Venäjän presidentinvaalien tulos on jo etukäteen selvä. Todellinen valtapeli on kuitenkin alkamassa vaalien jälkeen, kun maan eliitti alkaa valmistautua Putinin jälkeiseen aikaan. Seuraavan vaalikauden käsikirjoitusta ei tiedä vielä kukaan. 

Demokratiassa vaalien tekninen puoli on yllätyksetön: ehdokkaiden rekisteröinti, vaaliuurnien kohtalo ja ääntenlaskenta eivät ole jännityksen aiheita, mutta lopputulosta ei varmuudella tiedä kukaan etukäteen.

Venäjällä asian laita on päinvastainen: kaikki tietävät jo etukäteen, että Vladimir Putin valitaan neljännelle presidenttikaudelleen. Ainoa jännityksen aihe on, millä marginaalilla hän lyö vastustajansa, ja kuinka moni vaivautuu uurnille. Pintapuolisesti demokraattisissa vaaleissa 110 miljoonan äänioikeutetun tuesta kamppailee kirjava joukko ehdokkaita, mutta Putinin ei poliittiseen teatteriin tarvitse juuri osallistua. Varsinaista vaaliohjelmaa hänellä ei ole, eikä hänen tarvitse vastustajistaan murehtia. Todellinen politiikka alkaa vasta vaalien jälkeen, kun katseet kääntyvät vuoteen 2024, jolloin nykyisen perustuslain mukaan Putinin valtakausi presidenttinä päättyy.

Television vaalisirkuksessa lentävät vesilasit, presidentin puheissa ydinohjukset

Riippumattoman Levada-keskuksen mielipidekyselyissä Putinin kannatus on pysynyt Krimin valtauksesta asti tasaisesti yli 80 prosentissa. Loppusyksystä teetetyssä kyselyssä Levada arvioi, että vaaliuurnille lähtevistä 67 prosenttia antaisi äänensä Putinille. Mutta voiko autoritaarisessa poliittisessa järjestelmässä suoritettaviin mielipidetutkimuksiin luottaa? Venäjällä itsesuojeluvaisto voi nostaa kynnystä kertoa tuntemattomalle puhelinhaastattelijalle poliittisesti “vääristä” mielipiteistä, mutta vaikka luvut osoittaisivat hieman yläkanttiin, on syytä muistaa, että monissa osissa Venäjää Putinin kannatus on aitoa. Columbian yliopiston professorin Timothy Freyn johtaman ryhmän tutkimuksen mukaan neljä viidestä venäläisestä näkee Putinin positiivisessa valossa.

Kun television hektisissä vaaliväittelyissä, joihin Putin ei osallistu, lentävät argumenttien seassa niin solvaukset kuin vesilasit, presidentti näytetään hoitamassa tehtäviään valtiomiehen ottein. Kuun alussa liittoneuvostolle pitämässään puheessa, josta maailmalla noteerattiin lähinnä uusilla “voittamattomilla” ydinaseilla pullistelu, Putin kertasi presidenttikautensa saavutuksia: vuonna 2000 köyhyysrajan alapuolella oli 42 miljoonaa venäläistä, nyt 20 miljoonaa; keskimääräinen elinajanodote on samassa ajassa noussut 65 vuodesta 73 vuoteen (Maailmanpankin tilastojen mukaan 71 vuoteen). Putin vakuutti Venäjän jatkavan samoilla urilla. Eliniänodotteen pitäisi saavuttaa länsimaiden nykyinen taso vuoteen 2030 mennessä ja bruttokansantuotteen kasvaa puolella ensi vuosikymmenen puoliväliin mennessä. Kunnianhimoinen tavoite vaatisi lähes kuuden prosentin vuosittaista kasvua, kun Maailmanpankin ennusteet povaavat Venäjälle muuta maailmantaloutta hitaampaa alle kahden prosentin kasvua.

Entinen finanssiministeri Aleksei Kudrin on tehtaillut viime vuodet tutkijaryhmänsä johdolla modernisaatio-strategioita ja muistuttanut muuta eliittiä talouden madonluvuista. Mutta harva uskoo Venäjän talouden lähtevän nousukiitoon tai ponnekkaisiin uudistuksiin. Ulkopolitistille nimettömänä uudistusohjelmaa kommentoinut Euroopan jälleenrakennuspankin ekonomisti ei ole optimistinen: “Putinin Venäjällä ei ole tulevaisuutta. Kukaan muu kuin Kudrin ei usko, että hänestä voisi tulla pääministeri tai että hänen uudistusohjelmansa pantaisiin täytäntöön. … Putinilla on ollut 18 vuotta aikaa rakentaa haluamansa valta- ja talousjärjestelmä – ei ole mitään syytä uskoa, että hänellä olisi halua tai kykyä muuttaa Venäjä vasallitaloudesta vahvoihin ja itsenäisiin instituutioihin sekä vapaaseen kilpailuun perustuvaksi markkinataloudeksi.”

Pääseekö Kreml 70 + 70 prosentin tavoitteeseen ilman dopingia?

Ennen edellisiä vaaleja Kreml rummutti narratiivia Venäjästä perinteisten arvojen puolustajana. Nyt kun Putinin ainoa vaaliohjelma on muistuttaa menneistä saavutuksista ja luvata saman kehityksen jatkuvan, Kremlin suurin haaste on houkutella äänestäjät liikkeelle. Liian alhainen äänestysprosentti tekisi loven presidentin kuvaan koko kansan presidenttinä – etenkin kun oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi on kehottanut tukijoitaan boikotoimaan vaaleja. Kremlin epävirallisena tavoitteena on, että äänestysprosentti nousee 70 prosenttiin, ja että 70 prosenttia äänestäisi Putinia.

Näissä vaaleissa Putinin ainoa vaaliohjelma on menneistä saavutuksista muistuttaminen Klikkaa twiitataksesi!

Syyskuun 2016 duumanvalit ovat Kremlille varoittava esimerkki, kuinka ylikorostettu yhtenäisyys ja vaihtoehdottomuus johtavat apatiaan. Suomalaisiin seurakuntavaaleihin verrattavissa ollut vaalihurmos näkyi mitäänsanomattomana kampanjointina ja virallisena äänestysprosenttina, joka jäi alle viidenkymmenen prosentin. Presidentinvaalit kiinnostavat äänestäjiä luonnollisesti parlamenttivaaleja enemmän, mutta Kremlille olisi nöyryyttävää, jos Putin epäonnistuisi (ilman läpinäkyvän karkeaa vilppiä) äänestäjien saamisessa liikkeelle. Levada-keskuksen kyselyn mukaan 54 prosenttia äänestäjistä aikoo lähteä uurnille, valtiollisen VTsIOM:in mukaan 71 prosenttia.

Useissa arvioissa Kremlin on arveltu yrittävän nostaa äänestysintoa sallimalla tavallista värikkäämpien hahmojen ehdokkuudet. Suurin mielenkiinto on kohdistunut Ksenija Sobtšakiin ja kommunistien Pavel Grudininiin, joka nousee todennäköisesti vaalien kakkoseksi. Varakas maatalousyritysjohtaja Grudinin nousi yllättäen kommunistien ehdokkaaksi viime vuoden lopulla, kun eri vasemmistoryhmät tukivat hänen ehdokkuuttaan. Lopulta hänen taakseen asettui myös kommunistien vanha kehäkettu Gennadi Zjuganov, josta tuli Grudininin kampanjapäällikkö. Grudinin on profiloitunut talouspoliittisella populismilla: hän on vaatinut arvonlisäverosta luopumista sekä suuria satsauksia ilmaiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Kilpailijoihinsa verrattuna poikamaisen nuoren viisikymppisen miehen karisma on purrut äänestäjiin ehkä liiankin hyvin. Keskusvaalilautakunta kaivoi esiin Grudininin sveitsiläistilit, ja televisiokanavien kommentaattorit ovat loanneet häntä tekopyhänä miljonäärisosialistina.

Ksenija Sobtšak on puolestaan tunnettu tv-kasvo ja seurapiirikuningatar. Hänen isänsä Anatoli Sobtšak oli 1990-luvulla Pietarin pormestari ja Putinin pomo. Sobtšak on kampanjoinut sloganilla “kaikkia vastaan”, kritisoinut avoimesti Krimin valtausta kansainvälistä oikeutta rikkovana aggressiona ja syyttänyt Putinin lähipiiriä korruptiosta. Hänen kommenttinsa ovat rikkoneet monia valtiollisten televisiokanavien kirjoittamattomia sääntöjä — ajoittain juontajat ovat olleet silminnähden vaivaantuneita, kun Sobtšak on laukonut näkemyksiään, joita television pääkanavilla ei ole aiemmin ollut sopivaa sanoa. Sobtšak tietää, että hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa, mutta on perustellut kampanjaansa mahdollisuutena rikkoa tabuja ja valmistautua tulevaisuuteen, jossa presidentti valitaan oikeasti vapaissa vaaleissa. Monet Venäjän oppositiossa suhtautuvat epäilyksellä Sobtšakin motiiveihin. Oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi, jonka presidenttiehdokkuuden keskusvaalilautakunta torppasi kavallustuomion perusteella, on vihjaillut Sobtšakin olevan Kremlin kätyri ja kehottanut tukijoitaan boikotoimaan vaaleja.

Oikea politiikka alkaa vasta vaalien jälkeen

Presidentinvaalit ovat muodollisuus, joka on tärkeintä hoitaa ilman ongelmia. Todellinen valtapeli alkaa vasta vaalien jälkeen, kun kulisseissa käynnistyy varautuminen seuraaviin vaaleihin, jotka käydään vuonna 2024. Ilman perustuslain muutosta Putin ei voi tavoitella kolmatta peräkkäistä kautta. Toistaako hän tandem-tempun ja siirtyy pääministeriksi lojaalin suojatin toimiessa Kremlin talonvahtina? Ottaako hän mallia Kiinan virkaveljestään ja luopuu perustuslain asettamista rajoituksista? Vai väistyykö Putin jo sivuun? Kukaan ei tiedä vielä, mutta vuosi 2024 on Putinin hallinnon käännekohta ja opposition iskunpaikka. Ei ole itsestäänselvää, että eliitti asettuisi Putinin taakse ja muuttaisi perustuslain. University College Londonin Venäjä-asiantuntija Peter Duncan pitää epätodennäköisimpänä vaihtoehtona, että Putin pysyisi presidenttinä koko loppuelämänsä. Lontoossa puhunut Duncan ei usko vallankumoukseen, vaan että lopulta eliitti sysää Putinin syrjään palatsivallankumouksessa, kun talousongelmat ja eristäytyneisyys lännestä käyvät ylitsepääsemättömiksi, ja Krim-huuma on vain kaukainen muisto.

Todellinen valtapeli alkaa Venäjällä vasta vaalien jälkeen Klikkaa twiitataksesi!

Ulkopuoliselle Venäjän valtajärjestelmä voi näyttää yhden miehen show’lta, mutta edes yksinvaltainen diktaattori ei hallitse ilman vasallejaan. Putinin järjestelmässä keskiössä eivät ole lait, vaan verkostot. Lojaalit oligarkit tekevät Putinille palveluksia, kuten esimerkiksi pyörittävät trollitehtaita ja Syyriassa operoivia palkka-armeijoita, ja saavat vastineeksi rahakkaita valtiontilauksia. Erimielisyydet pidetään tiukasti piilossa, mutta viime aikoina eliitin sisäiset kiistat ovat purskahtaneet pintaan, mistä entisen talouskehitysministeri Aleksei Uljukajevin oikeudenkäynti ja kahdeksan vuoden vankeustuomio ovat dramaattisin esimerkki. Oikeudenkäynnin taustalla ovat ilmeisesti Uljukajevin kiistat Rosneftin pääjohtajan, Putinin läheisen liittolaisen Igor Setšinin kanssa. Kremlin entisen sisäpiiriläisen Gleb Pavlovskin mukaan eliitin välienselvittelyt kertovat varautumisesta Putinin jälkeiseen aikaan. Putin voi olla presidentti vaikka vuosikymmenen, mutta eliitin valintoja alkaa entistä enemmän määrittää odotus Putinin luopumisesta kuin pysymisestä vallan keskiössä. Keskeisille pelureille, jotka ovat rakentaneet valtansa ja varallisuutensa läheisille suhteille presidentin kanssa, on tärkeää osoittaa omaa voimaa ja riippumattomuutta jo ennen Putinin lähtöä.

Samalla kun eliitin kuppikunnat selvittelevät välejään entistä rohkeammin, Putin on teettänyt presidentinhallinnossa nuorennusleikkauksia. Vanhat kehäketut, kuten Sergei Ivanov, ovat saaneet väistyä Anton Vainon ja Sergei Kirienkon kaltaisten nuorempien teknokraattien tieltä. On jopa huhuttu, että Putin koulisi kulisseissa jo seuraajaa itselleen. Puolustusministeri Sergei Shoigu ja Putinin entinen henkivartija, Tulan alueen kuvernööri Aleksei Djumin ovat huhujen mukaan kandidaattien listalla, mutta kremlinologian nyrkkisääntö on hyvä pitää mielessä: “Ne, jotka tietävät, eivät puhu, ja ne, jotka eivät tiedä, puhuvat.”

Opposition tähtäin on myös jo kuuden vuoden päässä. Aleksei Navalnyin luottohenkilön, nyt Englannissa maanpaossa asuvan Vladimir Ašurkovin mukaan Navalnyin tavoitteena on nyt vaalien delegitimointi. Vaalien jälkeen luvassa on todennäköisesti protesteja vaalivilppiä vastaan, mutta tärkeintä Navalnyille on vakiinnuttaa asemansa opposition keulakuvana. Ašurkovin mukaan oppositio ei nyt pysty haastamaan vallanpitäjiä, mutta Putinin luoma valtajärjestelmä on alkanut muuttua epävakaaksi: “Tavoitteemme on taata paikka niissä pöydissä, joissa päätetään miten Venäjää hallitaan sen seuraavassa kehitysvaiheessa.” Navalnyin eliitin korruptiota valottavat videot ovat osa samaa strategiaa: niiden tarkoituksena on varmistaa, ettei kellään Putinin lähipiirissä ole riittävää poliittista pääomaa noustakseen koko kansan presidentiksi.

Navalnyille tärkeintä on vakiinnuttaa asemansa opposition keulakuvana Klikkaa twiitataksesi!

Sunnuntaisissa vaaleissa ei ole mitään jännitettävää, mutta heti maanantaina Putinin hallinto siirtyy uuteen aikakauteen, jossa kukaan ei tiedä käsikirjoituksen loppuhuipennusta ennakolta.