Stefan Forss on filosofian tohtori, fyysikko ja tutkija. Hän on lisäksi professori ja MPKK:n dosentti. Ennen eläkkeelle jäämistään Forss työskenteli VTT:ssä ja ulkoministeriössä johtavana tutkijana. Hänen erityisalaansa ovat ydinaseet, asetekniikka ja puolustuspolitiikka.

Ydinaseet ovat hiljalleen palanneet turvallisuuspoliittisen debatin keskiöön. Suomen päätös jättäytyä ydinaseet kieltävän sopimuksen ulkopuolelle on herättänyt myös kotimaista ydinasekeskustelua, joka on välillä lipsunut sivuraiteille. Ydinaseita koskevan keskustelun keskiössä tulisi ennen kaikkea olla Venäjä, sillä sen toimet ovat pääasiallinen syy ydinasekilvan kiristymiselle.

Supersytytin kiihdyttää ydinkilpaa, väitettiin koko aukeaman artikkelin otsikossa Helsingin Sanomissa 7. marraskuuta. Artikkelissa esitellyn Yhdysvaltain kehittämän yhden teknisen vempaimen kuvaus on sinänsä mielenkiintoinen. Analyysin johtopäätöksistä voi kuitenkin olla eri mieltä, ja itse asiassa ne vievät ydinasekeskustelua väärille urille; ”supersytyttimen” merkitys ydinasekilvalle on nimittäin mitätön verrattuna Venäjän ydinasepolitiikan muuttumisen ja pitkään kestäneen rajun ydinasevarustelun aiheuttamiin ongelmiin. Julkisessa keskustelussa Venäjän merkitys on jäänyt vähälle huomiolle. Siksi keskustelu myös tuoreesta ydinasekieltosopimuksesta on pahasti vinoutunut.

Venäjä ei noudata enää INF-sopimusta

Otettuaan käyttöön uusia maalta laukaistavia pitkän kantaman risteilyohjuksia, Venäjä ei enää käytännössä noudata vuonna 1987 solmittua keskimatkan ohjussopimusta eli INF-sopimusta. Myös pitkän kantaman strategisia aseita koskeva uusi START-sopimus näyttäisi olevan vaakalaudalla. On vaikeaa ymmärtää, miten uudet strategiset asejärjestelmät pidemmän päälle sopisivat edes nyt voimassa olevan sopimuksen raameihin.

Venäjän on investoinut erityisesti risteilyohjuksiin. Vuonna 2016 operatiiviseen käyttöön tullut maalta laukaistava risteilyohjus – NATO-nimike on SSC-8 – on INF-sopimusrikkomuskiistan ytimessä. Yhdysvallat ei ole virallisesti julkaissut aseen venäläistä tyyppimerkintää, mutta kyseessä on käytännössä 3M-14 Kalibr. Yhdysvaltain puolustushallinnon kesällä 2017 julkaistun ballististen ja risteilyohjusten uhkaa koskevan tiedusteluraportin luettelossa se on mainittu.

Venäjän asevoimien yleisesikuntapäällikkö, armeijakenraali Valeri Gerasimovin katsauksessa 7. marraskuuta 2017 risteilyohjukset olivatkin näyttävästi esillä. Uutistoimisto Interfaxin mukaan Gerasimov kertoi, että Venäjä on perustanut komentoelimiä ja erityisiä joukko-osastoja, joiden tehtävänä on laatia operatiivisia suunnitelmia kaikille risteilyohjustyypeille, joilla kyetään suorittamaan täsmäiskuja aina 4 000 kilometrin etäisyydelle asti.

Joidenkin Venäjä-asiantuntijoiden mielestä tämä on jo käytännössä hyvin lähellä sopimusrikkomuksen myöntämistä.

Lisäksi Venäjän nykyisellä Kalibr-risteilyohjusohjelmalla näyttäisi olevan niin paljon yhteistä Yhdysvaltain laivaston 1980- ja 1990-luvun Tomahawk-risteilyohjusohjelmien kanssa, että sitä voidaan suorastaan pitää plagiointina.

Tavanomaisilla ja ydinkärjillä varustettuja Tomahawk-ohjuksia sijoitettiin erityisesti Yhdysvaltain merivoimien aluksiin, mutta myös neljään Nato-maahan Euroopassa osana Naton niin sanotun kaksoispäätöksen toimeenpanoa 1980-luvun alkupuolella. Maasijoitteiset ohjukset tuhottiin INF-sopimuksen täytäntöönpanossa. Tomahawk-ohjusten ydinkärjet siirrettiin merivoimien aluksista laivastotukikohtien varastoihin 1990-luvun alussa Yhdysvaltain presidentti George H. Bushin päätöksellä ja alettiin vähitellen poistaa käytöstä ja purkaa. Viimeiset Tomahawkien W80-ydinkärjet purettiin lopullisesti vuonna 2012.

Tomahawk on siis ollut puhtaasti konventionaalinen ase jo yli viisi vuotta, toisin kuin Venäjän Iskander ja Kalibr-järjestelmät. Venäjän johto on kuitenkin toistuvasti esittänyt perättömiä epäilyksiä Yhdysvaltain ja Naton Puolaan ja Romaniaan sijoitettavan ohjuskilven ominaisuuksista, että näistä muka voisi laukaista vaikkapa ydinohjuksia Venäjää vastaan.

“Ilman ydinaseita Venäjä ei olisi mitään”

Venäjän periaatteellinen asenne ydinaseisiin muuttui noin kymmenen vuotta sitten. YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin aseistariisuntakysymysten neuvonantaja esitti vuonna 2008, että Yhdysvaltain ehdotukset ydinaseriisunnan jatkamiseksi nostettaisiin yleisen käsittelyn kohteeksi.

Jo kylmän sodan aikana presidentit Gorbatshov ja Reagan olivat keskustelleet molempien kannattaman ydinaseettoman maailman konseptista kahden kesken Reykjavikin kokouksessa vuonna 1986 ja yhtyivät näkemykseen, ettei ”ydinsotaa voi voittaa, eikä sitä saa koskaan käydä”. Tällä kertaa Venäjän YK-edustaja kuitenkin vastusti asiaa jyrkästi. Epävirallisesti hän perusteli asiaa niin, että Venäjä tarvitsee ydinaseita kansainvälisen valtapoliittisen tasapainon ja Venäjän globaalin statuksen ylläpitämiseksi. Ilman ydinaseita Venäjä ei YK-edustajan mukaan olisi mitään.

Presidentti Obaman Prahassa vuonna 2009 esittämälle visiolle ydinaseettomasta maailmasta Venäjä ei siten enää lämmennyt. Niin sanotuista taktisista ydinaseista Venäjä ei suostunut keskustelemaan lainkaan, eikä strategisten aseiden jatkoneuvotteluista myöskään sovittu. Kun Obama uusi tarjouksensa jatkaa strategisten ydinkärkien supistamista kolmanneksella noin tuhanteen Berliinissä vuonna 2013, Venäjän ulkoministeri Lavrov pani tälle prosessille pisteen toteamalla, että seuraavat ydinaserajoitusneuvottelut on käytävä monenkeskisesti muiden ydinasevaltioiden kanssa. Tämä periaatteellinen kanta on kirjattu Venäjän ulkopoliittiseen doktriiniin vuonna 2016.

Venäjän strateginen pelote on vahva

Jutun alussa mainittu Kalevi Rantasen laatima Helsingin Sanomien artikkeli ”supersytyttimen” vaikutuksista perustuu asiantuntijoiden Hans Kristensenin, Matthew McKenzien ja professori Ted Postolin asenteelliseen kirjoitukseen Bulletin of the Atomic Scientists -lehdessä. Fyysikko Postol on esittänyt varsinkin ohjuspuolustuskysymyksestä mutta myös Syyriassa käytetyistä kemiallisista aseista niin omituisia väitteitä, että kyse on suoranaisesta disinformaatiosta. Hänen uskottavuutensa on heikko.

Venäjän strateginen pelote on hyvin vahva ja kasvaa edelleen. Sitä ei mikään yksittäinen amerikkalainen uusi laite, kuten Helsingin Sanomien mainitsema sytytin, horjuta. Venäjän ydinaseiden kehityksestä vuosittain raportoivaa Nuclear Notebook -tietokantaa seuraamalla voidaan todeta, että Venäjän strategisten ohjusjoukkojen modernisoinnin painopiste on ollut liikuteltavien ohjusjärjestelmien käyttöönotossa. Siiloihin sijoitettavien ohjusten määrä on vähentynyt merkittävästi ja saattaa jo olla alle puolet maasijoitteisista strategisista ohjuksista. Ohjusten jo ennestään hyvää tunkeutumiskykyä parannetaan jatkuvasti.

Myös Venäjän merivoimien ohjussukellusveneiden tilanne on parempi kuin aikoihin, mikä takaa varman kostoiskukyvyn. Merivoimien kuudesta Delta IV -luokan veneestä viisi on jo kunnostettu, uusia tehokkaampia ohjuksia on tullut vanhempien tilalle. Kussakin veneessä on 16 ohjusta ja yhteensä 64 ydinkärkeä.

Kolme uutta Borei-luokan ohjussukellusveneluokan venettä on jo luovutettu merivoimille ja neljäs alus, Prinssi Vladimir, laskettiin vesille 17.11.2017. Vuonna 2021 on seitsemän tämän luokan venettä palveluskäytössä, jokaisessa 16 ohjusta ja yhteensä 96 ydinkärkeä.

Strategisten ilmavoimien iskukyky on myös vahvassa nousussa, kun jopa 5 000 kilometrin kantaman risteilyohjuksia on otettu käyttöön. Ohjusten kantama mahdollistaa sen, että pommikoneet voivat ilmatankkauksen avulla olla turvassa vihollisen torjunnalta omassa ilmatilassa pitkään.

Keskustelu ydinaseiden kieltosopimuksesta ei ole mielekäs, jos Venäjän asenteita, ajoittaista uhkailevaa retoriikkaa pieniä ydinaseettomia valtiota vastaan, haluttomuutta neuvotella ydinaseiden supistamisesta sekä valtavaa varusteluohjelmaa ei haluta nähdä tai tunnustaa. Venäjä on selvästi pääsyyllinen syntyneeseen tilanteeseen, ei Yhdysvallat, jonka kaikki presidentit Reaganista Obamaan määrätietoisesti supistivat ydinaseiden roolia sekä poliittisesti, operatiivisesti että määrällisesti. Ydinaseeton maailma periaatteessa sopisi Yhdysvalloille varsin hyvin.