Tasapainoinen asennoituminen erilaisesta arvopohjasta ponnistavaan nousevaan suurvaltaan ei ole helppoa. Kiina herättää voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan. Viime aikoina Yhdysvaltojen ja Kiinan kilvoittelu teknologian herruudesta on sysännyt Kiinan negatiivisen kritiikin kierteeseen – osittain myös aiheesta. Kertooko revittely Kiinan dystooppisella tulevaisuudella kuitenkin lopulta enemmän omista peloistamme kuin Kiinan todellisesta kehityksestä?

Mikäli kiinalaisilta kysytään, eivät ulkopuoliset ole koskaan kohdelleet heitä erityisen hyvin. Ensin tulivat länsimaiset kolonialistit ja japanilaiset valloittajat. Sitten kansainvälinen lehdistö. Ja viimeiseksi – presidentti Trump.

Kaksi vuotta sitten Kiina-parjaus muodosti Trumpin presidentinvaalikampanjan ytimen. Amerikkalaisen keskiluokan tyytymättömyys maan taloudellisen kehityksen epätasaiseen jakautumiseen oli helppo kohdentaa jonnekin oman hallinnon kontrollin ulkopuolelle. Kiinalaisten syytähän se tämäkin on.

Lumipalloefekti lähti liikkeelle. Yhdysvaltojen ja Kiinan kauppataseen epätasapainosta ponnistanut kauppasota on nopeasti kehittynyt globaaliksi ajojahdiksi, jossa ryöpytyksen kohteeksi ovat joutuneet kaikki Kiinan autoritäärisistä johtajista ja maan epäreiluista markkinatalouden käytännöistä kiinalaisiin valtionyhtiöihin ja yksityisiin sijoittajiin.

Oikein tai ei, raskaimmiten asenneilmapiirin nopeasta muutoksesta osakseen lienee saanut kiinalainen televiestintälaitteiden valmistaja Huawei, jonka verkkolaiteliiketoiminnan tulevaisuus kilpailluilla 5G-markkinoilla on pahoissa vaikeuksissa maan toisensa jälkeen poistaessa yhtiön mahdollisten verkkolaitetoimittajien listalta. Eilen Kiinan teknologisen kehityksen kruununjalokivi, tänään vakoilija maailmanvalloitusta havittelevan Kiinan keskushallinnon ohjauksessa.

Kritiikki aiheellista, mutta ajoittain katteettoman löysää

Viileät tuulet puhaltavat nyt Kiinaan, eikä täysin syyttä. Maassa todellakin on paljon ongelmia. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei ole riittävällä tasolla, lainsäädännön toimeenpano tökkii, Internetiä sensuroidaan ja markkinatalouden kehityskin on ollut epätasaista. 40 vuotta Kiinan avautumis- ja uudistumispolitiikkaa ei ole tehnyt Kiinasta sellaista, kuin odotimme. Ja tuskin koskaan tekeekään. Kiinan kehitys on edennyt omia latujaan, osittain myös siksi, ettemme valistusajan kaiuilla värittyneessä kehitysuskossamme muuta ole osanneet edes vaatia.

Toiveittemme ja todellisuuden välille muodostuneen railon ei pitäisi kuitenkaan johtaa liian yksinkertaistettujen johtopäätösten äärelle. Kaikki Kiinasta tuleva ei ole huonoa, siinä missä ei mahtavaakaan.

Olen aiemmin ollut huolissani sinisilmäisistä pandanhalaajista, joille Kiinan kyseenalaiset keinot edistää omaa poliittista agendaansa menevät kritiikittä läpi. Pandanhalaajien rinnalle on nyt Trumpin politiikan siivittämänä noussut kysyntää toiselle ääripäälle. Niille, jotka kirveet ojossa ovat valmiita laittamaan lohikäärmeen saman tien lihoiksi. Yhdistävä tekijä näiden kahden joukon välillä on, että todellinen kosketuspinta Kiinaan on lähes olematon.

Helppoa Kiinan ymmärtäminen ei olekaan. Kielimuuri on edelleen korkea ja keinot päästä käsiksi ylimmän johdon ajatteluun muutoinkin rajatut. Xi Jinping ei twiittaa, ja Kiinan hallinnon ja kommunistisen puolueen dokumenttien läpikahlaaminen on verrattavissa tervan juontiin. Harva todella jaksaa edes yrittää perehtyä siihen, mihin suuntaan Kiinaa ollaan viemässä. On huomattavasti helpompaa turvautua löysiin tulkintoihin, joista muodostuu usein nopeastikin se yksi ja ainoa totuus.

Yhteiskunnallista luottamusta vai dystopiaa?

Hyvä esimerkki tällaisesta yksipuolisesta tulkinnasta on viime aikoina kansainvälistä huomiota, aina Yhdysvaltojen varapresidentti Mike Penceä myöten saanut “sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä”. Länsimaisessa mediassa tämä on lähes poikkeuksetta tuomittu massiiviseksi keskusjohtoiseksi poliittisen kontrollin välineeksi, jolla Kiinan valtio massadataa ja erinäisiä valvonta- ja tiedonkeruuteknologioita käyttäen pisteyttää yksittäisiä kansalaisiaan käytöksen ja tottelevaisuuden perusteella ja tarvittaessa ryhtyy sopiviksi katsomiinsa rangaistustoimenpiteisiin, esimerkiksi epäämällä kansalaisten matkustusoikeuden. Tervetuloa orwellilaiseen dystopiaan. Vuosi 1984 on vihdoin täällä.

Tulkinta on myyvä, mutta kovin mustavalkoinen. Asiaan perehtynyt hollantilainen tutkija Rogier Creemers avaa järjestelmän taustoja ja nykytilaa. Kyse ei ensinnäkään ole yhdestä keskusjohtoisesta järjestelmästä, jossa jokainen yksittäinen kansalainen olisi pisteytetty. Pikemminkin on syytä puhua lukuisista eri viranomais- ja yksityisiä tahoja palvelevista tietokannoista, joista osa kommunikoi keskenään, osa taas ei.

Kehitystyön taustalla on ollut intressi puuttua Kiinassa markkinatalouden nopean kehityksen ja lainsäädännön toimeenpanemisen vaikeuksien myötä syntyneeseen huutavaan luottamuspulaan. Kiinassa on ollut helppo huijata, koska vielä joitain vuosia sitten miltei kokonaan käteistalouden varassa pyörineessä maassa järjestelmiä esimerkiksi luottotietojen tarkistamiseen ei ollut. Maan alle oli helppo kadota. Tavoitteena onkin ollut kannustaa erilaisten sopimuksellisten suhteiden osapuolia aina terveyspalveluiden tarjoajista verkkokauppiaisiin lainmukaiseen ja sosiaalisesti hyväksyttävään käyttäytymiseen sekä keppiä että porkkanaa avuksi käyttämällä.

Keppiä siten, että esimerkiksi oikeuden päätöksellä tuomittu on saattanut päätyä mustalle listalle, jolla olijoille myydään vain “karjaluokan” junalippuja. Osa sosiaalisen luottoluokituksen “ekosysteemin” osista taas on pikemminkin kanta-asiakasohjelmia muistuttavia palkitsemisjärjestelmiä, jossa toistuva toimiminen määräysten edellyttämällä tavalla on mahdollistanut esimerkiksi polkupyörän vuokraamisen alhaisemmalla pantilla.

Pitää toki paikkaansa, että yhtä aikaa sosiaalisen luottoluokitusjärjestelmän intensiivisimmän ylösajon kanssa vuodesta 2004 eteenpäin myös Kiinan panostukset sisäisen turvallisuuden ja yhteiskunnallisen vakauden ylläpitämiseen kovinkin ottein ovat lisääntyneet. On varmasti mahdollista, että teknologiaa tullaan käyttämään Kiinassa myös kyseenalaisiin tarkoituksiin siinä missä varsin tarpeellisiinkin. Ainakin toistaiseksi kosketuspinta näiden kehityskulkujen välillä on Creemersin mukaan kuitenkin ollut etäinen. Luonnehdinta sosisaalisesta luottoluokitusjärjestelmästä orwelilaisena dystopiana on enemmän mielikuvitusta kuin todellisuutta.

Kiina ei muutu kaltaiseksemme  

Syy Kiinaa koskevien yksinkertaistavien tulkintojen esiintymiseen ei johdu yksin kenestäkään. Medialla aikapaineet pakottavat repimään juttuja sieltä, missä aita on matalin. Ja jos eivät kiinalaiset aina saa oikeutta muiden kynsissä, eivät he ole erityisen hyvin itsekään onnistuneet kommunikoinnissaan maastaan realistisessa valossa. Vastuuta tulee ottaa myös meidän, Kiinasta jonkinsortin asiantuntijuuden nojalla kirjoittavien. Irtautuminen omaa ajatteluamme ohjaavasta arvomaailmasta ei ole helppoa, eikä tietenkään välttämättä aina edes tarkoituksenmukaista.

Karrikoiden voineekin väittää, ettei länsimainen Kiina-tutkimus ole vieläkään päässyt yli siitä tosiasiasta, että tämä autoritäärinen kummajainen on edelleen pystyssä ja jopa kukoistaa. Jo miltei kolmatta vuosikymmentä olemme odottaneet, että Neuvostoliiton tie käy Kiinan kohtaloksi. Olipa muutoksen kimmoke sitten ihmisoikeustilanteen kärjistyminen tai ylivelkaantumisesta juontuva talouden romahdus. Ja näin ei ole käynyt vieläkään. Siinä se vaan edelleen on.

Tuntuukin miltei mahdottomalta löytää riittävän tasapainoista tapaa suhtautua Kiinaan. Hyväuskoinen hölmö ei sovi olla. Toisaalta, mikäli paljolti teknologian ympärille kietoutuvassa nykykeskustelussamme tulkitsemme kaiken kehityksen Kiinassa palvelevan enemmän tai vähemmän despoottista yhteiskuntakehitystä, voi olla, että kaikki se muu rinnalla syntyvä innovatiivisuus jää meiltä huomaamatta ja hyödyntämättä. Mielikuvituksesta kumpuava sanallinen selkäsauna ei ratkaise omia ongelmiamme, eikä niin Kiinankaan.