Vuotta 2019 on luonnehdittu Suomen osalta EU-politiikan supervuodeksi. Edessä ovat eduskuntavaalit, Euroopan parlamenttivaalit sekä heinäkuussa 2019 alkava Suomen EU-puheenjohtajuus. Mitä mahdollisuuksia EU-keskustelulle on tarjolla vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ja Euroopan parlamenttivaaleissa?

Mitä vaaditaan, kun vaaditaan keskustelua EU:sta?

Vaatimus Euroopan unionia koskevasta keskustelusta koskettaa Euroopan integraation keskeistä elementtiä, integraation demokraattista oikeutusta. EU:n olemassaolo ja sen toimintakyky riippuu järjestelmän nauttimasta oikeutuksesta. Olennaista on, missä määrin Euroopan unionin katsotaan täyttävän demokraattisen poliittisen järjestelmän vaatimukset tai toisaalta kärsivän demokratiavajeesta.

Suomessa käytävää EU-keskustelua on kritisoitu laimeaksi ja yleisluontoiseksi. Erityisesti Juha Sipilän hallituksen EU-politiikkaa on moitittu epäselväksi ja kunnianhimottomaksi, niin opposition kuin asiantuntijoidenkin taholta. Toisaalta hallitus on  puolustanut omia EU-linjauksiaan ja pyrkinyt osoittamaan saavutuksiaan EU-politiikassa.

Euroopan unionia koskevan keskustelun vaatiminen on hyvin perusteltua, mutta usein jää epäselväksi, mitä vaaditaan, kun vaaditaan keskustelua EU:sta. Kenen keskustelua tulisi käydä, millä areenoilla ja mistä asioista tulisi keskustella? Tarkoittaako keskustelu puolueiden vaalikampanjointia, näkyvämpiä väittelyjä eduskunnassa, kansalaisyhteiskunnan erilaisten toimijoiden aktiivisempaa osallistumista lobbauksen, mielenosoitusten ja protestien muodossa vai median laajempaa uutisointia EU-teemoista?

Edustuksellisessa demokratiassa vaaleihin osallistuminen on keskeisin, vaikkei suinkaan ainoa, kansalaisten vaikuttamisen väylä ja yhteiskunnallisen keskustelun areena. Poliittiset puolueet ovat avainasemassa vaalien yhteydessä käytävässä EU-keskustelussa. Mikäli puolueet eivät nosta EU-teemoja esiin vaaleissa, on kansalaisten hyvin vaikeaa tehdä perusteltuja ja valistuneita valintoja EU-politiikkaan liittyen.

Erityisesti viisi tekijää näyttää selittävän, missä määrin puolueet ovat valmiita puhumaan EU-politiikasta vaalien yhteydessä:

1. Puolueiden ideologinen suhtautuminen Euroopan unioniin.
2. Puolueiden ja niiden ydinkannattajien väliset näkemyserot suhteessa Euroopan unioniin.
3. Puolueiden asema hallituksen tai opposition jäseninä.
4. Puolueiden sisäiset näkemyserot yhdistettynä niiden kannattajien näkemyseroihin.
5. Puolueiden keskinäiset suhteet ja niiden tarve mukautua hallitusyhteistyöhön.

Suomalaisissa vaaleissa väitellään EU:sta vain harvoin

Sekä Suomessa että muissa EU:n jäsenmaissa kansalliset vaalit tarjoavat keskeisen EU-keskusteluun osallistumisen areenan. Kansallisen vaalituloksen pohjalta muodostettu hallitus edustaa jäsenmaataan EU:n neuvostossa, ja jäsenmaiden johtajat, pääministerit tai presidentit, kokoontuvat Eurooppa-neuvostossa.  Kansallinen parlamentti valvoo enemmän tai vähemmän sitovasti oman jäsenmaansa EU-politiikkaa.

Kansallisissa vaaleissa käytävässä EU-keskustelussa on keskeistä, että puolueet tuovat aktiivisesti esiin omia näkemyksiään EU-politiikasta ja pyrkivät tällä tavoin politisoimaan Euroopan unioniin liittyviä kysymyksiä. EU-politiikka on kuitenkin useimmille puolueille vaikea vaaliteema, ja viiden viime vuosikymmenen aikana EU-teemat ovat nousseet varsin vaihtelevasti osaksi kansallista vaalikamppailua. Tämä pitää paikkansa myös Suomessa. Yhtäältä on havaittu, että EU-teemat näyttävät politisoituneen vaaleissa 2000-luvulla enemmän kuin aiemmin. Toisaalta tämä kehityskulku ei ole lineaarinen, ja eri jäsenmaiden välillä on merkittäviä eroja.

EU-teemojen politisoituminen kansallisissa vaaleissa ei myöskään ole uusi ilmiö. Jo 1970-luvulla tuolloisen Euroopan yhteisön jäsenmaissa ja jäsenmaaehdokkaissa oli vaaleja, joissa Euroopan integraatiosta käytiin kiivasta keskustelua. Myös esimerkiksi 1990-luvulla Isossa-Britanniassa ja 2000-luvulla Ranskassa ja Saksassa EU-teemat nousivat osaksi vaalikeskusteluja. Sekä Euroopan talouskriisiin että turvapaikkapolitiikkaan liittyvät kysymykset ovat nousseet esiin eri puolilla EU:ta. Suomessa merkittävin ja toistaiseksi ainoa esimerkki eduskuntavaalien yhteydessä käydystä laajasta EU-keskustelusta olivat vuoden 2011 eduskuntavaalit. Niiden yhteydessä käytiin hyvin näkyvää, kärjistynyttä ja laajalle levinnyttä väittelyä vastauksesta Euroopan talouskriisiin.

EU-kysymykset ovat usein jääneet pois vaaliteemojen joukosta silloinkin, kun niiden oletettiin nousevan keskeiseksi vaalikamppailun osaksi. Näin kävi esimerkiksi Alankomaiden vaaleissa keväällä 2017. Tämä korostaa sitä, että vaalien yhteydessä käytävä EU-keskustelu riippuu siitä, haluavatko puolueet tarttua näihin teemoihin. Toisaalta on myös tilanteita, joissa puolueet joutuvat ottamaan kantaa muiden puolueiden esiin nostamiin EU-kysymyksiin tai EU:ssa tapahtuviin kehityskulkuihin. Tällöin puolueet eivät välttämättä voi välttää EU-teemoja, vaikka haluaisivatkin keskittyä ensisijaisesti kansallisin vaaliteemoihin.

Euroopan parlamenttivaalit ovat edelleen toisen asteen vaalit

Kansallisten vaalien ohella Euroopan parlamenttivaalit ovat toinen keskeinen areena EU-keskustelulle. Näiden vaalien ongelmana on kuitenkin niiden toissijainen asema suhteessa kansallisiin vaaleihin. Euroopan parlamenttivaalien toissijaisuus ilmenee vaalien matalana äänestysprosenttina, valtavirtapuolueiden keskimääräistä heikompana menestyksenä verrattuna kansallisiin vaaleihin ja vastaavasti pienten puolueiden keskimääräistä parempana menestyksenä. Puolueet käyttävät Euroopan parlamenttivaaleja eräänlaisina kansallisina välivaaleina, joissa nostetaan usein esiin myös kansallisia teemoja.

Euroopan parlamenttivaalit kiinnostavat puolueita vähemmän kuin kansalliset vaalit. Tämä näkyy tavassa, jolla puolueet käyvät vaalikampanjoitaan.  Suomalaisten ja saksalaisten puolueiden vaalikampanjoita vertailevissa tutkimuksissa on havaittu, että eurovaalikampanjat ovat vähemmän ammattimaisia kuin kansalliset vaalikampanjat.

Eurovaalien ongelma on niiden toissijainen asema kansallisiin vaaleihin verrattuna. Klikkaa twiitataksesi!

Myös media seuraa Euroopan parlamenttivaaleja vähemmän kuin kansallisia vaaleja. Puolueiden vaaliohjelmia käsittelevissä tutkimuksissa taas on havaittu, että puolueet kyllä nostavat EU-teemoja esiin. Olisikin tärkeää, että media tarttuisi näihin vaaliteemoihin ja antaisi eurovaaleille yhtä suuren painoarvon kuin kansallisille vaaleille. Tämä loisi perustaa kansalaisten mahdollisuuksille saada tietoa vaalien teemoista ja tehdä perusteltuja valintoja.

Puolueiden vähäinen aktiivisuus ja niukka mediahuomio rajoittavat yhdessä eurovaalien merkitystä EU:ta koskevan keskustelun areenoina. Tämä on nurinkurista, koska Euroopan parlamentin muodollisia valtaoikeuksia on lisätty jokaisessa EU:n sopimusmuutoksessa. Vaikka EU:n viime vuosien kehitys on painottanut vahvasti hallitustenvälisyyttä, on Euroopan parlamenttivaaleissa selvästi enemmän poliittista päätäntävaltaa jaossa kuin aikaisemmin.

Mikä vaikuttaa puolueiden halukkuuteen käydä keskustelua EU:sta?

Puolueiden halukkuus nostaa EU-teemoja esiin vaalikampanjoissaan johtuu ensinnäkin ideologisista syistä. Puolueet suunnittelevat omia vaalistrategioitaan suhteessa omien kannattajiensa EU:ta koskeviin näkemyksiin, mikä tarkoittaa, että EU-teemat joutuvat kilpailemaan kansallisten vaaliteemojen kanssa. Teemojen lisäksi puolueiden sisäinen yhtenäisyys vaikuttaa puolueiden halukkuuteen käydä EU:ta koskevaa vaalikeskustelua. Kotimaan politiikan oppositio-hallitusasetelma vaikuttaa myös puolueiden mahdollisuuksiin käydä keskustelua EU:sta, sillä puolueet arvioivat kampanjoidensa vaikutusta mahdolliseen hallitusyhteistyöhön.

Puolueiden vaalikampanjoiden painotuksia selittävät ensinnäkin puolueiden ideologiset lähtökohdat ja suhtautuminen Euroopan integraatioon. Pohjois- ja Länsi-Euroopassa erityisesti radikaalioikeistolaisten (engl. radical right), Euroopan integraatioon skeptisesti suhtautuvien puolueiden on arvioitu olevan halukkaita kampanjoimaan EU:ta koskevilla teemoilla sekä kansallisissa että Euroopan parlamenttivaaleissa. Tämän on otaksuttu johtuvan näiden puolueiden kriittisestä asennoitumisesta monikulttuurisuuteen ja kansallisvaltioiden rajat ylittävään yhteistyöhön.

Radikaalioikeistolaiset puolueet eivät kuitenkaan tuo EU-teemoja esiin vaalikeskusteluissa, elleivät ne katso siitä olevan strategista etua vaaleissa. Erityisesti maahanmuuttoa käsittelevät teemat ovat näiden puolueiden kannattajille usein EU-politiikkaa tärkeämpiä. Tällaisissa tilanteissa puolueet harkitsevat ideologisen EU-vastaisuuden painoarvoa suhteessa esimerkiksi tulevaan hallitusyhteistyöhön.

Hyvä esimerkki ovat Suomen vuoden 2015 eduskuntavaalit, joissa perussuomalaiset eivät nostaneet EU-politiikkaa vaaliteemojensa kärjeksi. Tämä ei tarkoita, ettei puolue olisi ollut yhtä euroskeptinen kuin vuoden 2011 vaaleissa, joissa se kampanjoi EU-teemoilla. Sen sijaan puolueen johto todennäköisesti painotti vaaleissa ja kampanjoinnissaan erityisesti puolueen hallituskelpoisuutta.

Vuoden 2019 vaaleista on vaikea ennakoida, nostavatko perussuomalaiset EU-teemat vaalikampanjassaan keskiöön. Puolue ei ole ottanut viralliseksi ohjelmakseen Suomen eroa Euroopan unionista. Saattaa olla, että puolueen johdossa esimerkiksi Euroopan parlamentti nähdään foorumina, jossa voidaan edistää myös euroskeptisten puolueiden tavoitteita. Samalla tavalla esimerkiksi Ranskan kansallisen rintaman puheenjohtaja Marine Le Pen on kertonut, ettei hänen puolueensa enää aja Ranskan eroa EU:sta.

Toinen puolueiden EU-politiikasta käymään keskusteluun vaikuttava tekijä ovat kansalaisten ja puolueiden väliset näkemyserot suhteessa Euroopan unioniin. Varsinkin perinteiset valtavirtapuolueet suhtautuvat keskimäärin myönteisemmin Euroopan integraatioon kuin kansalaiset. Tästä syystä puolueet eivät katso EU-teemojen muodostavan kiinnostavaa vaaliteemaa. Puolueet saattavat pelätä menettävänsä kannatusta, mikäli ne kampanjoivat liian EU-myönteisillä teemoilla. EU-teemojen täytyy siten kilpailla kansallisten teemojen kanssa, ja useimmille kansalaisille perinteiset kysymykset kuten työllisyys, koulutus ja terveydenhuolto ovat kansainvälisiä kysymyksiä tärkeämpiä.

Suomessa kaikki merkittävät puolueet paitsi perussuomalaiset suhtautuvat pääosin myönteisesti Euroopan integraatioon. Puolueiden välillä on toki eroja sen suhteen, millaista integraatiota ne kannattavat. Tämä käy ilmi vaikkapa suhtautumisessa euroalueen kehittämiseen tai EU:n puolustusyhteistyöhön. Toisaalta varsinkin SDP, kokoomus ja keskusta ovat EU-politiikan pääkysymyksissä niin lähellä toisiaan, että niiden saattaa olla vaikea erottautua toisistaan EU-politiikassa.

Suomessa myös oppositio osallistuu EU-politiikan muodostamiseen. Klikkaa twiitataksesi!

Kolmas EU-politiikan näkyvyyteen vaikuttava tekijä on puolueiden sisäinen yhtenäisyys EU-kysymyksissä. Puolueet pyrkivät vaalikampanjoissaan esiintymään mahdollisimman yhtenäisinä, koska se vahvistaa niiden mahdollisuuksia saada ääniä. Todennäköisimmin EU-politiikalla kampanjoivat joko vahvasti yhtenäiset tai erittäin jakaantuneet puolueet. Vahvasti jakautuneiden puolueiden osalta näyttää siltä, että mikäli myös puolueen kannattajakunta on jakautunut suhteessa EU-kysymyksiin, se vahvistaa EU:ta koskevan keskustelun todennäköisyyttä vaaleissa.

Puolueiden sisäinen jakautuneisuus näyttääkin ensisijaisesti rajoittavan EU-keskustelua. Perinteiset valtavirtapuolueet sekä keskustaoikeistossa että keskustavasemmistossa ovat usein jossakin määrin jakautuneita EU-kysymyksissä. Mikäli sisäinen hajaannus ei ole voimakasta, puoluejohto pystyy todennäköisesti pitämään puolueen julkisuuskuvan yhtenäisenä. Näissä tilanteissa puolueille ei ole strategisesti mielekästä kampanjoida EU-teemoilla.

Vastaavasti sekä euroskeptiset että vahvasti EU-myönteiset puolueet kuten Perussuomalaiset tai Ruotsalainen kansanpuolue joutuvat arvioimaan vaalikampanjoissaan, missä määrin EU-teemojen esiin nostamisesta on niille etua.

Toisaalta jos puolue on selvästi jakautunut suhteessa Euroopan integraatioon ja jakautumiseen yhdistyy myös puolueen ydinkannattajajoukon keskinäinen jakaantuminen, tämä tukee EU-teemojen nousua vaalikeskusteluun. Vahvasti jakautuneessa puolueessa johto ei välttämättä kykene ohjailemaan puolueensa käymää keskustelua, varsinkaan jos puolueeseen kohdistuu ristiriitaisia vetoomuksia kannattajilta. Tällöin EU-keskustelu saattaa karata puoluejohdon hallinnasta julkisuuteen.

Vaalikampanjoiden aikaiseen EU-keskusteluun vaikuttaa myös puolueiden asema ennen vaaleja joko hallituksessa tai oppositiossa. Mikäli hallituspuolueet ovat tehneet merkittäviä EU-politiikkaan liittyviä ratkaisuja osana hallitustaivaltaan, ne saattavat hyvinkin pyrkiä puolustamaan näitä ratkaisuja vaalikamppailuissa. Vastaavasti oppositiopuolueille hallituksen EU-politiikka saattaa tarjota mahdollisen kritiikin kohteen ja sopivan vaaliteeman, johon tarttua. Näin oli esimerkiksi Suomessa vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, joissa suurin osa oppositiopuolueista kritisoi hallituksen toimia Euroopan talouskriisin hoidossa.

Suomen eduskuntavaaleissa hallitus-oppositio-linjan välisiä jännitteitä rajoittaa eduskunnan toiminta osana kansallista EU-politiikan kannanmuodostusta. Eduskunnan suuressa valiokunnassa ja erityisvaliokunnissa ovat edustettuina lähes kaikki eduskuntapuolueet. Myös oppositio osallistuu EU-politiikan muodostamiseen. Suuressa valiokunnassa on perinteisesti yritetty muodostaa mahdollisimman vahva yksimielisyys EU-politiikan kysymyksissä. Konsensushakuisella politiikalla on pyritty takaamaan Suomen EU-politiikan jatkuvuus ja mahdollisimman laaja puoluepoliittinen tuki. Toimintamallilla on samalla ollut se oheisvaikutus, että opposition mahdollisuudet kritisoida hallituspolitiikka ovat vähentyneet, koska se on itse mukana muovaamassa EU-politiikan linjaa.

Eduskunnassa vallitsevassa kansallisessa yksimielisyydessä on havaittu kuitenkin säröjä varsinkin 2010-luvulla. Vuoden 2011 vaalien jälkeen oppositio ja etenkin perussuomalaiset haastoivat avoimesti hallituksen EU-politiikkaa sekä täysistuntokeskusteluissa että valiokunnissa. Myös suuren valiokunnan pöytäkirjoihin on jätetty aikaisempaa enemmän eriäviä mielipiteitä sekä vuoden 2011 että vuoden 2015 vaalien jälkeisen opposition toimesta. On siis mahdollista, että hallituksen ja opposition välinen vastakkainasettelu jatkuu myös vaaleissa.

Vastakkainasetteluita toistavasta EU-keskutelusta puolueet eivät voi syyttää muita kuin itseään. Klikkaa twiitataksesi!

Viimenen puolueiden vaalikampanjoihin vaikuttava tekijä liittyy Suomen monipuoluejärjestelmään ja enemmistöhallitusten perinteeseen. Puolueiden on vaalien jälkeen kyettävä muodostamaan koalitioita päästäkseen mukaan hallitusyhteistyöhön. Enemmistöhallitusten perinne merkitsee, että opposition poliittinen vaikutusvalta on vähäinen. EU-jäsenyyden alkutaipaleella suomalaisten puolueiden välillä löytyi selkeitä eroavaisuuksia suhteessa EU-jäsenyyteen. Osallistuminen hallitusyhteistyöhön edellytti kuitenkin, että puolueiden oli muokattava EU-linjaansa. Tämä näkyi erityisesti vasemmistoliiton ja vihreiden kannanmuutoksina niiden osallistuessa Paavo Lipposen johtamiin sateenkaarihallituksiin. Myös keskustapuolue joutui säätämään kantaansa EU-myönteisemmäksi puolueen jäsenistön vastustuksesta huolimatta.

Suomen monipuoluejärjestelmä vaikuttaa käytännössä siihen, että puolueiden on vaikeaa tehdä vahvoja irtiottoja EU-politiikassa vaalikampanjoidensa aikana, mikäli ne eivät halua tämän muodostuvan esteeksi pääsylle hallitukseen. Tämä saattaa latistaa EU-politiikasta käytävää keskustelua. Toisaalta kevään 2019 aikana perussuomalaisten kaltaiselle puolueelle, joka tuskin tulee osallistumaan tulevaan hallitukseen, EU-vastaisuus voi tarjota houkuttelevan vaaliteeman. Nähtäväksi jää, miten muut puolueet vastaavat, mikäli perussuomalaiset nostaa EU-politiikan vaaliteemakseen.

Kansalaiset ansaitsevat enemmän ja parempaa EU-keskustelua kevään vaaleissa

Aiempaa aktiivisemmalle ja valistuneemmalle EU-keskustelulle on tärkeää, että sekä media että kansalaiset haastavat puolueita tuomaan esiin omia näkemyksiään siitä, mihin suuntaan ne haluavat Euroopan integraatiota kehittää. Kansalaisilla on oikeus saada perusteltuja ja jäsenneltyjä näkemyksiä puolueiden EU-politiikasta. Jos keskustelu jää yleisen tason toteamuksiksi EU-myönteisyydestä ja EU-vastaisuudesta, se heikentää Euroopan integraation demokraattista oikeutusta. Tällaisesta keskustelun puutteesta puolueet eivät voi kritisoida muita kuin itseään.