Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on helppo tarttua erilaisiin ilmiöihin, jotka ovat teemaltaan tuttuja ja ilmeisiä. Puolustuspolitiikkaa, sotaharjoituksia, liittosuhteita, terrorismia, suurvaltojen sisäpolitiikkaa, pakolaisia ja talousongelmia. Mutta välillä on hyvä palata erilaisten turvallisuusongelmien ytimeen, nimittäin siihen, miten asiat ovat kansalaisten parissa. Tämä oli muuten asia, johon presidentti Sauli Niinistö viittasi viimeisimmässä uudenvuodenpuheessaan. Yhteiskunnallinen eheys on asia, joka liittyy suoraan turvallisuuteen.

Yhteiskunnallisesta eheydestä puhutaan aika ajoin, eikä ihme. Kirjoituksessa luodaan katsaus siihen, millainen yhteiskunnan eheys on juhlavuottaan täyttävässä Suomessa, ja pohditaan eheyden merkitystä turvallisuuden kannalta. Vaikuttaa siltä, että peruspalikat ovat kunnossa, mutta huomiota tulee kiinnittää jokaisen tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin menestyä elämässä.

Mikä uhkaa eheyttä?

Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Erkka Railon mukaan eheys on kantava yhteiskunnallinen voima, joka liittyy tunteisiin osallisuudesta ja siitä, että poliittinen järjestelmä nauttii kansalaisten luottamusta. Railo hahmottelee viime vuonna ilmestyneessä kokoomateoksessa Suomen yhteiskunnallista eheyttä koettelevia ongelmia, ja hän päätyi nostamaan esiin useita keskeisiä haasteita.

Railon listaamista haasteista ensimmäinen oli tulo- ja varallisuuserojen kasvu, joka liittyy muun muassa Suomen taloudellisesta integraatiosta saatujen hyötyjen epätasaiseen alueelliseen jakaantumiseen, ja toisaalta siihen, että taloudessa vallitsee yhä kovempi kilpailu ja vastaavasti kovempi pudotus. Toisin sanottuna on helpompaa olla eheämpi osa yhteiskuntaa sellaisessa Suomen kolkassa, jossa työpaikkoja on paremmin saatavilla.

Railo mainitsee teknologisen kehityksen vaikutuksen siihen, miten kansalaisten poliittinen liikkuvuus on lisääntynyt ja samalla kansalaisen informaatiolähde saattaa olla eriytynyt some-ympäristön tarjoamien ajatusten myötä. Suhteellisen rajatun some-ympäristön myötä voi kehittyä tiedollisia kuplia, joissa kohtaa erityisesti samanhenkisiä näkemyksiä ja toisaalta vähemmän vastakkaisia mielipiteitä. Näin syntyy tilanne, jossa omat asenteet vahvistuvat samanhenkisten keskuudessa. Railon mukaan nykyajan politiikassa nähty populismin ja konservatiivisen politiikan vahvistuminen juontaa juurensa politiikan aiheisiin. Uuden politiikan teemat, kuten esimerkiksi viime aikoina paljon esillä olleet seksuaalivähemmistöjen vapaudet eivät liity suoraan elintasokysymyksiin ja ovat enemmänkin yleismaailmallisia ja luonteeltaan vahvasti moraalisia kysymyksiä käsitteleviä teemoja. Tällaiset kysymykset voivat olla isoja asioita tietyille marginaaliryhmille, mutta samalla nämä kysymykset voivat tuntua turhilta tai jopa loukkaavilta sellaisista, jotka kamppailevat päivittäisen toimeentulon kanssa.

On tärkeää huomata, että koulutustasolla on roolia yhteiskunnallisen eheyden kannalta. Paremmin koulutetut ovat poliittisesti aktiivisempia ja kokevat saavansa äänensä paremmin kuulumaan, toisin kuin monet muut. Koulutuksen ja paremman elintason yhteys liittyy myös siihen, että esimerkiksi eduskuntaan valituksi pääsemiseen tarvitaan merkittäviä taloudellisia resursseja. Näin vahvistuu kierre, jossa parempiosaiset määrittelevät huonompiosaisten elämää, ja parempiosaisten käsitys huonompiosaisten elämästä saattaa olla hyvinkin pinnallinen.

Mitä tulee tilastoihin, Suomen elintaso on kaikkiaan hyvä. Bruttokansantuotteella mitattuna Suomella pyyhkii oikein hyvin, ja laajan elintasovertailun kohdalla Suomi menestyy vielä paremmin maamme ollessa Social Progress Imperative -järjestön vuoden 2016 arvioinnissa paras. Tässä tarkastelussa Suomessa asuvien mahdollisuudet erinäisiin elämän perustarpeisiin kuten koulutukseen ja kansalaisten vapauksiin olivat todella vahvat, kuten oli asian laita myös muissa pohjoismaissa. Peruspalikat ovat siis ainakin olemassa, mutta varallisuuden jako muuttaa ajan kuluessa politiikan teon tapoja. Politiikka törmää myös valtion suhteelliseen heikkouteen.

Heikon valtion aika ja köyhyys

Sosiologi Zygmunt Baumanin ajattelussa nousee esiin notkean modernin käsite kuvaamaan nyky-yhteisöä, jossa erityisesti työnteko on muuttunut monien kohdalla pätkistä koostuvaksi ja siten luonteeltaan epävarmaksi toiminnaksi. Samalla muut yksilöä aiemmin yhteiskuntaan kiinnittäneet tekijät ovat muuttaneet merkitystään. Työ ei ole ollut yksilölle ainoastaan tapa saada elanto, vaan samalla työ on ollut myös yhteisöllinen ponnistus pitkän aikavälin tulosten eteen. Bauman katsoo, että notkean modernin tilassa vastaava ponnistelu jää sivuun ja yksilöiden huomio keskittyy enemmän nopeiden tulosten saavuttamiseen.

Myös kansallisvaltio, tuo suomalaisen yhteiskunnan perusrakenne kärsii notkeasta modernista. Kansallisvaltio ei pysty tarjoamaan enää vastaavia yhteiskunnallisen kiinnittymisen kokemuksia kuin aikaisemmin. Samalla yhteiskunnan kyky ylläpitää yksilön turvallisuutta heikentyy. Tämä näkyy esimerkiksi ajatuksina siinä, miten valtio pystyy toimimaan maailmassa. Valtion kyky toteuttaa suhteellisen vapaata politiikkaa on kaventunut globalisaation myötä, missä vääränlainen valtion politiikka johtaa suhteellisen nopeasti taloudellisiin rangaistuksiin tai jopa ulkomaiden turvautumiseen sotilaalliseen voimaan. Tämän seurauksena valtiot joutuvat toimimaan tiettyjen globalisaation asettamien pelisääntöjen puitteissa. Pelisääntöjen osalta päästään nyt testaamaan sitä, miten Brexitin ja Trumpin presidenttiyden kaltaiset tapahtumat saattavat muuttaa valtioiden toimintaa suhteessa globalisaatioon, ja missä määrin Yhdysvaltojen ja Britannian kaltaiset valtiot saattavat vaikuttaa globalisaation vauhtiin.

Kaiken kaikkiaan Baumanin kuvaus notkeasti modernista osuu moniin määrä- ja osa-aikaisissa työsuhteissa toimiville, joilla saattaa olla vaikeuksia kokea yhteenkuuluvuutta ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Samalla kyse on edelleen koko yhteiskunnan kannalta marginaaliryhmästä, ainakin kaikkiin palkansaajiin suhteutettuna. Tilastojen mukaan Suomessa työsuhteet painottuvat edelleen toistaiseksi voimassa oleviin työsuhteisiin. Esimerkiksi vuonna 2015 vain 15 prosenttia kaikista palkansaajista toimi määräaikaisissa tehtävissä.

Työttömyyttä on runsaasti lukumäärien perusteella. Esimerkiksi joulukuussa 2016 Suomessa oli yli 200 000 työtöntä, ja vastaavasti työllisyysaste 15–64 vuotiaista oli 68,3 prosenttia. Työttömyyslukema on siinä mielessä harhaanjohtava, että tilastointi saattaa vaihdella.

Positiivista on, että tuloerojen kasvu on pysynyt Suomessa maltillisena 2000-luvulla. Esimerkiksi vuonna 2014 tuloerot olivat samankaltaisia kuin 2000-luvun alussa. Tuloerojen kasvu voi johtaa monenlaisten negatiivisten ilmiöiden lisääntymiseen yhteiskunnassa, joten ei ole ihme että tuloerojen kehitystä tarkastellaan aktiivisesti. Tuloerojen kasvun suhteellinen hitaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yksittäisen kotitalouden tila voisi olla heikko. Työttömyys kurittaa osaa perheistä, ja käytettävissä olevat varat saattavat olla riittämättömät keskeisten menojen kannalta.

Heikon taloudellisen tilan vaikutus osuu kaikista pahiten yhteiskunnan tuleviin toivoihin. Vuonna 2016 arvioitiin, että Suomessa saattoi olla jopa 117 000–150 000 köyhää lasta. Edellisvuoden osalta oli laskettu, että lapsia oli Suomessa yhteensä reilu miljoona. Tiedetään, että lapsiajan köyhyys osittain määrittää myös aikuisiän elämää niin käyttäytymisen, terveyden kuin käsitystä ihmissuhteista ja elinympäristöstä. Yhteiskunnan eheyden kannalta onkin oleellista katsoa pitkän aikavälin kehityskulkua, ja siinä mitattuna lapsiajan köyhyydellä ja työttömyydellä voi olla pitkäkestoisia vaikutuksia.

Syrjäytyminen mainitaan usein esimerkkinä suomalaista yhteiskuntaa haittaavista ilmiöistä, ja ilmiöstä kärsivien määrä saatetaan arvioida jopa 70 000 syrjäytyneen kokoiseksi. Luku on iso, mutta sinällään yksilön syrjäytymisen taso tai omakohtainen kokemus tilasta ei suoraan kerro siitä, miten yhteiskunnan eheys kestää kriisin aikana. Sen sijaan keskustelu syrjäytymisestä kertoo siitä, että ilmiöstä yritetään välittää ja että syrjäytyneiden auttamiseen yritetään kiinnittää laajaa yhteiskunnallista huomiota.

Tilastojen perusteella työllisyysaste ei ole totaalisessa kriisissä, mutta toisaalta Suomessa valtion talouden tasapaino perustuu tällä hetkellä siihen, että saatavilla olevat tulot eivät riitä kattamaan valtion menoja. Niinpä valtio turvautuu lainaamiseen, jolla rahoitetaan yhteiskunnan menoja. Niin kauan kuin lainakorot ovat matalalla, ei valtion lainanotto aiheuta merkittävää lyhyen aikaväli ongelmaa lukuun ottamatta Euroopan unionin ja toisaalta euroalueen asettamia kriteerejä. Keynesiläinen taloustiede lähtee liikkeelle ajatuksesta, että valtio voi päihittää taantumaa lisäämällä kysyntää esimerkiksi lainaamalla rahaa merkittäviin infrastruktuurihankkeisiin.

Lainanottoon perustuvan talouden ongelma nousee esiin silloin, jos lainanotolla ei kyetä rakentamaan sellaista dynaamista taloutta, jonka tarjoamiin palveluihin ei tarvittaisi enää lainanottoa. Lainat tulee ainakin periaatteessa maksaa takaisin, ellei inflaatio kuluta lainan arvoa ajan kuluessa. Eurotaloudessa valvotaan inflaatiotasoa kohtalaisen tiukasti ainakin toistaiseksi.

Suomen nykyhallitus muodostuu poliittisista puolueista, jotka kampanjoivat viime eduskuntavaalien yhteydessä kiinnostuksella lopettaa velaksi eläminen. Tällöin isot puolueet korostivat yleisesti lainapolitiikan loppua ja yhteiskuntaan tehtäviä julkisen talouden leikkauksia rahoitusvajeen kuromiseksi umpeen. Hyvinvointipalvelujen tietoinen rapauttaminen kustannussyistä saattaa luoda eräänlaisen tyhjiön ainakin sellaisista yksilöä auttavista palveluista, jotka ennen ovat olleet julkisin varoin rahoitettavia.

Onko meillä sama käsitys arvoista?

Käsityksemme hyvinvointipalveluista, yhteiskunnan moraalista sekä tulevaisuuden suunnasta määrittyy ainakin osittain sen kautta, minkä koemme yhteiskunnan arvoidentiteetiksi – sellaisiksi arvoiksi, jotka vaikuttavat toimintaamme. Suomi mieltänee yleisesti ottaen itsensä monipuoluedemokratiaksi, jossa ihmisten vapauksilla ja oikeuksilla on merkittävää painoarvoa. Samalla suomalaiseen arvomaailmaan liitetään myös velvollisuuksia, kuten esimerkiksi yhteiskunnan laaja tuki asevelvollisuudelle osoittaa.

Suomi on liittynyt osaksi länttä erilaisten instituutioiden kautta, jossa on samalla muodollisesti omaksuttu paikka osana läntistä arvomaailmaa. Läntinen arvomaailma liittyy käsityksiin niin kutsutuista eurooppalaisista arvoista, missä painotetaan käsitystä oikeusvaltiosta, monipuoluedemokratiasta ja laajasta yksilönvapauksien kirjosta. Instituutiot, kuten Suomen liittyminen vahvasti arvopohjaiseen Euroopan neuvostoon vuonna 1989, vahvisti suomalaisessa yhteiskunnassa jo olemassa ollutta arvopohjaa. Samalla kansainvälisten instituutioiden myötä suomalaista lainsäädäntöä harmonisoitiin paremmin vastaamaan instituutioiden asettamia kriteerejä, myös arvojen näkymisessä käytännön elämässä. Oikeusvaltion periaate on Suomessa vahva, ja korruption taso on matala. Kansalainen voi ainakin pääsääntöisesti luottaa siihen, että virkamies toimii lain puitteissa. Tämä ei ole arkipäivää maailmalla.

Uhkaavatko sitten erilaiset Railon mainitsemat uudet poliittiset teemat yhteiskunnallista eheyttä? Moraalisiin tulkintoihin liittyvät teemat määrittelevät yhteiskunnassa vallalla olevaa arvoidentiteettiä. Onko esimerkiksi mahdollista tilanne, jossa seuraamme uutisista varsin kovaakin politiikkaa pakolaisia kohtaan ja samalla koemme, että yhteiskunta vie pois sen köyhimmiltä jäseniltä mahdollisuuksia tasa-arvoiseen elämään? Miten se vaikuttaa meidän tulkintoihimme arvoista ja toisaalta siitä, miten arvostamme omaa yhteiskuntaamme? Onko mahdollista, että hyvinvointiyhteiskunnan kurjistuminen johtaa tilanteeseen, jossa esimerkiksi maanpuolustustahto lähtee laskemaan? Miten tämä vaikuttaa yhteiskunnan kokemukseen kyvystään puolustautua yhä teknologisemmaksi käyvässä sodankäynnissä? Osaammeko arvostaa elämäämme, koska harva suomalainen on kokenut kehitysmaissa paljon koettua absoluuttista köyhyyttä (käytettävissä 1,9 dollaria elämiseen päivää kohden)? Onko esimerkiksi uusien poliittisten teemojen tuoma kriittisyyden tunne osoitus siitä, että kun menee heikosti, käperrytään tutun ja turvallisen ympärille, vaikka sinällään kukaan Suomessa asuva henkilö ei käytännössä kärsi absoluuttisesta köyhyydestä? Tällaisten kysymysten kautta voi miettiä sitä, miten itse kukin on kiinnittynyt ympäristöönsä ja yhteisöönsä, ja miten se saattaa sitten näkyä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan vaikuttavalla tavalla.

Suomen yhteiskunnallisen eheyden kohdalla ei näytä vielä olevan olemassa ainakaan isoa ongelmaa, ja ainakaan vielä yhteiskunnassa piilevät negatiiviset tunteet eivät ole leimahtaneet isoihin liekkeihin. Jatkossa on syytä miettiä huolellisesti sitä, miten kansalaisille kyetään jatkossa tarjoamaan tasa-arvoiset mahdollisuudet elämään ja näin ehkäisemään yhteiskunnan rajapinnoilla muhivaa vihamielisyyttä. Kyse on syvemmälle menevästä asiasta kuin yrityksestä luoda lisää työpaikkoja: kyse on sosiaalisesta arvostuksesta, mistä tahansa sitä ammennetaan.

Sosiaalisen arvostuksen puoli on oma asiansa. Joku voi tässä välissä huutaa väliin siirtolaisuuden vaikutuksesta yhteiskunnassa koettuun eheyden tunteeseen, ja onkin totta, että yhteiskunnan eheys on monipuolinen kysymys. Kaiken kaikkiaan eheyden kokemus liittyy siihen, millaisesta mielipiteiden ja poliittisen tuen kirjosta poliittinen päätöksenteko ammentaa. Perussuomalaisten vaalimenestys vuonna 2011 ja sen syistä tehdyt tulkinnat puhuvat omalta osaltaan siitä, miten arvokäsitys, yksilön menestymismahdollisuudet tai yhteiskunnan kyky muuttaa itseään kykenevät ruokkimaan poliittista aktiivisuutta. Suomalaisen poliittisen kulttuurin kyky on ollut pitkään kyky saada päätöksiä aikaan, mutta enää siihen ei voi luottaa. Pahempi ongelma piilee kuitenkin siinä, että aikaansaadut päätökset kurittavat yksilöiden kokemusta yhteiskunnasta vielä enemmän. Kannattaa toimia kieli keskellä suuta.