Jaa

Lukuaika: 7 minuuttia

Beirutin marttyyrienaukio toimii mielenosoitusten keskuksena.

Ninette Kouhia on politiikan tutkimuksen kandidaatti, joka vietti syksyn Beirutissa politiikan ja mezelautasten äärellä.

Libanonilaiset ovat osoittaneet mieltään poliittista järjestelmää, hallituksen talouskuripolitiikkaa ja korruptiota vastaan. Maan politiikkaa hallitsevat uskontokuntaisten jakolinjojen mukaan järjestäytyneiden puolueiden eliitit, ja poliittista järjestelmää määrittelee korruptio ja erilaiset hyvä veli -verkostot. Näiden ongelmien ratkaisemiseksi ei riitä poliitikkojen kierrätys, ja siksi mielenosoittajat vaativatkin suurempia rakenteellisia muutoksia.  

Viime vuoden lokakuussa Libanonin hallitus ehdotti korotettua veroa nettipuheluille. Hallituksen yritys kartuttaa talousvaikeuksissa kärvistelevän Libanonin verokertymää oli viimeinen pisara, jonka seurauksena korruptioon ja kurjistamispolitiikkaan kyllästyneet libanonilaiset lähtivät kaduille vaatimaan hallituksen eroa ja korruptoituneen, uskontokuntakohtaisiin kiintiöihin perustuvan poliittisen järjestelmän muutosta.

Sadat tuhannet libanonilaiset ympäri maata osallistuvat edelleen mielenosoituksiin, jotka kaatoivat pääministeri Saad Haririn hallituksen. Uusi hallitus muodostettiin tammikuussa, mutta mielenosoitukset ympäri Libanonia ovat jatkuneet. Poliittinen eliitti on tehnyt myönnytyksiä mielenosoittajien vaatimuksille, kuten nimittänyt asiantuntijoista koostuvan hallituksen. Se ei ole kuitenkaan ole riittänyt mielenosoittajille.

Vallan jakamiseen perustuva demokratia ja sen kompastuskivet

Libanonissa valta on jaettu eliittien kesken uskonnollisten kiintiöiden mukaisesti. Libanonin sisällissota päättyi vuonna 1989 solmitun Taifin sopimuksen myötä vuonna 1990. Sopimuksen tavoitteena oli korjata vuonna 1943 solmittua epävirallista kansallista sopimusta, jossa määriteltiin Libanonin uskontokuntakohtaisen vallanjaon perusteet: presidentin tulisi olla kristitty, pääministerin sunnimuslimi ja parlamentin puhemiehen shiiamuslimi. Taifin sopimuksessa virallistettujen kiintiöiden piti olla väliaikainen ratkaisu, josta ajan myötä luovuttaisiin.

Ennen Taifin sopimusta kristityillä katsottiin olevan kohtuuttoman paljon valtaa suhteessa heidän osuuteensa väestöstä. Kristittyjen puolueiden hallussa oli vahva presidentti-instituutio ja enemmistö parlamentin paikoista. Taifin sopimus määritti muslimien ja kristittyjen tasavertaisen aseman parlamentissa, ministerineuvostossa ja korkeimmassa virkamiehistössä, joissa tulisi olla tasaväkisesti muslimeja ja kristittyjä. Myös Libanonin muille väestöryhmille varattiin myös paikkoja poliittisessa johdossa.

Yksi Libanonin poliittisen järjestelmän ongelma on ulkoisten toimijoiden mahdollisuus vaikuttaa maan sisäisiin asioihin.

Yksi vallan jakamiseen perustuvien demokratioiden haittapuolista on ulkoisten toimijoiden mahdollisuus vaikuttaa maan sisäisiin asioihin. Sisällissodan jälkeistä Libanonia on kuvailtu negatiivisen rauhan käsitteellä. Negatiivinen rauha tarkoittaa väkivaltaisuuksien loppumista, mutta yhteiskunnallisten jännitteiden jatkumista sekä instituutioiden haurautta. Libanonin poliittiset puolueet saavat yleensä uskonnollisiin liittoumiin perustuvaa tukea ulkoisilta toimijoilta, jotka ovat osaltaan toimineet yhteiskunnan vakauden takaajina. Saad Haririn Tulevaisuus-puolueella on kytköksiä Saudi-Arabiaan, kun taas Hizbollah saa rahallista ja sotilaallista tukea Iranilta.

Uskontokunnat yhteiskunnan rakenteissa

Jo useita kuukausia jatkuneiden mielenosoitusten taustalla on pitkään jatkunut heikko taloustilanne. Libanonin veropohja koostuu laajalti arvonlisäveroista, joiden osuus BKT:sta oli vuonna 2017 4,1 %. Yritys- ja tuloverojen osuus BKT:sta puolestaan oli 1,4 %. Heinäkuussa maa hyväksyi talouskuribudjetin, jonka veronkorotukset vaikuttavat suoraan vähävaraisiin libanonilaisiin. Syyskuussa 2019 viranomaiset julistivat maahan “taloudellisen hätätilan”. Libanonilaisista yksi kolmasosa elää köyhyysrajan alapuolella, ja monet kokevat, että talouskurin siijaan tulisi puuttua korruptioon.

Mielenosoittajat haluavat vuosikymmeniä hallinneen poliittisen eliitin irti vallankahvasta ja tilalle teknokraattisen hallituksen. Järjestelmä, jota on vuosikymmenet määrittänyt eliitin lehmänkaupat ja kaverikapitalismi, ei kuitenkaan tule muuttumaan vaihtamalla korruptioskandaaleissa marinoituneet poliitikot uusiin. Ongelma ulottuu edustuksellisia instituutioita syvemmälle.

Libanonin julkinen sektori on paisunut, ja henkilöstökulut syövät valtavan osan valtion budjetista. Käytetty raha ei kuitenkaan korreloi sosio-ekonomisen kehityksen kanssa, ja maan julkista sektoria on moitittu tehottomuudesta ja korruptiosta: henkilöstökulut ovat paisuneet poliittisten johtajien tarjotessa työpaikkoja lojaliteetin vastineena ja julkiset hankinnat kulkevat monien välikäsien kautta. Suuri osa libanonilaisista tukeutuu kolmansien osapuolten tuottamiin palveluihin.

Libanonin julkinen sektori alkoi taantua nykyiseen muotoonsa sisällissodan aikana. Sodan aikana maa jakautui kantoneihin, joita uskontokuntakohtaiset aseelliset ryhmät hallitsivat. Julkisen sektorin romahdettua järjestöt ja uskonnolliset ryhmät korvasivat julkisia palveluita omillaan tuottamalla jäsenilleen terveys-, koulutus- ja postipalveluita ja toimittamalla polttoainetta ja sähköä. Merkittävimmät puolueet, jotka osallistuivat palvelutuotantoon, olivat kristittyjen Lebanese Forces -puolue, druusien sosialistipuolue sekä shiiojen Amal- ja Hizbollah-puolueet.

Vastineena äänestämisestä yksityishenkilöt voivat saada esimerkiksi terveyspalveluita.

Puolueet ovat edelleen merkittäviä hyvinvointipalveluiden tuottajia, ja palvelutuotanto on puolueille yksi keino vaalimenestyksen takaamiseksi. Siksi puolueet voivat määritellä, keille hyvinvointipalveluita tarjotaan, ja käyttää palveluita lojaliteetin takeena. Esimerkiksi vastineena äänestämisestä tai puoluetta tukeviin mielenosoituksiin osallistumisesta yksityishenkilöt voivat saada terveyspalveluita tai lievennyksiä lasten koulumaksuihin. Aktiivisimmat puolueaktiivit ja heidän perheensä saavat korkeimman prioriteetin palveluiden jakautumisessa.

Julkisten ja yksityisten toimijoiden (tässä tapauksessa poliittisten ja uskonnollisten tahojen) raja siis hämärtyy, kun poliitikot allokoivat julkisia resursseja hyödyttämään oman uskontokuntansa jäseniä – eli potentiaalisia kannattajia.

Katutaiteessa poliitikot joutuvat vastuuseen teoistaan. Kuva: Ninette Kouhia/The Ulkopolitist.

 

Puolueet muutoksen esteenä

Myytti uskontokuntakohtaisien kiintiöiden välttämättömyydestä väestöryhmien poliittisen edustuksen ja yhteiskunnallisen aseman turvaajana vesittyy myös, kun tarkastellaan puolueiden toimintaa vaaleissa. Samasta uskontokunnasta muodostuvat puolueet hakeutuvat vaaliliittoon muiden uskontokuntien puolueiden kanssa saadakseen kilpailuetua. Kristitty Free Patriotic Movement (FPM) ja shiiapuolueet Hizbollah ja Amal ovat liittoutuneet, vaikka islamilaista yhteiskuntaa tavoitteleva Hizbollah ja kristityistä koostuvan FPM eivät vaikuta kaikista yhteensopivimmilta liittolaisilta. Puolueiden liittoutumisella on ennemmin strateginen merkitys: esimerkiksi vuonna 2015 FPM onnistui saamaan läpi presidenttiehdokkaansa Michel Aounin Hizbollahin ja Amalin tuella.

Vuoden 2018 parlamenttivaaleissa puolueet vaalipiiristä toiseen liittoutuivat erilaisissa kokoonpanoissa. Puolueet saattoivat liittoutua toisen puolueen kanssa yhdessä vaalipiirissä, ja toisessa vaalipiirissä kilpailla tätä samaa puoluetta vastaan. Uskontokuntakohtaisiin kiintiöihin perustuvan järjestelmän ylläpitoa perustellaan oman uskontokunnan yhteiskunnallisen aseman suojelemisella. Todellisuudessa se näyttäytyy eliitin keinolta turvata tie päätöksentekopaikoille.

Libanonin keskusvaltion heikkous ja kansalaisten riippuvuus poliittisten ja uskonnollisten tahojen tuottamista palveluista saa muutoksen näyttämään epätodennäköiseltä, vaikka nykyisestä poliittisesta järjestelmästä ja uskontokuntakohtaisista kiintiöistä luovuttaisiin. Puoluerajojen yli poliittinen eliitti on hyötynyt tilanteesta, joten sillä ei siksi välttämättä ole aitoa tahtoa järjestelmän uudistuksiin. Taifin sopimuksen lauseketta, jossa päätetään toimista sektarianismin lopettamiseksi, ei kuitenkaan lähes kolmeenkymmeneen vuoteen ole saatu aikaiseksi panna täytäntöön.

Mielenilmaukset alkoivat yli uskontokuntarajojen ulottuvasta kyllästymisestä Libanonin poliittiseen järjestelmään ja sitä pyörittävään eliittiin. Tilanteen pitkittyessä  on selvää, että vanhat ja vahvat puolueet eivät aio hevin luopua vallankahvasta. Kuukausia kestäneen poliittisen tilanteen umpikujan aikana talouden tila heikkeni entisestään. Libanonilaiset pankit asettivat dollareiden ja liiran nostolle rajoituksia estääkseen asiakkaitaan vetämästä rahojaan pois pankeista. Myös tuontitavaran, eli valtaosan libanonilaisten päivittäishyödykkeistä, hinnat ovat nousseet.

Koska libanonilaisten aki on muuttunut yhä hankalammaksi mielenosoittajien vaatimat radikaalimmat poliittiset muutokset ovat vaarassa jäädä lyhyen aikavälin lievennyskeinojen jalkoihin. Yksi keskeisistä kiistakysymyksistä oli hallituksen kokoonpano: tulisiko nimittää asiantuntijahallitus vai asiantuntijoista ja poliitikoista koostuva hallitus? Vallasta luopuminen voisi muodostaa poliittisille johtajille uhan joutua syytteisiin korruptiorikoksista. Mielenosoittajat vaativat väsymättömästi asiantuntijoista koostuvaa hallitusta, ja lopulta Hizbollahin tukema Hassan Diab onnistui muodostamaan eri alojen asiantuntijoista koostuvan hallituksen. Ministerien apoliittisuus on kuitenkin herättänyt kyseenalaistusta, sillä Hizbollah ja FPM toimivat taustavaikuttajina hallituksen muodostamisessa.

Poliittisen järjestelmän muutos ei tapahdu vain poistamalla kiintiöt. Valtiontalouden ollessa romahduksen partaalla puolueiden merkittävä rooli kansalaisten hyvinvoinnin tukipilareina ylläpitää puolueiden valta-asemaa. Ilman uskontokuntakohtaisia kiintiöitä, jotka takaavat väestöryhmien poliittisen edustuksen, täytyisi luoda uusia keinoja varmistaa vähemmistöjen oikeudet ja yhteiskuntarauhan säilyminen.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt

Jaa