” on kysymys, jota toistetaan kansainvälisessä ja kotimaisessa mediassa. Helmikuun puolella Matti Pesu kirjoitti The Ulkopolitistissa siitä, miksi Venäjän presidentti Vladimir Putinin ajatusmaailmaa on tärkeä ymmärtää. Tässä tekstissä jatketaan keskustelua samasta teemasta, joskin eri näkökulmasta. Vaikka tietäisimme kaiken Putinin ajattelusta, ymmärtäisimmekö silti viimeaikaisia muutoksia – tai niiden vaikutuksia tulevaan? Millaisia asioita johtajaan keskittyvä tarkastelu jättää varjoon?

Yhdysvaltalainen kognitiotieteiden ja lingvistiikan tutkija George Lakoff on kirjoittanut paljon metaforien käytöstä politiikassa. Lakoffin mukaan metaforat ovat luontainen tapa jäsentää ajatusmaailmaa, ja metaforat myös vaikuttavat toimintaamme.

Politiikan kieli on sakeanaan metaforia – ymmärrettävästikin, sillä käsiteltävät aiheet ovat usein abstrakteja. Käyttämistämme metaforista monet ovat niin vakiintuneita, ettemme kiinnitä niihin huomiota. Yksi näistä on tapa puhua valtiosta tai kansakunnasta samaan tapaan kuin ihmisestä (Lakoffin termein Nation-as-Person). Voidaan esimerkiksi sanoa, että valtion pitäisi olla vahva ja terve, kun tarkoitetaan taloudellista ja sotilaallista kyvykkyyttä. Persoonallistettu viesti menee paremmin perille.

Toinen, ehkä ongelmallisempi metaforinen malli liittyy johtajakeskeiseen lähestymistapaan: tulkitsemme valtion johtajan edustavan koko maata (Leader-for-Country). Tällaisessa ajattelussa Putin on yhtä kuin Venäjä, tai Obama on yhtä kuin Yhdysvallat: monimutkaiset kehityskulut mielletään valtionpäämiehen toiveiksi tai saavutuksiksi.

Kumpikin esimerkeistä on yleinen arkikielessä ja erityisesti mediateksteissä, joissa on tärkeää ilmaista asia tiiviisti ja yksinkertaisesti. Johtajakeskeinen lähestymistapa politiikan tutkimuksessa on oikeastaan eri asia, mutta koska tutkimusta ei tehdä omassa todellisuudessaan vaan kaiken arkisen kielenkäytön keskellä, nämä limittyvät toisiinsa. Siksi metaforilla ajatteleminen on näkyy myös tutkimuksen tekemisessä: kun yksinkertaistavat kielikuvat hallitsevat julkista keskustelua, niistä voi olla vaikea päästä eroon  muuallakaan.

Esitän seuraavassa neljä keskeistä syytä sille, miksi mielestäni kansakunnista tai valtioista puhuminen johtajiensa kautta voi yksinkertaistaa ja hämärtää ymmärrystä pikemmin kuin lisätä sitä. Ensinnäkin totuttu tapa puhua Venäjästä johtajanaan juontuu tavasta puhua Neuvostoliitosta, ja siksi sitä pitäisi arvioida uudelleen: nykyisin myös muut tasot politiikassa ja yhteiskunnassa ovat olemassa ja näkyvissä, niitä pitää vain osata katsoa. Toiseksi, johtajan valta on rajallinen, ja rajoittavat tekijät voivat olla johtajan persoonallisuutta merkittävämpiä. Lisäksi muutosten mahdollisuus jää helposti havaitsematta, jos oletamme johtajien olevan pysyviä ja muuttumattomia – samoin kuin kansan rooli kuviossa kutistuu, jos oletamme johtajien olevan kaikkivoipia. Esimerkit keskittyvät siis Venäjään, mutta johtajakeskeisen analyysin pitäisi kaikissa muissakin tapauksissa olla tietoinen ja perusteltu valinta.

#1: Venäjä ei ole Neuvostoliitto

Neuvostoliiton tutkimuksessa johtajakeskeinen näkökulma oli ainakin aiemmin varsin tavanomainen. Tavallaan lähestymistavalle on enemmän perusteita silloin, kun yhteiskuntajärjestelmä nojaa vahvan johtajahahmon varaan: totalitaristinen valtio ei järjestä vaaleja, eikä päätöksenteon kerroksista tai vaiheista ole helppo saada tietoa. Politiikkaa voidaan tulkita lähinnä valtionpäämiesten ulostuloista koska niitä edeltäneet keskustelut käydään julkisuudesta piilossa, joten politiikka itsessään henkilöityy näihin johtajiin. Tämä on myös syy siihen, miksi nykyisin esimerkiksi Venäjästä tai Kiinasta puhuttaessa johtajakeskeinen näkökulma on tavallisempi kuin puhuttaessa demokratioista.

Neuvostoliitossa – kuten vahvasti autoritäärisissä tai totalitaristisissa järjestelmissä yleensä – johtajan korostaminen oli tarkoituksellista. Neuvostoliitossa uudet johtajat halusivat tehdä eron menneeseen vahvistaakseen omaa auktoriteettiaan. Uusi johtaja tarkoitti uutta aikakautta, jossa ei useinkaan ollut minkäänlaista sijaa edeltäjille. Mutta tällä ei oikeastaan pitäisi tutkimuksen kannalta olla ratkaisevaa merkitystä. Johtajan roolia vahvistava viesti pitäisi ottaa tutkimuksen kohteeksi, ei sen lähtökohdaksi.

Nykyisin historiantutkimuksessa suhtaudutaan aiempaa kriittisemmin johtajakeskeiseen näkökulmaan. Suomessakin viime aikoina tehty kylmän sodan tutkimus on tästä hyvä esimerkki. Valtionpäämiesten ja suurvaltojen välisten suhteiden sijaan myös järjestökentän, kaupan, kulttuuristen tekijöiden ja jopa yksilötason suhteilla nähdään olleen merkitystä. Kyse ei ole yksinomaan siitä, että lähteitä olisi nyt paremmin saatavilla ja tutkimuksen näkökulmat olisivat siksi laventuneet, vaan myös siitä, että tutkijat ovat itsekin valmiimpia tarkastelemaan menneen ilmiöitä moniulotteisemmin (näin kirjoittivat Idäntutkimus-lehdessä taannoin Sari Autio-Sarasmo ja Katalin Miklóssy).

Samaa moniulotteisuutta kaipaisi myös ulkopolitiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkimus nykyisin. Erilaisten valtionpäämiesten johtajatyyliin, lähtökohtiin ja (oletettuihin) ajatusmaailmoihin keskittyvä analyysi on tärkeää, mutta se ei yksinään riitä.

#2: Johtajan valta on rajallinen

Varsinkin mediassa on pohdittu paljon Vladimir Putinin persoonaa: miten hänen tiedustelutaustansa vaikuttaa arvoihin, ja niiden seurauksena politiikkaan? Mikä on ”Putinin suunnitelma”? Matti jo viittasikin kirjoituksessaan Angela Merkelin arvioon siitä, että Putin elää eri todellisuudessa kuin me. Samaan tapaan on puhuttu Putinin toimien ”rationaalisuudesta” tai ”irrationaalisuudesta”, ja jopa ihmetelty onko Putin tullut hulluksi. Analyysia henkilökohtaisten ominaisuuksien vaikutuksista voi ja kannattaakin tehdä (mistä esimerkiksi käy Fiona Hillin & Clifford G. Gaddyn teos Mr Putin, Operative in the Kremlin), mutta samaan aikaan on katsottava niitä tekijöitä, jotka rajaavat tai vastaavasti pönkittävät johtajan valtaa.

Ongelma ”Putinin suunnitelman” kaltaisissa ajatuskehikoissa on se, että vaikka pääsisimmekin jäljille tuosta suunnitelmasta, sen toteuttamista rajoittavat monet rakenteelliset tekijät. Valtiontalouden kantokyky on yksi ilmeisimmistä, mutta sen lisäksi kansansuosio, virkamieskoneiston uskollisuus tai korruptoituneisuus ja erilaiset alueelliset jännitteet rajaavat toimintamahdollisuuksia. Myös Neuvostoliitossa, jossa ei ollut vaaleja, johtajien piti toimia tietyissä puitteissa: järjestelmän luonteenpiirteet osoittivat liikkumatilan. Siksi henkilökohtaiset ominaisuudet eivät voi yksin määrittää politiikan suuntaa, vaikka ne tietysti selittävätkin arvovalintoja ja painotuseroja. Nyt nähdään, ettei Venäjän modernisaatio onnistunut, vaikka presidentti Dmitri Medvedev puhui siitä vuosia. Samoin Boris Jeltsinin demokratiaiskulauseet törmäsivät ankeaan todellisuuteen: valtiovallan keskeiset instituutiot eivät pystyneet lunastamaan lupauksia, eikä siihen lopulta ollut haluakaan. Valtiojohtajat eivät ole kaikkivoipia, joten heidän perimmäisten pyrkimystensä arvailun sijaan pitäisi tarkentaa katsetta niitä rajoittaviin tekijöihin.

Johtajan valtaa voivat vahvistaa myös hänen persoonastaan riippumattomat tekijät. Niissä voi olla kyse politiikan tekemiseen kytkeytyneistä kulttuurisista perinteistä. Venäjällä arvostetaan johtajaa, joka näyttää itsevarmalta ja määrätietoiselta – nämä piirteet ovat merkittävämpiä kuin esimerkiksi kyky vaikuttaa tasapainoiselta neuvottelijalta. Kuten Michael Kofman kirjoitti joulukuussa, ei ole syytä olettaa että joku muu presidentti kuin Putin tarkoittaisi Venäjän ulkopolitiikassa linjanmuutosta. Naapurivaltioiden suvereniteetin rajoittaminen osana ulkopolitiikkaa oli tunnusomaista jo Jeltsinille, puhumattakaan neuvostoajasta. Uusien alueiden liittäminen imperiumiin on aina kertonut hallitsijan vahvuudesta, ja niiden menettäminen on tulkittu heikkoudeksi.

#3: Johtajakeskeinen näkökulma unohtaa kansan

Johtajan persoonaan keskittyminen uhkaa sivuuttaa kansalaisten roolin. Kansan merkitys tulee näkyväksi esimerkiksi vaalien yhteydessä, jolloin johtajan suosio mitataan. Venäjällä järjestetään syyskuussa duuman vaalit, ja jo nyt on nähtävissä, että valtapuolue pyrkii vahvistamaan asemaansa ennen varsinaista vaalikamppailua esimerkiksi vaalitapaan liittyvillä muutoksilla. Ennustamattomat tekijät ovat silti aina läsnä äänestyksissä, eikä vaaleja pitäisi Venäjän tapauksessakaan kuitata väärennetyiksi jo etukäteen.

Vaalitulos tarjoaa myös valtiojohdolle arvokasta tietoa poliittisista mielialoista maassa. On hyvä muistaa, että kansan ja valtiojohtajan rooli ei ole niin yksiulotteinen: toisaalta Venäjän valtio hyödyntää aggressiivista propagandaa viestinnässään, mutta toisaalta se pyrkii myös kuuntelemaan kansan mielialoja ja vastaamaan niihin. Tämä ei tarkoita, että kansan huolia kuunneltaisiin ja niihin koetettaisiin etsiä ratkaisuja, vaan ennemmin siten, että kansaa puhuttavista asioista pyritään kehystämään valtiojohdon näkökulmasta suotuisa narratiivi.

Arkisen puheen tasolla kansan ja johtajan suhteeseen liittyy myös toinen tärkeä asia. Edellä mainittu George Lakoff kirjoitti vuonna 2003, että ”metaforat voivat tappaa”: hän viittasi Persianlahden sotaan 1990 sekä Yhdysvaltojen iskuun Irakiin 2003, joissa molemmissa oli keskeistä oikeuttaa toiminta demonisoimalla johtaja.

”The war, we are told, is not being waged against the Iraqi people, but only against one person. Ordinary American citizens are using this metaphor when they say things like ‘Saddam is a tyrant. He must be stopped.’ What the metaphor hides, of course, is that the three thousand bombs to be dropped in the first two days will not be dropped on that one person.”

(Kirjasta Lakoff, George: Don’t think of an elephant! Know your values and frame the debate. Chelsea Green publishing 2004, s. 69.)

Tässä esimerkissä johtaja-metonyymi on kietoutunut muihin politiikan puheen metaforiin, kuten valtioihin ihmisinä (ja vielä hyvinä ja pahoina ihmisinä) ja vastustajaan absoluuttisesti pahana. Kuitenkin jo pelkästään valtion esittäminen sen johtajana riittää tekemään monimutkaisesta tilanteesta liian yksinkertaisen. Huono hallitsija harvoin on kansan toive, mutta heitä ei tällaisessa puheessa huomioida.

Venäjän tapauksessa muistutetaan usein, että kansa on antanut varsin laajalti tukensa Putinille ja hänen ajamalleen politiikalle. Mielipidetutkimusten tekeminen autoritäärisissä yhteiskunnissa on oma taiteenlajinsa, mutta tuki on varmasti suurelta osin aitoa. Kun Putinin suosiota pohditaan, pitäisi kuitenkin pystyä ajattelemaan muita tekijöitä kuin hänen henkilökohtaista karismaansa. Näkyviä vaihtoehtoja ei ole, eikä heitä ilmaannu niin kauan kuin mediaympäristö on tiukasti rajattu. Suosion pysyvyyttä selittää myös se, että Putinin esitetään toimivan tietyllä tapaa ”politiikan yläpuolella”: hänet näytetään voimakkaana johtajana, joka oikaisee epäkohdat jos vain saa tietää niistä. Ihmisten arkielämän hankaluudet osoitetaan tehottoman ja korruptoituneen keskijohdon syyksi.

#4: Johtajaan keskittyminen estää näkemästä muutoksia

On helppo ajatella, että esimerkiksi vaalien jälkeen valittu uusi johtaja ottaa politiikassa uuden suunnan. Mutta jos johtaja istuu paikallaan viisitoista vuotta, politiikan jatkuvuudesta tai katkoksista viestivät tekijät voivat jäädä huomaamatta. Tutkijoiden keskuudessa on esitetty erilaisia arvioita siitä, milloin oikeastaan Venäjän valtiojohto alkoi muuttua niin konservatiiviseksi ja autoritääriseksi kuin millainen se on tänään: vedenjakajia on osoitettu 2000-luvun alkuvuosista lähtien, ja erityisesti entisen Neuvostoliiton maissa tapahtuneiden niin sanottujen värivallankumousten jälkeen. Selkeimpänä erottuu vuosi 2012, jolloin liberaalimpana ja demokraattisempana johtajana pidetty Medvedev siirtyi sivuun autoritäärisen Putinin tieltä näkyvien mielenosoitusten saattelemana. Vaikka politiikan keskeinen sisäpiiri oli pääosin sama kummankin presidentin aikana, muutokset tulivat näkyviksi johtajan vaihtuessa.

Lähihistorian katkoksista ja jatkuvuuksista onkin hyvä käydä keskustelua, mutta tulevaisuuden olettamukset ovat vaikeampia tutkia. Pienet signaalit muuttuvista tilanteista voivat jäädä huomaamatta, kun jäämme odottamaan henkilövaihdoksia politiikan huipulla. Kuitenkin myös pitkään vallassa pysynyt johtaja voi muuttaa ajattelutapaansa. Niin voi käydä jonkin tietyn tapahtuman seurauksena, mutta nuo kimmokkeet eivät aina näy ulkopuolelle.

Millainen näkökulma sitten huomioisi paremmin näitä ”johtajan varjoon” jääviä ilmiöitä? Vastaukseksi voisi tarjota sellaisten menetelmien yhdistämistä,  jotka keskittyvät yhtä henkilöä suurempiin linjoihin. Politiikan tutkimus voi hyötyä myös ekonomistien, sosiologien ja vaikka uskontotieteilijöiden näkökulmista – kunhan lopputuloksena on tutkimus, joka pystyy etäännyttämään ”kertomuksen” vahvasta johtajasta. Toisin sanoen, politiikan keskeisten henkilöiden tutkiminen ja heidän toimintansa arvioiminen on arvokasta, mutta johtajan rooliin keskittyvän näkökulman pitäisi olla tietoinen valinta, eikä osoitus yksinkertaistavien kielikuvien vahvuudesta.