Huhu, juoru, sepite. Väärä tai valheellinen tieto on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Uudet viestintätavat, presidentti Donald Trump ja Venäjä ovat kuitenkin tehneet valeuutiset meille kaikille liiankin tutuiksi.

Marraskuussa 2017 brittiläinen Collins Dictionary kertoi, että sanakirja oli valinnut vuoden sanaksi valeuutiset. Nimestään huolimatta valeuutisissa ei ole mitään uutta, mutta viestintäteknologian kehitys ja sitä seurannut tiedonvälityksen muutos edellisen vuosikymmenen aikana ovat helpottaneet väärän tiedon levitystä. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen Freedom House -järjestön mukaan disinformaatiota hyödynnetttiin ainakin 18 maan vaaleissa vuonna 2017. Valeuutisista on kehittynyt ongelma, johon valtioiden on pitänyt tarttua – tai jota on hyödynnetty keppihevosena hallituksen arvostelijoiden hiljentämiseksi.

Tehdään heti alkuun kaksi asiaa selväksi. Valeuutisista puhuttaessa minä istun vähintään kahdella jakkaralla: Olen työskennellyt yli kymmenen vuotta toimittajana tai valeuutisten toimittelijana, jos uutinen ei syystä tai toisesta ole miellyttänyt. Tällä hetkellä työskentelen EU-komissiossa, jossa olen ollut kehittämässä EU:n toimintasuunnitelmaa valeuutisten vähentämiseksi.

Toiseksi yritän välttää sanaa valeuutiset. Valeuutisista on kehittynyt trendisana, jonka merkitys on irronnut väärästä tiedosta arvostelijoiden mustamaalaamiseen, kuten Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on taitavasti osoittanut. Nykyään on hieman epäselvää, mistä puhutaan, kun puhutaan valeuutisista. Lisäksi valeuutiset vihjaa virheellisesti, että ongelmat ovat journalismissa. Journalismissa on vikansa, mutta väärän tiedon tarkoituksellinen levittäminen ei kuulu niihin.

Luottamus kriisissä

Disinformaation juuret ovat kirjaimellisesti venäjän kielessä. Sanan juuri, venäjän dezinformatsiya, oli jopa osaston nimi Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n edeltäjässä. KGB:n työvoittoihin kuuluu esimerkiksi edelleen sitkeässä elävä väite, että hiv/aids olisi Yhdysvaltojen kehittämä bioase.

Esimerkki valaisee erästä disinformaation keskeistä piirrettä: Epätoden väittämän ei ole tarkoitus vakuuttaa kuulijaansa – riittää, että tämä alkaa kyseenalaistamaan totena pitämänsä tiedon. Tässä mielessä disinformaatio on eräänlainen viestinnän loinen, sillä sen teho perustuu esimerkiksi valtionhallinnon ja median nauttimaan julkiseen luottamukseen, jota disinformaatio samanaikaisesti pyrkii rapauttamaan.

If everybody always lies to you, the consequence is not that you believe the lies, but rather that nobody believes anything any longer. – Hannah Arendt, 1974

Monet tutkimukset osoittavat, että 2000-luvulla kansalaisten luottamus on kriisissä. Esimerkiksi markkinointiviestintäyhtiö Edelmanin tutkimuksessa media on vähiten luotettu instituutio. Edelmanin tutkimusta pitää tulkita varovasti, sillä se niputtaa mediaan myös Googlen ja Facebookin kaltaiset verkkoyhtiöt: tutkimuksen mukaan luottamus journalismiin on noussut hieman, mutta luottamus hakukone- ja verkkoyhtiöihin on laskenut. Luottamus mediaan on laskenut erityisesti avoimissa, moniäänisissä yhteiskunnissa, kun taas esimerkiksi Kiinassa, Malesiassa, Puolassa, Turkissa ja Venäjällä luottamus on kasvanut.

Disinformaatio on eräänlainen viestinnän loinen. Klikkaa twiitataksesi!

Disinformaatio vaikuttaa, koska se hyödyntää tunteita. Henkilökohtaiset tai voimakkaita tunteita herättävät aiheet kuten rokotteet, seksuaalinen suuntautuminen, maahanmuutto tai kuvat sodassa kuolleista lapsista ovat keino vaikuttaa, koska me ihmiset olemme huonoja erottamaan tunteita faktoista: Kun olemme voimakkaiden tunteiden vallassa, torjumme näkemyksiimme sopimattoman tiedon, vaikka tiedostaisimmekin sen oikeellisuuden. Tilanne on sama kuin jos ihastumme ensitreffeillä. Tieto treffikumppanin peliveloista tai uskottomuudesta ei vaikuta päätöksiimme, koska näemme kaiken ruusunpunaisten lasien läpi. Kun tunteet ottavat ohjat, järki hyppää takapenkille.

Osasyyllinen disinformaatiomarkkinoiden syntyyn on median muutos. Verkkouutisoinnin kehittyminen edellisen vuosikymmenen aikana korosti ensisijaisesti nopeutta. Ensimmäisenä uutisen julkaissut keräsi leijonanosan klikkauksista. Nykyään suosiossa ovat vihjailevat klikkiotsikot, joiden erinäiset muunnelmat lupaavat kertoa, kuinka hengittää, humaltua tai harrastaa seksiä oikein. Uutisten keventyminen on sikäli ymmärrettävää, että toimitukset kamppailevat pienenevän yleisön ja laskevien tulojen puristuksissa. Tuotetun sisällön määrä on kasvanut samalla kun toimittajien määrä on vähentynyt. Kehitys suosii helppoja ja kevyitä aiheita.

Toisaalta kelloa vastaan juoksevilla toimittajilla on enää vähänlaisesti aikaa selvittää aiheiden taustoja, mikä voi johtaa tasapuolisuusharhaan, jossa salaliittoteoreetikko saa yhtä paljon huomiota kuin aiheesta väitellyt tutkija. Kyseessä on karhunpalvelus totuudelle, koska disinformaation esittäminen totuuden rinnalla luo mielikuvan, että molemmat väitteet ovat samanarvoisia. Ikään kuin henkilökohtainen uskomus maapallon litteydestä olisi yhtä painava kuin tieteelliset todisteet.

Sananvapaus lakipykälien puristuksessa

Disinformaatio on herättänyt keskustelua sananvapaudesta, joidenkin mielestä jopa sensuurista. Pohjimmiltaan kyse on sananvapauden ja kansallisen turvallisuuden välisestä suhteesta, joka on aina tasapainon hakemista. Ainakin länsimaisissa demokratioissa.

Valtioilla on sinänsä täysin ymmärrettävä oikeus rajoittaa viestintää, jos se uhkaa yhteiskuntarauhaa. Pahimmillaan hyvin toteutettu disinformaatiokampanja voisi aiheuttaa sisäistä levottomuutta tai kansallisen epidemian, jos esimerkiksi rokotevastaisen disinformaatio-kampanjan jälkitautina nähtäisiin jo kuopattujen sairauksien kuten tuhkarokon tai polion uusi nousu.

Valtioiden rajoitusoikeutta kaventaa esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, jonka 19. artikla yksiselitteisesti sanoo, että ihmisillä on oikeus hankkia, vastaanottaa ja lähettää tietoja. Nämä kaksi ääripäätä, turvallisuus ja vapaus, ottavat mittaa toisistaan disinformaatio-keskustelussa.

Maailmalla suuntaus käy kohti lakipykäliä, rajoituksia ja vastatoimia. Amerikkalainen journalismikoulu Poynter Institute listaa toistakymmentä maata, joissa on suunniteltu lakialoitteita ja perustettu työryhmiä tai valmiusjoukkoja vastaamaan disinformaatioon. Poynterin lista sisältää vain osan meneillään olevista hankkeista.

Lisäksi listalta puuttuvat kansalaisjärjestöjen ja lehdistön omat aloitteet yleisön medialukutaidon kohentamiseksi. Nämä harvoin ovat yhtä seksikkäitä kuin uusi lakiesitys tai valmiusryhmä.

Huhtikuussa Malesiasta tuli ensimmäinen maa, joka hyväksyi valeuutiset kriminalisoivan lain. Lain kokonaan tai osittain väärä tieto on leveä ja lavea, ja Malesian oppositio epäili lakia yritykseksi hiljentää entisen pääministerin Najib Razakin valtion sijoitusrahastoon liittyvä miljardikupru.

Ensimmäinen tuomiokin on jo annettu. Toukokuun alussa Malesiassa lomamatkalla ollut Tanskan kansalainen tuomittiin väärän tiedon levittämisestä. Tuomio annettiin miehen YouTube-videosta, jossa hän sanoo ambulanssilta kestäneen noin tunnin saapua ampumapaikalle. Poliisin mukaan ambulanssi oli paikalla kahdeksassa minuutissa. Tanskalaismies tuomittiin väitteestään kuukaudeksi vankilaan, koska hänellä ei ollut varaa maksaa yli 2 100 euron sakkoja. Enimmäisrangaistus valeuutisten levittämisestä on kuusi vuotta vankeutta ja vajaat 110 000 euroa sakkoja.

Euroopassa Saksa ja Ranska ovat saaneet eniten palstatilaa lakialoitteillaan. Saksan Netzwerkdurchsetzungsgesetz, helpommin NetzDG, tuli sovellettavaksi vuoden alussa. Laki vaatii eräitä suuria verkkopalveluita poistamaan pääosan loukkaavista verkkosisällöistä vuorokauden kuluttua ilmoituksesta. Muun muassa toimittajat ovat arvostelleet Saksan ratkaisua siitä, että Saksa käytännössä ulkoisti valvonnan ja viestien poistamisen yksityisille yhtiöille. Pelko on, että yhtiöt poistavat viestejä turhankin tarmokkaasti, sillä enimmäisrangaistus on 50 miljoonan euron sakko.

Saksan laki painii sikäli hieman eri sarjassa, että sen tähtäimessä ovat esimerkiksi netin vihapuhe ja muut laittomat sisällöt. Ranskan alkuvuodesta julkistama lakiluonnos väärän tiedon vähentämiseksi puolestaan kohdistuu sisältöihin, jotka eivät ole varsinaisesti laittomia – ainoastaan vääriä. Laki muun muassa antaa tuomareille oikeuden vaatia virheellisen sisällön poistamista vaalien aikana. Ranskan mediavalvojana toimiva CSA puolestaan saisi oikeuden keskeyttää valtioiden määräyksessä olevien kanavien lähetykset. Russia Today eli RT perusti Pariisiin ranskankielisen uutiskanavan joulukuussa 2017.

Venäjäkin on, virallisesti, huolissaan disinformaatiosta. Valtiollisen uutistoimisto Tassin jutussa Venäjä kehottaa YK:ta kehittämään mekanismin disinformaation vähentämiseksi, vaikka venäläiset viestimet itse ovat olleet reippaita tuottamaan uusia tulkintoja Syyrian sisällissodasta tai värittämään kuvaa Euroopasta hullujen ja perverssien paratiisina.

Kohti EU-vaaleja – ja niiden jälkeen?

Valeuutiset kehittyi ennätysajassa some-ilmiöstä journalistiseksi kliseeksi, mutta disinformaatio ei ole kadonnut. Ideologiset syyt kuten abortin vastustaminen tai mahdollisuus rahastaa disinformaatiolla takaavat sen, että ilmiö pysyy riesana myös tulevaisuudessa.

Ongelma on tunnustettu maailmanlaajuisesti: EU:n ulkosuhdehallinnon alainen East Stratcom -ryhmä on torpannut Venäjän propagandaa jo muutaman vuoden, ja komissio tavoittelee verkkoyhtiöiden, median ja kansalaisyhteiskunnan yhteistyötä disinformaation vähentämiseksi. Valtiot ovat miettineet lakeja ja perustaneet toimintaryhmiä, verkkoyhtiöt ovat havahtumassa sosiaaliseen vastuuseensa, media yrittää oikoa vääriä väitteitä ja faktantarkistusyhteisöjä on syntynyt kuin sieniä sateella. Eriäviä näkemyksiä on siitä, kenen vastuu on tehdä, mitä ja missä laajuudessa.

Kenen vastuu on tehdä, mitä ja missä laajuudessa? Klikkaa twiitataksesi!

Poliitikoilla on paine toimia, etenkin ennen vaaleja. Euroopassa EU-vaalit pitävät painetta yllä, mutta niiden jälkeen aiheen kiinnostavuus voi hiipua. Ainakin seuraaviin Ranskan tai Saksan vaaleihin asti, sillä konsulttiyhtiö Cambridge Analyticasta lähtenyt kohu on kääntänyt keskustelua tiedon oikeellisuudesta kohti käyttäjätietojen suojaamista.

Mielipiteet ovat kirjoittajan omia eivatkä ne edusta EU-komission virallista kantaa.