Tämän tekstin piti uppoutua puhtaasti YK:n uusien kestävien kehitystavoitteiden kohtaan 16, joka asettaa yhteiskunnallisen rauhan sekä oikeudenmukaiset, vastuulliset ja vahvat instituutiot muiden kehitystavoitteiden rinnalle kansainvälisen yhteisön globaaleiksi päämääriksi. Alkuvuoden aikana pahentunut humanitaarinen katastrofi ja nälänhätä Etelä-Sudanissa ja muualla Itä-Afrikassa sekä Jemenissä ovat olleet omiaan osoittamaan, miten maiden sisäinen rauha (niin sanottu negatiivinen rauha) sekä oikeudenmukaisuus ja vahva hallinto (eli positiivinen rauha) ovat sidoksissa muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen. Taloudellisten ja poliittisten epäoikeudenmukaisuuksien, varsinkin eri kansanryhmien välillä, katsotaankin altistavan yhteiskuntia aseellisille konflikteille. Nämä taas itsessään heikentävät esimerkiksi taloudellisen kehityksen – ainakin tasa-arvoisen kehityksen – näkymiä. On siis merkittävää, että rauhan, oikeudenmukaisuuden ja taloudellisen kehityksen keskinäisriippuvaisuudet mahtuivat viimein myös YK:n jäsenmaiden hyväksymälle globaalien kehitystavoitteiden listalle.

Luettuani Yaa Gyasin teoksen Matkalla kotiin (englanniksi Homegoing) tekstini muoto ja aihe kuitenkin hieman muuttuivat, sillä kuten toimittaja ja kirjailija Ta-Nehisi Coates totesi, “Matkalla kotiin on inspiraatio”. Matkalla kotiin on Ghanassa syntyneen ja Alabamassa kasvaneen Gyasin viime vuonna julkaistu esikoisteos. Kirja on Gyasin omien juurien ja kokemusten innoittama, mutta romaanina silti kenties outo valinta The Ulkopolitistin tekstin pohjaksi. Ulkopolitiikkaan ja globaaleihin ilmiöihin liittyvät ajankohtaiset teemat, kuten vallan ja epäoikeudenmukaisuuden rakentuminen ovat kuitenkin niin vahvasti esillä Gyasin tarinassa, että sitä avaamalla voi käsitellä myös globaalien kehitystavoitteiden kohdan 16 aiheita, varsinkin oikeudenmukaisten ja tasa-arvoisten yhteiskuntien historiallisen rakentumisen (tai rakentumattomuuden) näkökulmasta.

”Kymmenenvuotiaana Effia osasi kertoa jokaisen arpensa historian”

Pintapuolisesti Matkalla kotiin on kirja kahden toisilleen tuntemattoman siskon sekä näiden jälkeläisten kohtaloista. Kirja alkaa 1700-luvun puolivälin Fante-maasta, nykyisestä Ghanasta, jossa nuori Effia päätyy brittiläisen orjakauppiaan James Collinsin vaimoksi. Kirjan neljätoista lukua, joista jokainen keskittyy yhteen Effian tai tämän sisarpuolen Esin suvun henkilöön, kuljettavat lukijaa Ghanan ja Yhdysvaltojen välillä orjakaupasta anglo-asante-sotiin, Yhdysvaltojen etelävaltioiden orjaplantaaseille ja sisällissotaa edeltäviin tunnelmiin Baltimoreen, itsenäiseen Ghanaan, huumeriippuvaiseen Harlemiin ja edelleen Stanfordin yliopistoon ja nykypäivään asti.

Gyas kuvaa vaikuttavasti orjakaupan aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä ja sen tuhoisia seurauksia afrikkalaisille yhteisöille onnistuen samalla käsittelemään siihen liittyneitä monimutkaisia valtasuhteita ja liittoutumia eri eurooppalaisten ja afrikkalaisten ryhmittymien välillä. Jo tämä on hyvä syy lukea kirja. Vielä vaikuttavamman kirjasta tekee kuitenkin Gyasin kyky sitoa yksittäiset tarinat yhteen paitsi geneettisen sukulaisuuden myös yksilöiden ja ryhmien välisten valtasuhteiden ja epäoikeudenmukaisuuksien rakentumisen näkökulmasta. Koska nykymaailmassa tiedonsaanti on reaaliaikaista, kohtaamme kansainväliset suhteet, maiden sisäiset ongelmat ja oman yhteiskunnallisen asemamme kenties helposti tässä hetkessä rakentuvana. Historiallisesti rakentuvien valtasuhteiden tarkastelu on kuitenkin tarpeellista, jotta voisimme ymmärtää globaalia kenttää ja tunnistaa esimerkiksi omasta taustastamme kumpuavia etuoikeuksia tai haasteita. Tämä historiallisuus käy ilmi kirjan nykyaikaan sijoittuvasta kappaleesta ja jatko-opiskelija Marcuksesta:

”Alun perin hän oli halunnut keskittyä rangaistusvankien käyttöön vuokratyövoimana – systeemiin, joka oli vienyt vuosia hänen isoäitinsä isän H:n elämästä – mutta mitä paremmin hän oli perehtynyt aiheeseen, sitä laajemmaksi hänen projektinsa oli paisunut. Miten hän voisi kertoa H:sta viittaamatta Willie-mummiin ja miljooniin muihin mustiin, jotka olivat muuttaneet pohjoiseen rotuerottelua pakoon? Ja jos hän mainitsisi suuren muuttoaallon, hän joutuisi kuvailemaan myös niitä kaupunkeja, jotka olivat ottaneet muuttajien lauman vastaan. Hän joutuisi kuvailemaan Harlemia. Ja miten hän voisi kuvailla Harlemia mainitsematta isänsä heroiiniriippuvuutta, vankeusrangaistuksia ja rikosrekisteriä? Ja jos hän käsittelisi heroiininkäyttöä 1960-luvun Harlemissa, eikö hän joutuisi käsittelemään myös 1980-luvulla joka puolelle levinnyttä crackin käyttöä? Ja jos hän kirjoittaisi crackista, hän kirjoittaisi vääjäämättä myös sodasta huumeita vastaan. […] Ja jos hän pohtisi, miksi hänen ystävänsä entisiltä kotikulmilta olivat saaneet viiden vuoden tuomioita marihuanan hallussapidosta, kun melkein kaikki hänen valkoihoiset collegetoverinsa olivat polttaneet pilveä avoimesti päivittäin, hän tulisi niin vihaiseksi, että iskisi tutkimansa kirjan pöydälle kauniissa mutta kuolettavan hiljaisessa Lanen lukusalissa Greenin kirjastossa Stanfordissa. Ja jos hän iskisi kirjan pöydälle, kaikki lukusalissa istuvat katsoisivat häntä pitkään, näkisivät ainoastaan hänen ihonvärinsä ja suuttumuksensa ja ajattelisivat tietävänsä jotain hänestä, ja juuri se jokin oli ollut peruste panna H vankilaan, paitsi että tätä nykyä touhu ei ollut enää yhtä räikeää kuin H:n aikoina.”

Paitsi että yllä oleva katkelma kertoo sen päähenkilön Marcuksen ja jokaisen muun, kuten allekirjoittaneen, väitöskirjaopiskelijan vaikeuksista rajata tutkimusaihettaan, voi sen myös tulkita kuvaavan vuosikymmenten ja vuosisatojen läpi kulkeneiden valtasuhteiden ja epäoikeudenmukaisuuksien rakentumista yhteisöjen ja lopulta yksilöiden välillä. Vaikka tarinan Marcus tuleekin koulutuksensa ansiosta pärjäämään fiktiivisessä elämässään todennäköisesti erinomaisesti, hänen taustastaan ja ihonväristään johtuvat epäsuhteet ovat vielä vahvasti näkyvissä ja tuntuvissa.  Sen lisäksi, että hänen perheensä historia ja esimerkiksi muutot paikkakunnalta toiselle ovat sidoksissa kunkin ajan poliittisiin prosesseihin ja näiden tuloksena syntyneisiin lakeihin ja rakenteisiin, kohtaavat Marcuksen mustat ystävät laillisesta tasa-arvosta huolimatta yhä valkoisia huonommat tilastolliset todennäköisyydet esimerkiksi koulutuksen, työnsaannin ja väkivallan suhteen. Lisäksi tutkimukset kertovat huolestuttavaa kieltä amerikkalaisten erilaisista käsityksistä oikeusjärjestelmän oikeudenmukaisuudesta ja luotettavuudesta: siinä missä valkoihoiset keskimääräisesti luottavat oikeusjärjestelmään ja pitävät sitä oikeudenmukaisena, tummaihoisten amerikkalaisten näkökulmasta oikeusjärjestelmä näyttäytyy syrjivänä selvästi useammin.

Epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden hinta

Puhuimme sitten naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta ja sen toteutumisesta Suomessa, rikostilastoista Ruotsissa tai syrjinnästä ja epätasa-arvosta Yhdysvalloissa tai Etelä-Afrikassa, meidän on katsottava nykyisiä lakeja ja yksittäistapauksia pidemmälle ja moniulotteisemmin. Gyasin viestinä tuntuukin olevan paitsi rehellisyys edelleen jatkuvan epätasa-arvon ja rodullisen syrjinnän suhteen nykypäivän Yhdysvalloissa (puhuttiin siitä taikka ei) myös laajempi ymmärrys vallan ja epäoikeudenmukaisuuksien rakentumisesta ja uudelleenrakentumisesta.

On pyrittävä ymmärtämään, miten syntyminen tiettyyn etniseen ryhmään, sukupuoleen tai alueelle (ja näiden erilaiset yhdistelmät) vaikuttaa yksilön todennäköisyyksiin esimerkiksi juuri YK:n uusien kestävää kehitystä mittaavien tavoitteiden toteutumisen suhteen. Tämä ei tarkoita, että tausta tai johonkin ryhmään kuuluminen tai kuulumattomuus määräisi yksilön aseman maailmassa. Esimerkiksi vahvat demokraattiset instituutiot ja riippumaton oikeusjärjestelmä voivat vaimentaa eri kansanryhmien välisiä taloudellisia epäoikeudenmukaisuuksia. On kuitenkin hätiköityä ja arveluttavaa olettaa epätasa-arvo korjatuksi tai jotenkin vähäisemmäksi haasteeksi rohkaisevien yksittäistapausten perusteella.

Miksi meidän sitten tulisi huolestua epäoikeudenmukaisuuden ja epätasa-arvon historiallisista jatkuvuuksista? Moraalisia velvoitteita pragmaattisempi syy on johdettavissa omista intresseistämme: epätasa-arvo ja sen jatkuvuus ei ole vahingollista vain siitä suoraan eniten kärsiville, vaan se uhkaa asiantuntijoiden mukaan yhteiskunnallista ja lopulta globaalia rauhaa. Erityisen ongelmallista epätasa-arvon jatkuvuudesta tekee sen kasautuminen tiettyjen ryhmien niskaan. YK:n kehitysohjelman vuoden 2016 kehitysraportti osoittaa, että siinä missä esimerkiksi köyhyys- ja koulutustason yleinen kehitys on ollut varovaisen positiivista, tietyt ihmisryhmät ja yhteisöt jäävät suhteettomasti muista jälkeen. Esimerkiksi syntyminen alkuperäiskansaan, maaseudulle tai tytöksi synkentää tulevaisuuden näkymiä merkittävästi monilla eri puolilla maailmaa. Nämä haavoittuvaisuudet tiettyjen ryhmien suhteen eivät kosketa pelkästään ns. kehittyviä maita vaan myös kehittyneitä valtioita. Jopa kolmasosa  kehittyneiden maiden lapsista elää köyhyydessä.

Köyhyyden ja muun huono-osaisuuden kasautuminen tietyille ryhmille on vaarallista, koska se voi toimia mobilisoivana voimana epäreiluna koettua valtiota ja yhteiskuntaa vastaan. Jos ihminen kokee hallinnon syrjivän tai kohtelevan häntä muutoin epäoikeudenmukaisesti esimerkiksi ihonvärin, etnisyyden tai kotipaikan perusteella, hän voi muuttua passiiviseksi  yhteiskunnallista osallistumista kohtaan tai jopa nousta vallassa olevaa hallintoa vastaan. Vaikka näistä jälkimmäinen saattaakin liittyä osaksi rakentavaa väkivallatonta protestiliikettä, jonka seurauksena järjestelmästä voi tulla edeltävää oikeudenmukaisempi, molemmat vaihtoehdot ovat valtavia riskejä mille tahansa yhteiskunnalle.  Todelliset tai koetut epäoikeudenmukaisuudet kansanryhmien välillä, eli niin sanotut horisontaaliset epäoikeudenmukaisuudet, ovatkin erityisen vahingollisia rauhalle. Vaikka puheet epätasa-arvosta ”tikittävänä aikapommina” ja uhkana demokratialle saattavat ensi hätään tuntua liioittelulta, varoitukset tulisikin hallussamme olevan tiedon valossa ottaa tosissaan.

Kenen tarinalla on väliä?

Miten rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta ja sen syventymistä vastaan tulisi sitten toimia? Ennakkoehto on varmasti vallitsevien monikerroksisten valtasuhteiden ja epäoikeudenmukaisuudelle haavoittuvaisimmassa asemassa olevien ryhmien tunnistaminen. Tämä taas vaatii ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin on tärkeää tuottaa korkealaatuista ja kattavaa tutkimustietoa siitä, minkälaiset tekijät altistavat yksilöä syrjinnälle ja miten epätasa-arvo yhteiskunnassa yleisesti ja ryhmien välillä erityisesti tuottaa polarisoitumista ja poliittista epävakautta. Yksilöiden kategorisoiminen ryhmiin tai yhteisöihin on toki aina vähintään karkeaa ja pahimmillaan vahingollista. Toisaalta on yhtä vahingollista sulkea silmät siltä, että yksilöt ymmärretään kuuluvaksi erilaisiin, päällekkäisiin ja rinnakkaisiin ryhmiin niin globaalisti kuin paikallisestikin ja että tämä identifioiminen vaikuttaa yksilöiden elämässään kohtaamiin mahdollisuuksiin ja haasteisiin.

Tästä päästäänkin siihen toiseen asiaan, joka on samalla tekstin viimeinen. Olen todennut, että tämän päivän epäoikeudenmukaisuuden ymmärtämiseksi on tarpeellista ymmärtää sen historiallinen rakentuminen ja siihen liittyvät jatkuvuudet ja valtasuhteet. Historian ymmärtäminen itsessään on kuitenkin monimutkaista ja usein sekin epätasa-arvoista eri näkökulmien suhteen. Varsinkin heikommassa asemassa olevien historiallinen narratiivi jää usein niin sanottujen voittajien historian alle. Pyrkimyksissä rakentaa oikeudenmukaisempia yhteiskuntia, parempia instituutioita ja vakaampia poliittisia järjestelmiä olisikin hyvä pitää mielessä kysymys siitä, kenen historiallisen narratiivin pohjalle tulevaisuutta rakennetaan ja mitä seurauksia tällä on sille, mihin panostetaan ja millä tavalla epäoikeudenmukaisuuksia pyritään korjaamaan ja rauhallisia yhteiskuntia rakentamaan. Gyasin kenties tärkein vahvuus onkin kyky nostaa niitä ääniä ja historioita esiin, jotka liian usein jäävät joko kokonaan pois tai tulevat ulkoa käsin kerrotuiksi. Eräs Gyasin hahmoista jättää tähän ajattelemisen aihetta.

”Historiassa on juuri se ongelma. Emme voi tietää mitään, mitä emme ole itse nähneet, kuulleet ja kokeneet. Joudumme luottamaan muiden sanaan. Ennen vanhaan eläneet kertoivat tarinoita lapsilleen, jotta nämä saisivat tietoa ja voisivat kertoa tarinoita omille lapsilleen. Ja niin edelleen. Mutta nyt meidän täytyy pohtia ristiriitaisten tarinoiden ongelmaa. Kojo Nyarko sanoo, että hänen kyläänsä tuli punatakkisia sotureita, mutta Kwame Adu sanoo, että sotureiden takit olivat sinisiä. Kumpaa me uskomme? […]

Uskomme sitä, jolla on valta. Hän saa kirjoittaa tarinan tapahtuneesta. Historiaa tutkiessa joutuu siis kysymään aina itseltään: Kenen tarina puuttuu? Kenen ääni tukahdutettiin, jotta tämä ääni kuuluisi? Ensin täytyy selvittää se ja sitten kaivaa puuttuvakin tarina esiin. Niin alkaa saada asioista entistä paremman joskin yhä epätäydellisen kuvan.”

—

Kirjasta lainatut otteet ovat Sari Karhulahden suomennoksesta (Otava). Yaa Gyasin alkuperäinen englanninkielinen versio Homegoing on Penguin-kustantamon kustantama ja sen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2016. Kirja on voittanut useita tunnustuksia, kuten PEN/Hemingway ja NBCC:n John Leonard First Book Prize -palkinnot.