Turkissa äänestettiin viime sunnuntaina presidentin valtaoikeuksien laajentamisen puolesta. Äänestystulos oli kuitenkin äärimmäisen tiukka ja kiistelty, eikä se ainakaan lievennä Turkin huonossa jamassa olevaa sananvapaustilannetta. Vaikka Turkin sananvapaustilanteesta on viime aikoina puhuttu paljon ja sen heikentyminen yhdistetään yleensä valtapuolue AKP:hen, on sanan- ja ilmaisunvapauden rajoittamisella Turkissa kuitenkin pitkät perinteet. 

Turkki on ollut poikkeustilassa viime heinäkuun vallankaappausyrityksestä saakka. Ihmisoikeuksia ja sananvapautta on rajoitettu mielivaltaisesti poikkeustilaan ja maan turvallisuuteen vedoten. Yli 100 000 ihmistä eri ammattikunnista – sotilaista tuomareihin ja terveydenhuollon ammattilaisiin – on irtisanottu, ja poliitikkoja ja yliopistoväkeä on vangittu. Myös median toimintaa on rajoitettu merkittävästi. Turkkilaisten toimittajien työtä on varjostanut jatkuva pelko potkuista tai vankilatuomiosta. Tällä hetkellä esimerkiksi Turkin vanhimman sanomalehden Cumhuriyetin Saksassa asuvaa entistä päätoimittajaa Can Dündaria syytetään valtion salaisuuksien paljastamisesta, koska hän uutisoi Turkin vieneen aseita Syyriaan. Monet toimittajat joutuvat jatkuvasti kirjoittamaan arvojensa vastaisia artikkeleita. Haastattelemani yksityisessä mediatalossa työskentelevä kurditoimittaja, joka halusi turvallisuussyistä pysyä anonyyminä, kertoi, että häntä uhattiin potkuilla, ellei hän nimennyt kurdeja terroristeiksi erilaisten pidätysten yhteydessä. Myös toimittajan henkilökohtaista sosiaalista mediaa seurattiin.

Sananvapausjärjestöt ovat kritisoineet Turkin synkkenevää tilannetta ja madaltaneet sen sijoitusta eri maiden lehdisönvapautta mittaavissa indekseissään. Poikkeustilan alkaessa Turkista ilmoitettiinkin, että maa aikoo lakata noudattamasta Euroopan ihmisoikeussopimuksia. Maassa tilannetta on verrattu Ranskan terrori-iskujen jälkeiseen poikkeustilaan, jolloin viranomaisille myönnetyt valtuudet saattoivat osittain kumota Euroopan ihmisoikeussopimuksen, mutta kansainvälisen oikeuden professori Martin Scheinin mukaan koko sopimusta ei kuitenkaan voi olla noudattamatta.

Turkki sananvapausloukkausten mallimaana

Vaikka Turkin sananvapausloukkaukset ovat nyt ehkä ajankohtaisempi teema kuin koskaan, ei maa ole ennenkään ollut vahvoilla tämän ihmisoikeuden toteutumisessa. Jo Turkin ensimmäinen lehdistölaki antoi hallitukselle mahdollisuuden sulkea lehtiä ja kanavia, kun ne olivat ristiriidassa valtion politiikan kanssa. Laki tuli voimaan modernin Turkin isäsikin kutsutun ja maan sekularisoineen presidentti Mustafa Kemal Atatürkin aikana vuonna 1930. Laki oli voimassa silloinkin, kun Turkki siirtyi monipuoluejärjestelmään.

Ensimmäinen lehdistölaki poistettiin käytöstä vasta vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen seurauksena. Sen tilalle tuli vuoden 1982 poikkeustilan aikana kansanäänestyksessä hyväksytty nykyinen sekularistinen ja nationalistinen perustuslaki. Samassa yhteydessä luotiin useita työkaluja, joita voidaan käyttää eri tavoin rajoittamaan epälojaaleina pidettyjen joukkoviestinten toimintaa. 

Myös vähemmistömedioiden suitsimisella on Turkissa pitkä historia. Pidätysten ja sensuurin lisäksi esimerkiksi kurdin kielen käyttäminen on ollut aikaisemmin kiellettyä tiedotusvälineissä. Tämä on rajoittanut kurdikysymysten käsittelyä ja vaikeuttanut asioiden esittämistä kurdien näkökulmasta julkisuudessa.

Tämänhetkistä pidätysten ja irtisanomisten perusteluissa on vedottu niin ikään jo vuosia sitten kirjoitettuun lakiin. Kyseinen, vuonna 1999 voimaan astunut terrorismin vastainen laki on ollut yhtenä esteenä Turkin EU-jäsenyydelle. Lakia säädettäessa hallituksessa olivat sekulaarit ja keskustaoikeistolaiset puolueet Isänmaa (ANAP) ja Oikea tie (DYP), jotka ovat sittemmin yhdistyneet. 

Laaja terrorismin vastainen laki on mahdollistanut esimerkiksi sen, että lähes mikä tahansa PKK:hon eli Kurdistanin työväenpuolueeseen tai kurdeihin liittyvä keskustelu on voitu nähdä valtion vastaisena propagandana. Esimerkiksi vuonna 1999 kurdilais-turkkilainen laulaja Ahmet Kaya kertoi vuosittaisessa musiikkigaalassa haluavansa laulaa kurdiksi ja kirjoittaneensa laulun kurdin kielellä. Lausunnosta nousi kohu, ja seuraavana vuonna maasta paennut Kaya tuomittiin separatistisen propagandan levittämisestä vankeuteen. Ihmisoikeusjärjestöt kuten Human Rights Watch raportoivat, että hallinnon väitteet pidätettyjen toimittajien ja poliitikkojen terroristiyhteyksistä perustuvat useissa tapauksissa vähäisiin todisteisiin. Lain suurpiirteinen soveltaminen taas on johtanut toimittajien itsesensuuriin – myös henkilökohtaisessa sosiaalisessa mediassa.

Maan tapa käsitellä kriisejä

Vaikka sanan- ja ilmaisunvapauden loukkaukset yhdistetään usein presidentti Erdoğaniin, edustaa hän kuitenkin turkkilaisen poliittisen kulttuurin jatkumoa. Presidentti esimerkiksi vasta aloitteli omaa uraansa silloin kun Turkin terrorismin vastainen laki astui voimaan. Erdoğan on myös itse saanut kärsiä Turkin lainsäädännöstä: vuonna 1999 hän sai vankeustuomion poliittis-uskonnollisen runon lausumisesta. On siis tärkeää muistaa, että Turkin tasavallan historiassa on ollut useita sotilasvallankaappauksia, sotilasvallankaappauksen yrityksiä ja armeijan väliintuloja, joiden jälkeen pakenemaan ja pelkäämään ovat joutuneet eri ryhmien edustajat, tilanteesta riippuen.

Myös Turkin lehdistön sananvapaustilanne on koko tasavallan historian ajan kulkenut sykleissä. Presidentin edustaman AK-puolueen hallitustaipaleen alkuvuosina, puolueen suosion kasvaessa, oli media Turkissa huomattavasti vapaampi kuin tänä päivänä. Esimerkiksi kurdinkielinen media vapautui, uusia kriittisempiä lehtiä perustettiin ja haastateltavat pystyivät puhumaan vapaammin. Vielä vuonna 2013 yhdysvaltalainen Freedom House –järjestö määritteli Turkin maaksi, jossa lehdistönvapaus toteutuu osittain. Sananvapaustilanne alkoi kiristyä vasta 2010-luvun vaihteessa. Vuonna 2015 maan pisteet karisivat roimasti, ja lehdistönvapaus heikkeni enemmän kuin missään muualla. Tällä hetkellä 141 toimittajaa on pidätettynä Turkissa. 

Muutokset Turkin sanan- ja ilmaisunvapaustilanteessa voidaankin nähdä AKP:n reaktiona erilaisiin puoluetta kohdanneisiin kriiseihin. Esimerkiksi Gezi-puiston mielenosoitukset ja presidentti Erdoğanin korruptioskandaali vaikuttivat osaltaan sananvapauden heikentymiseen.

Tilanteen voidaan katsoa kuitenkin kulminoituneen Turkin valtion ja Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n rauhanneuvotteluiden päättymiseen heinäkuussa 2015, jolloin Isis teki terrori-iskun Suruçin kaupungissa Kaakkois-Turkissa. Haastattelemani kurditoimittajan mukaan kurdit kritisoivat Turkkia väittäen, että maa oli mahdollistanut iskun antamalla Isisin operoida alueella rauhassa.

Ennen Isisin terrori-iskua monet Turkin kurdit suhtautuivat toiveikkaasti mahdollisuuksiinsa vaikuttaa demokraattisesti, sillä kesäkuussa 2015 järjestetyissä vaaleissa kurdipuolue HDP ylitti parlamenttiin vaadittavan 10 prosentin äänikynnyksen, eikä presidentti Erdoğanin AKP voinut muodostaa hallitusta yksin. Ennen vaaleja AKP oli luvannut rauhaa kurdien kanssa. Vaalien jälkeen retoriikka kuitenkin muuttui, ja epäonnistuneiden hallitusneuvottelujen jälkeen AKP julisti maahan uudet vaalit. Tässä vaiheessa monet kurdit sekä HDP:tä äänestäneet ja Gezi-puiston mielenosoituksissa mukana olleet turkkilaiset kokivat, että heidän yrityksillään vaikuttaa demokraattisesti ei ollut saatu aikaiseksi haluttua muutosta.

AKP:n kriisit ovat hiipumisen sijaan vain lisääntyneet, ja samalla hallinnon kriittisestä tarkastelusta on tullut yhä vaikeampaa. Viimeisimmän kriisitilan laukaisi vallankaappausyritys, josta hallitus on syyttänyt FETÖ-järjestöä ja sen johdossa olevaa Fethullah Güleniä. Gülen-liikettä kuvataan yleensä verkostoksi, jossa on useita eri järjestöjä ja yrityksiä. Liikkeen sisäinen hierarkia ja johtosuhteet ovatkin hieman hämärät. On epäselvää, paljonko liikkeessä on jäseniä, ja sen toiminnan motiiveihin liittyy myös salaliittoteorioita. Kiinnostavaa kyllä, Gülen ja Erdoğan olivat läheisiä vuosikymmeniä. Gülen tuki AKP:n perustamista vuonna 2001 ennen Erdoğanin palaamista politiikkaan. Puolueen sisällä oli pitkään Güleniä tukeva siipi, joka nyt on jo hiljennetty. Miesten erimielisyydet räjähtivät käsiin vuoden 2013 lopussa, kun Gülen vuoti julkisuuteen Erdoğanin ja hänen poikansa Bilalin puhelinkeskusteluja, jotka liittävät presidentin korruptioskandaaliin.

Kansanäänestys kiristi tilannetta entisestään

Nykytilanne kulminoitui viime sunnuntaina, kun Turkki äänesti uudesta perustuslaista ja presidentin valtaoikeuksien laajentamisesta. Kansanäänestyksen tulos oli viimeisin, historiallinen este Turkin demokratian ja sananvapauden tiellä. Valta tulee keskittymään presidentille, ja pääministerin virka poistetaan. Presidentti tulee muun muassa valitsemaan ministerit ja korkeimmat tuomarit. Hän pystyy ohittamaan parlamentin lakiesitykset sekä hajottamaan parlamentin. Aikaisemmin hallintoon kriittisesti suhtautunut armeija tulee siirtymään presidentin kontrollin alle.

Jo kansanäänestyksen kampanjointi kiristi tunnelmia. Viimeisen vuoden aikana Turkki on joutunut useasti sanaharkkaan EU:n jäsenmaiden kanssa ja päätynyt diplomaattiseen kriisiin Alankomaiden kanssa, kun AK-puolueen edustajia ei päästetty maahan kampanjoimaan presidentin valtaoikeuksien laajentamisen puolesta. Konfliktit on poliittisessa retoriikassa valjastettu siten, että länsimaita yhä useammin epäillään julkisesti salaliitoista – jopa Britannian suurlähettilään keväiset tulppaanikuvat tulkittiin mediassa vallankaappauksen tukemiseksi. Salaliittoteorioiden ja epäilyjen ilmapiiri on pannut toimittajat ja tavalliset kansalaiset pohtimaan, milloin länsimaisena ymmärretty propaganda joutuu hallinnon syyniin.

Ulkomaalaisia toimittajia onkin jo päätynyt hallinnon tulilinjalle. Esimerkiksi Syyrian rajan tuntumassa raportoinut ranskalainen toimittaja karkotettiin maasta. Ulkomaalaisten toimittajien täytyi varmasti pohtia myös tarkkaan kuinka uutisoida kansanäänestyksestä.   Yleisesti ottaen monet ulkomaalaiset toimittajat kokevat usein asemansa uhatuksi raportoidessaan esimerkiksi Gülen-liikkeestä, vallankaappausyrityksestä, terrori-iskuista, korruptiosta ja  kurdien tai Kaakkois-Turkin asioista, ja osa onkin pidättäytynyt raportoimasta niistä. Esimerkiksi Kurdialueilla tapahtuu viikoittain, ellei jopa päivittäin, ihmisoikeus- ja sananvapausloukkauksia, jotka jäävät ihmisoikeusjärjestöjen mukaan usein raportoimatta kansainvälisessä mediassa.

Länsimaisen demokratiakäsityksen mukaan toimittajilla on avainrooli hallinnon kyseenalaistamisessa ja vaihtoehtoisten näkemysten esittämisessä. Turkissa journalisteilla ei ole eikä ole ollut mahdollisuutta tuoda esiin hallituksen esittämästä näkökulmasta poikkeavia ajatuksia samalla tavoin kuin monissa länsimaissa. Voidaan siis vain pohtia, olisiko esimerkiksi viime sunnuntaisen kansanäänestyksen tulos ollut toinen, jos siitä olisi voitu keskustella mediassa vapaasti ilman terroristiksi leimaamisen ja tuomitsemisen pelkoa.