Pekka Haavisto on kansanedustaja (vihr.), ulkoasiainvaliokunnan jäsen ja Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtaja. Atte Harjanne työskentelee Ilmatieteen laitoksella tutkijana ja on Helsingin kaupunginvaltuutettu (vihr.)

Ilmastonmuutos on turvallisuusuhkista kenties suurin, mutta aurinkopaneeleilla ei pysäytetä yhtäkään käynnissä olevaa sotaa. Ilmastopolitiikka pitääkin osata kytkeä eri aikajänteillä tehtäviin turvallisuuspoliittisiin päätöksiin.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa korostetaan tänä päivänä usein sitä, kuinka ilmastonmuutos on aikamme turvallisuusuhkista suurin. Väite on varsin uskottava. Ilmastonmuutosta ei saada enää kokonaan pysäytettyä, ja se johtanee elinoloihin ja perustuotantoon kohdistuviin haasteisiin monin paikoin maailmalla. Mikäli ilmastonmuutosta ei saada hillittyä edes siedettävälle tasolle, edessä on vielä paljon suurempia uhkia laajojen alueiden peittyessä veden alle tai käydessä yksinkertaisesti elinkelvottomiksi suurelle osalle maailman väestöstä.

On vaikea nähdä, kuinka tällainen kehitys ei johtaisi uusiin yhteiskunnallisiin jännitteisiin tai kärjistäisi nykyisiä. Ilmastonmuutos ja siihen vastaaminen on kuitenkin monimutkainen, yhteiskunnan kaikkia toimintoja koskettava asiakokonaisuus. Sen nostaminen turvallisuuskeskustelun keskiöön onkin poliitikoille usein helppo keino vältellä suoria kannanottoja selkeisiin yksittäiskysymyksiin. Siksi keskustelu ilmastoturvallisuudesta olisi tärkeä sitoa käsillä oleviin poliittisiin valintoihin liian yleisen käsittelyn sijasta.

Ilmastonmuutoksen ja turvallisuuden yhteys on noussut ahkerasti tutkituksi aiheeksi, ja jo nyt on esitetty viitteitä ilmastonmuutoksen vaikutuksista joihinkin Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan konflikteihin. Syyrian sodan puhkeaminen osui yksiin maatalouden edellytyksiä rapauttaneen kuivuuden kanssa, joka puolestaan näyttäisi enteilevän alueen muuttuvaa ilmastoa.

Tulkintaa ilmastosta konfliktia ajavana voimana esitti myös YK:n ympäristöohjelma UNEP Darfurin osalta jo vuosikymmen sitten. Niin Yhdysvaltain puolustushallinto kuin Nato ovat luokitelleet ilmastonmuutoksen niin sanotuksi uhkien moninkertaistajaksi (”threat multiplier”).

Ilmastovaikutusten merkittävyys on myös kyseenalaistettu laajalti – sekä yleisesti että Syyrian osalta. Varmaa onkin, ettei konfliktien syttyminen noudata selkeitä ja toistuvia syy-seuraussuhteita, sillä konfliktit ovat kirjavien tekijöiden monimutkaisia tuotoksia. Esimerkiksi huono hallinto, vaikea historia, suurvaltapolitiikka ja taloudelliset intressit voivat luoda jännitteitä tai eskaloida vastakkainasettelua. Siksi myöskään ilmastopolitiikasta ei löydy suoria ratkaisuja turvallisuuspolitiikkaan. Hillittäessä ilmastonmuutosta hillitään mahdollisesti myös tulevia konflikteja, mutta aurinkopaneeleja asentamalla ei pysäytetä yhtäkään käynnissä olevaa sotaa.

Ilmastokonflikteja selkeämpi yksimielisyys on siitä, että ilmastonmuutos tuo kiihtyessään painetta massiiviseen muuttoliikkeeseen ja ympäristöpakolaisuuteen. Joissakin arvioissa jopa satojen miljoonien ihmisten uskotaan jättävän kotinsa elinolojen heiketessä seuraavien vuosikymmenten aikana. Syy voi olla joko maatalouden tai muiden elinkeinojen asteittainen hankaloituminen tai sietämättömän yleisiksi tai tuhoisiksi käyvät sään ääri-ilmiöt. Pakolaisuus itsessään voi toimia yhteiskunnallisten jännitteiden aiheuttajana, kuten Euroopassa on viime vuosina huomattu. Silti on syytä ottaa huomioon, ettei ilmastopakolaisuuskaan ole suoraviivainen ilmiö. Yhteiskunnat ja yksilöt voivat suojautua ilmastonmuutoksen vaikutuksilta monin eri tavoin. Vesi nousee sekä Hollannissa että Bangladeshissa, mutta jälkimmäisessä pakataan tavarat epäilemättä herkemmin.

Miten ilmastonmuutos pitäisi sitten huomioida ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa? Ensinnäkin kehitysyhteistyössä ja rauhantyössä tulisi kiinnittää huomiota hyvän hallinnon merkitykseen, sillä ilman sitä muuttuva ilmasto saa pahempaa tuhoa aikaan. Tämän ohella tulisi arvioida globaalilla tasolla, kuinka jäljellä oleva hiilibudjetti kohdennettaisiin. Hiilibudjetti tarkoittaa niitä päästöjä, jotka teoriassa on vielä varaa päästää ennen kuin yli kahden asteen lämpeneminen on vääjäämätöntä. Nämä päästöt – käytännössä fossiiliset polttoaineet – tulisi käyttää lähinnä kahteen asiaan: päästöttömän energiajärjestelmän rakentamiseen kaikkialla sekä vaurauden ja vakauden luomiseen kehittyvissä maissa, joissa väestö kasvaa voimakkaasti. On toki varottava investoimasta sellaiseen infrastruktuuriin, joka lukitsee nousevia maita fossiilisen talouden käyttöön pitkäksi aikaa, mutta litralla bensiiniä saa paljon enemmän kehitystä aikaan modernisoimalla maataloutta Afrikassa kuin ajamalla autoa Helsingissä.

Ilmastopolitiikka on myös kytkettävä tiukemmin osaksi ”kovaa” kansainvälistä politiikkaa. Esimerkiksi kauppasopimuksia tai turvallisuusyhteistyötä suunniteltaessa tulisi vaatia päästöttömään maailmaan sitoutumista. Tällaisilla toimilla olisi mahdollisuus kompensoida Pariisin sopimuksen löyhää sitovuutta, mikäli kunnianhimoisia toteuttamistoimenpiteitä ja maakohtaisten tavoitteiden kiristämistä ei nähdä riittävän pian.

Vastaavasti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa olisi syytä suunnitella niin, että se toimii myös tulevaisuudessa, jossa materiaali-, energia- ja ihmisvirrat poikkeavat nykyisistä. Kaikkia muutoksia ei voi ennakoida, mutta ilmastonmuutoksen hillinnän edellytyksistä ja vääjäämättömistä vaikutuksista voi tehdä joitakin johtopäätöksiä. Esimerkiksi hillinnän vaatima fossiilisista energianlähteistä luopuminen vähentää niiden tuottajamaiden painoarvoa samalla kun maat, joiden ilmasto suosii laajamittaista aurinkovoiman tuotantoa, voivat nousta merkittävämpään asemaan. Arktinen öljy ja kaasu on jätettävä hyödyntämättä, mutta jään väistyessä avautuvat kuljetusreitit ja kaivannaisalueet voivat muodostua strategisesti merkittäviksi. Myös kalastukselle ja maataloudelle otolliset alueet muuttuvat ja paine ilmastosiirtolaisuuteen kasvaa, vaikka konflikteilta vältyttäisiinkin.

Myös Suomessa ilmasto muuttuu, ja muutos on ollut ja on hyvin todennäköisesti jatkossakin globaalia keskiarvoa nopeampaa. Vaikka Suomelle ilmastonmuutoksen kansainväliset heijastevaikutukset ovat luultavasti suoria vaikutuksia merkittävämmät, tulisi täälläkin varautua muutokseen ja sen vaatimiin toimenpiteisiin kaikilla politiikan sektoreilla.