Jaa

Lukuaika: 9 minuuttia

Teksti: Sunna Kokkonen | Kuvitus: Elisa Rimaila

Kirjoittaja Sunna Kokkonen on The Ulkopolitistin Eurooppa-toimituksen jäsen. Hän on kotoisin Inarista ja osallistunut Barentsin ja arktisen alueen yhteistyöhön lukiosta lähtien: ensin Barentsin alueen nuorisoneuvostossa ja myöhemmin kansainvälisen Barents-sihteeristön ja Arktisen neuvoston harjoittelijana.

Mikä vetää Euroopan unionia kohti Arktista?  EU:n ja arktisten alueiden välisiin suhteisiin perehtynyt tutkija Adam Stepien kertoi The Ulkopolitistille, mitkä ovat keskeisimmät syyt kasvaneelle mielenkiinnolle.

Pohjoisten napa-alueiden nousu polttavaksi puheenaiheeksi on 2000-luvun suomalaisille yksi tutuimpia maailmanpolitiikan kertomuksia. Pian vuosituhannen jälkeen uutisiin kohosi arktisen alueen ympäristöä, turvallisuutta ja taloutta koskevia otsikoita, jotka alkoivat kiinnostaa muitakin kuin alueella sijaitsevia valtioita ja muita toimijoita. Yhdysvaltain avaruushallinto NASA kertoi kesällä 2007, että arktinen merijää oli huvennut mittaushistorian pienimmäksi. Samana vuonna Venäjä pystytti lippunsa Jäämeren syvyyksiin, pohjoisnavan alle. Vuotta myöhemmin julkaistiin United States Geological Surveyn raportti, jonka mukaan 13 % maailman löytämättömistä öljyvarannoista ja jopa 30 % maakaasuesiintymistä sijaitsisivat arktisella alueella.

Yhtäkkiä herännyttä kiinnostusta luonnehdittiin kilpajuoksuksi Arktikselle. Yhdysvaltojen, Venäjän ja muiden arktisten suurvaltojen kerrottiin kamppailevan siitä, kuka ehtii ensin valtaamaan mineraali- ja öljyesiintymät ja liikennöimään Koillis- ja Kaakkoisväyliä. Arktisen keskuksen tutkija Adam Stepien mukaan  kilpailunarratiivi on kuitenkin jo kuihtunut kansainvälisestä keskustelusta. Hän ei kuitenkaan vähättele 2000-luvun puolivälin suunnanmuutoksen merkitystä. EU:n ensimmäinen, virallinen Arktis-linjaus julkaistiin aktiivisen Arktis-keskustelun innoittamana vuonna 2008.

Stepien kertoo, että EU:n arktinen politiikka sai alkunsa ulkopoliittisena linjauksena, ja ensimmäisinä vuosina unionin tärkeysjärjestys oli selvä. Se nosti esille ympäristöön kohdistuvat uhat, erityisesti ilmastonmuutoksen vaikutukset, sekä alueen luonnonvarat ja pienentyneen merijään avaamat liikennemahdollisuudet.

Kolme EU-maata – Suomi, Tanska ja Ruotsi, jotka sijaitsevat maantieteellisesti osittain napapiirin pohjoispuolella – ovat myös Arktisen neuvoston varsinaisia jäseniä. Arktiset jäsenvaltiot ajoivat eteenpäin uudenlaista, aluepolitiikkapainotteista linjaa, joten EU:n Arktis-politiikka sai pian alkusysäyksen jälkeen myös sisäpoliittisia piirteitä. EU osallistuu aluetason yhteistyöhön, esimerkiksi Barentsin alueneuvostoon tarkkailijana ja projektirahoittajana. EU on hakenut tarkkailijan asemaa myös Arktisessa neuvostossa, mutta sen hakemus on hylätty kahteen kertaan, ensin Kanadan, sitten Venäjän aloitteesta.

EU:n kiinnostus pohjoisia napa-alueita kohtaan on lukuisten syiden summa. Seuraavat kolme syytä nousevat esiin EU:n arktisen politiikan asiakirjoista, arktista politiikkaa koskevasta tutkimuksesta ja uutisoinnista sekä tutkija Adam Stepienin haastattelusta.

1.    Ilmastonmuutos

Ilmasto on kantava teema EU:n Arktis-politiikassa. Se hyppää silmille heti 2008 Arktis-linjauksen ensimmäisiltä riveiltä, ja uusimmassa EU:n arktisessa strategiassa se on nostettu jo otsikkoonkin. IPCC-tutkimusraportit paljastavat, että ilmasto lämpenee napa-alueilla kaksi kertaa nopeammin kuin muualla. EU on pyrkinyt profiloitumaan ilmastopolitiikan suurvallaksi. Keväällä vaihtunut Euroopan parlamentti on julistanut jo ilmastohätätilan.

Arktisilla alueilla EU haluaa keskittyä erityisesti mustan hiilen ja metaaniin aiheuttamien ilmastohaittojen tutkimukseen ja osallistua Arktisen neuvoston ilmastotyöhön. EU:n vahva – tai ainakin kuuluva – huoli ilmastonmuutoksen vaikutuksista arktiseen luontoon sopii hyvin yhteen myös EU:n poliittisten arvojen, kuten ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolustamisen kanssa.

EU perustelee osallistumistaan arktiseen ilmastopolitiikkaan vetoamalla ehdottomaan vahvuuteensa: tutkimuksentekoon. Stepien mainitsee esimerkkinä EU:n satelliittiohjelmat, jotka tarjoavat parempaa mallinnusta napa-alueista kuin kukaan kilpailijoista.

2.    Talousnäkymät

Mitä ohuempi jääpeite Pohjoisella jäämerellä on, sitä helpommin arktisille vesille pääsee, joko poraamaan öljyä tai maakaasua tai liikennöimään kaupallisilla aluksilla. Vuoden 2008 Arktis-politiikan suorasukaisuuden jälkeen EU on poistanut linjauksistaan selkeät maininnat arktisten luonnonvarojen ja liikennereittien hyödyntämisestä, toisin kuin vaikkapa Kiina, joka suunnittelee avoimesti Arktista Silkkitietä ja muita liikenneprojekteja. Alkuaikojen konkretia on korvattu uusimmissa Arktista koskevissa EU-asiakirjoissa abstrakteilla viittauksilla kestävään kehitykseen, innovaatioihin ja vihreään talouteen. EU edistää esimerkiksi teknologia- ja liikennehankkeita jäsenvaltioidensa arktisella maaperällä projektirahoituksella. Jää täysin tulkinnanvaraiseksi, miten ilmastoystävällisiä EU:n tukemat hankkeet lopulta ovat, minkä lisäksi  talous- ja ilmastosyyt lienevät ristiriidassa keskenään.

EU:n normatiiviset sitoumukset ihmisoikeuksien kunnioittamisesta ja kestävän kehityksen vaatimuksista ovat toisinaan hermostuttaneet kauppakumppaneita. Stepien kertoo, että hyljetuotteet EU-markkinoilta vienyt säädös herätti arktisten alkuperäiskansojen edustajissa närää muutama vuosi sitten, jolloin EU:ta syytettiin kolonialistisista asenteista ja länsimaisten arvojen pakkosyöttämisestä. Adam Stepien arvelee, että EU on kuitenkin pyrkinyt pitämään ihmisoikeudet poissa Arktisesta politiikasta mahdollistaakseen toimivan yhteistyön Venäjän kanssa. EU:n direktiivit ja säädökset määrittävät kuitenkin, millaisia tuotteita hyväksytään unionin sisämarkkinoille, ja EU:n kalastussäännöt vaikuttavat vahvasti lukuisten arktisten valtioiden kalastuspolitiikkaan, sillä myös EEC-valtioihin kuuluvien Norjan ja Islannin on noudatettava niitä. Toisaalta EU on myös riippuvainen arktisten maiden öljytarjonnasta. Suuri osa EU-alueella käytettävistä öljyperäisistä polttoaineista on peräisin Venäjältä ja Norjasta.

3.    EU suurvaltana

Stepienin mukaan kenties yksinkertaisin selitys EU:n Arktis-politiikan synnylle ja kehitykselle on se, että EU merkittävänä kansainvälisenä vaikuttajana haluaa olla pelikentillä, jotka koetaan maailmanlaajuisesti merkittäviksi. Kun arktiset alueet alkoivat kiinnostaa muitakin kuin Arktisen neuvoston jäsenvaltioita, oli vain luonnollista, että myös EU alkoi hahmotella omaa näkökantaansa maapallon pohjoisimpien alueiden tarjoamista mahdollisuuksista. Lukuisat muutkin maat, kuten Ranska, Saksa, Japani, ovat osoittaneet kiinnostusta Arktista kohtaan.  Kiina jopa luonnehtii itseään ”lähes arktiseksi valtioksi”. Ennen 2000-luvun loppupuolta EU ei olisi voinut luonnostella yhtä monipuolisia ulkopoliittisia linjauksia kuin nyt, sillä vasta Lissabonin sopimus antoi unionille nykyiset, laajemmat oikeudet yhteisen ulkopolitiikan harjoittamiseen.

Myös EU:n sijainti korostaa ajatusta siitä, että EU:n liittyminen arktiseen keskusteluun oli vuosituhannen vaihteen jälkeen vain ajan kysymys. EU sijaitsee maantieteellisesti lähellä Arktista ja sillä on tiiviit poliittiset ja taloudelliset siteet useisiin arktisiin maihin, mukaan lukien niihin, jotka eivät ole EU:n jäsenvaltioita. Kuten aiemmin mainittu, EU on myös omaksunut vastuullisen ja suuren roolin ilmastonmuutoksen torjunnassa ja siihen sopeutumisessa; ovathan rikkaat EU-maat aiheuttaneet leijonanosan maailmanhistorian aikana ilmakehään päätyneistä kasvihuonekaasupäästöistä.

Arktisen politiikan tulevaisuudennäkymiä

EU:n kiinnostus pohjoisia napa-alueita kohtaan johtuu moraalisista ja taloudellisista syistä sekä halusta olla näkyvä taho kansainvälisessä keskustelussa. Vaikka arktiset aiheet ovatkin soluttautuneet EU:n ulko- ja sisäpolitiikkaan, napapiirin pohjoispuoli ei kuitenkaan sijoitu kovin korkealle EU:n aluepoliittisesta tärkeysjärjestyksessä, toisin kuin vaikkapa Itämeri-yhteistyö. Unionin Arktis-kannat eivät ole  myöskään yhtenäisiä. Napapiirin pohjoispuoli ei merkitse suurelle osalle itäisistä ja eteläisistä EU-maista juuri mitään.

EU:n nykyinen Arktis-politiikka (2016) on yleisluontoinen asiakirja, joten tarkkojen päämäärien määrittely on vaikeaa. Strategiassa mainitaan kolme pääteemaa – ilmastonmuutos ja ympäristö, kestävä kehitys ja kansainvälinen yhteistyö – joiden on tarkoitus näkyä kaikessa EU:n arktista koskevassa toiminnassa. Stepien korostaa, että Euroopan komissio on itsekin tietoinen nykyisten Arktis-linjaustensa abstrakteista sanankäänteistä ja kyseenalaistaa väljien termien vaikutuksen käytännön politiikkaan.

Odotettavissa on, että Ursula van Leyenin luotsaama Euroopan komissio ryhtyy pian valmistelemaan uutta versiota unionin arktisesta politiikasta. Eurooppa-neuvosto on ilmaissut joulukuussa 2019, että haluaa komission tarttuvan toimeen. Stepien arvelee, että EU:n suuret Arktis-linjaukset eivät ole muuttumassa lähiaikoina. Unioni korostanee jatkossakin kestävää kehitystä tukemalla yrittäjyyttä ja ympäristöystävällisyyttä alueellisen hankerahoituksen voimin. Erityisesti ilmastotutkimus korostuu EU:n Arktis-toimissa entisestään.

On kuitenkin muistettava, että EU:n toiminta ja osallisuus arktisiin asioihin ei kumpua pelkästään unionin virallisista linjauksista, vaan EU:lla on lukuisia muitakin arktisia alueita koskevia poliittisia ja oikeudellisia työkaluja. Esimerkiksi EU:n ja Grönlannin välinen sopimus antaa taloudellista vetoapua Grönlannille ja kalastusoikeuksia EU:lle. Suomen ja Ruotsin pohjoisimmat maakunnat taas saavat tukea kehityshankkeilleen EU:n aluerahoitusjärjestelmistä. EU:n vaikutukset arktisen alueen politiikkaan, ympäristöön ja talouteen ovatkin nähtävissä lähinnä EU:n arktisten jäsenvaltioiden aluepolitiikassa.

Jaa