Koronaviruksen aiheuttaman COVID-19-taudin torjunta on laittanut maailmantalouden seisahduksiin, mikä yhdistettynä poikkeusoloihin on saanut monet pohtimaan koronaviruksen yhtymäkohtia ilmastonmuutoksen kanssa. Vaikka molemmat ovat ihmishengille vaarallisia, globaaleja ongelmia, vertaus unohtaa ilmastonmuutoksen luonteen pitkäaikaisena, kumuloituvana vitsauksena, mikä voi jopa vaikeuttaa sen ratkaisemista. 

Kirjoitushetkellä uusia koronavirustartuntoja löydetään 80 000 tapauksen päivävauhdilla, vaikkakin tartuntamäärien kasvu on alkanut tasaantua. Talouden puolella huonoja uutisia tuntuu kuitenkin riittävän. Noin puolet maailmantaloudesta on parhaillaan koronaviruksen leviämistä vähentävien rajoitusten halvaannuttama. Sivuvaikutuksena ilmakehään ja ympäristöön pääsee vähemmän saasteita, ja käytetyt poikkeustoimet, kuten rajojen sulkeminen, voivat joidenkin mukaan valmistaa ihmisiä tulevaan ilmastopolitiikkaan. Tarjoaako koronaviruksen torjunta todella syyn olla toiveikas ilmastonmuutoksen suhteen?

Koronavirus vähentää päästöjä väliaikaisesti

Kiinassa, josta COVID-19-tauti lähti leviämään, sähköntuotanto aiheuttaa noin puolet maan hiilidioksidipäästöistä ja perustuu 60–70-prosenttisesti hiileen. Uudenvuoden juhlan jälkeinen, koronaviruksen vastaisten toimien aiheuttama romahdus sähköntuotannon hiilenkulutuksessa oli valtava, muutaman viikon ajan jopa 40 prosenttia verrattuna viime vuoteen.

Kuun lopussa pudotusta oli enää alle kymmenen prosenttia. Jos tämä pudotus jäisi voimaan koko vuodelle, vaikutus sähköntuotannon päästöihin voisi olla noin puoli gigatonnia hiilidioksidia. Vertailun vuoksi koko EU:n päästöt ovat noin neljä ja puoli gigatonnia vuodessa.

 

Toisaalta Kiinan hallinto reagoi herkästi talouskasvun notkahduksiin, joten valtion elvytystoimet voivat hyvinkin mitätöidä alkuvuoden pudotuksen. Näin pitkälti tapahtui vuoden 2008 finanssikriisin kohdalla, jolloin sähköntuotannon päästöjen pudotusta vaimensi jopa 13 prosentin nousu muun teollisuuden päästöissä vuoden 2008 aikana. Koronaviruksen päästövaikutukset muissa maissa voivat olla suurempia, esimerkiksi Euroopassa jopa kymmenesosan luokkaa.

Yllä olevasta dramatiikasta huolimatta historiassa pandemioilla on kuitenkin ollut vain lyhytaikainen vaikutus talouden toimintaan ja niiden torjuminen on niinikään vaatinut väliaikaisia, joskin radikaaleja toimia. Ero ilmastonmuutokseen on valtaisa.

Ilmastonmuutoksen aiheuttaa päästöjen kertymä

Vaikka ilmastonmuutos on yksi 2010-luvun puhutuimmista aiheista, on hyvä kerrata, mistä on oikein kyse. Ilmastopaneeli IPCC:n mukaan ilmaston lämpenemisen ja kumulatiivisten, siis kertyneiden, päästöjen suhde on käytännössä lineaarinen – mitä enemmän hiilidioksidia kertyy ilmakehään ihmisen toiminnan seurauksena, sitä enemmän maapallon keskilämpötila nousee.

Historiassa pandemioilla on kuitenkin ollut vain lyhytaikainen vaikutus talouden toimintaan. Klikkaa twiitataksesi!

 

 

Päästökertymän ja lämpenemisen suhteesta voi johtaa eri lämpenemismäärien hiilibudjetit. Nykyisellä teknologian kehityksellä ja ilmastopolitiikalla olemme matkalla kohti noin kolmen asteen lämpenemistä vuoteen 2100 mennessä. Jos haluamme pysäyttää ilmaston lämpenemisen esimerkiksi 1,5 asteeseen 67 prosentin todennäköisyydellä, vuoden 2020 alussa hiilibudjettia oli IPCC:n raportin ja ennakkotietojen mukaan noin 350 gigatonnia hiilidioksidia. Tämä vastaa noin 8–9 vuotta nykypäästöillä. (Yllä oleva grafiikka on piirretty mediaanin mukaan, joten se näyttää 50 prosentin todennäköisyyttä pysyä kunkin lämpenemisen alapuolella).

 

 

 

Yllä oleva kuvaaja havainnollistaa, miksi vuoden parin kestävillä, rajuillakin muutoksilla päästöjen kasvutahdissa on häviävän pieni vaikutus lämpenemiseen, joka on seurausta nimenomaan kertyneistä päästöistä. Kertymää kuvaa yllä olevan grafiikan pinta-ala. Tästä syystä vuosimuutokset päästöissä voivat olla harhaanjohtavia.

Myös hiilibudjeteista johdettavat määräajat ovat ilmastotieteen valossa kyseenalaisia ja jopa haitallisia, sillä lämpenemisen määrän ja sen aiheuttamien vahinkojen näkökulmasta on se ja sama, missä ajassa päästöt kertyvät – merkitystä on kertymällä.

Lisäksi määräaikojen korostaminen luo mielikuvan ilmaston lämpenemisestä lähestyvänä jyrkänteenä, vaikka se on pikemminkin hitaasti väärään suuntaan lipuva massiivinen juna. Määräaikoihin pohjautuva käsittely voi vaikeuttaa ilmastotoimia jatkossa, jos määräajat umpeutuvat ilman tavoitteiden mukaisia saavutuksia – kuin poika joka huusi sutta.

Ilmastonmuutos onkin luonteeltaan ennen kaikkea pitkän aikavälin ongelma, ja sen torjuminen pikemminkin maraton kuin sprintti.

Tästä seuraa, että ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta parhaita keinoja ovat todennäköisesti rakenteelliset, energiankulutusta ja sen päästöintensiteettiä vähentävät teknologiat ja toisaalta negatiivisia päästöjä aiheuttavat teknologiat. Myös väestönkasvua kannattaa hillitä. Näillä keinoilla saavutetut päästövähennykset kertautuvat joka vuosi ja vähentävät tehokkaasti yllä olevan kuvaajan pinta-alaa, joka on käytännössä suoraan verrannollinen ilmaston lämpenemisen määrään.

 

 

 

Esimerkiksi vuodesta 1980 alkaen maailman energiajärjestelmä on muuttunut vähäpäästöisemmäksi tavalla, joka saavutti noin 50 gigatonnin päästövähennyksen vuoden 2018 loppuun mennessä verrattuna skenaarioon, jossa päästöintensiteetti olisi pysynyt ennallaan. Vältetyn päästömäärän mittaluokka havainnollistaa, kuinka valtava vaikutus energiajärjestelmän muokkaamisella on verrattuna esimerkiksi vuoden 2008 finanssikriisin vaikutuksiin, joita tarkastelemme seuraavaksi.

Mikä aiheuttaa päästöjä?

Ensin on hyvä tarkastella, mikä ohjaa päästöjen kehitystä. Asiaa voi lähestyä Kaya-hajotelman avulla. Hajotelma voidaan typistää muotoon, jossa CO2-päästöjen kehitystä selittää väestön, asukaskohtaisen bruttokansantuotteen, talouden energiaintensiteetin sekä energian hiilidioksidi-intensiteetin muutos.

 

 

Hajotelmasta saatava karkea arvio vastaa varsin hyvin edellisen 18 vuoden toteutunutta päästökehitystä. Toki on muistettava, että hajotelman osat eivät ole täysin toisistaan riippumattomia ja peittävät alleen myös merkittäviä maantieteellisiä trendejä.

Menetelmän yksinkertaisuudesta huolimatta se paljastaa, kuinka vuoden 2008 kaltainen finanssikriisi ei ole kestävä tapa vähentää globaaleja päästöjä. Romahtavan talouskasvun aiheuttamaa päästövähennystä kompensoivat muut osatekijät, kuten takapakki energiatehokkuudessa ja hiilidioksidi-intensiteetissä. Kokonaisuutena ilmasto säästyi kenties gigatonnilta tai parilta talousnotkahduksen ansiosta, jos toteutuneita päästöjä verrataan kriisiä edeltäneeseen trendiin. Määrä on kuitenkin lämpenemisen mittakaavassa häviävän pieni.

Finanssikriisi ei ole kestävä tapa vähentää globaaleja päästöjä. Klikkaa twiitataksesi!

Mikä pahempaa, sakkaava talous vähentää kykyä investoida päästövähennyksiin. On intuitiivista mutta silti harmittavan vähän ymmärrettyä, että vaikka heikko talouskasvu vähentää päästöjä nyt, se todennäköisesti vaikeuttaa päästöjen vähentämistä voimakkaammin jatkossa.

Vuoden 2008 finanssikriisin kokemusten perusteella investoinnit puhtaaseen energiaan kärsivät talouden sukelluksesta, todennäköisesti jopa enemmän kuin investoinnit fossiilisiin polttoaineisiin.

 

Ei ole syytä olettaa, että riippuvuus olisi muuttunut – itse asiassa ensimmäiset merkit investointitahdin hiipumisesta COVID-19:n seurauksena ovat jo ilmaantuneet. Julkista rahoitusta vaikeuttaa lisäksi se, että romahtaneet energiaraaka-aineiden hinnat tekevät uusiutuvan sähköntuotannon tukemisesta miljardiluokalla kalliimpaa.

Mitä yllä olevaan perusteella voidaan sanoa COVID-19:n vaikutuksista globaaleille päästöille? Jos kirjoitushetken konsensusennusteet toteutuvat edes suunnilleen, tänä vuonna maailmantalous supistuu viime vuoteen verrattuna parilla prosentilla ja asukaskohtainen BKT vielä hieman enemmän. Tämä vaikutus veisi globaalien päästöjen muutoksen noin kolmen prosentin laskuun olettaen, että hajotelman kaksi muuta liikkuvaa osaa reagoivat samoin kuin ne tekivät vuoden 2008 finanssikriisin aikaan.

 

 

Samat talousennusteet odottavat kuitenkin rajua, yli kuuden prosentin talouskasvua vuodelle 2021. Olettaen, että ennen koronavirusta vallinneet trendit energiatehokkuuden ja energian päästöintensiteetin osalta jatkuvat vuodesta 2021 eteenpäin, myös päästöjen muutos hyppää yli neljän prosentin kasvuun ennen rauhoittumista takaisin laskutrendilleen. Kokonaisvaikutus kertyneisiin päästöihin on täten samaa luokkaa kuin vuoden 2008 finanssikriisillä eli mitätön.

Yllä olevan tarkoituksena ei niinkään ole ennustaa tulevaa, varsinkaan tilanteessa jossa talousennusteet muuttuvat liki päivittäin. Tavoite on pikemminkin havainnollistaa, kuinka ohimeneviä talouskriisien päästövaikutukset voivat olla.

Päästöjen vähentämiseen tarvitaan myös politiikkaa

Kestävät, ajan myötä kertyvät päästövähennykset mahdollistaa paitsi talouskasvu myös ilmastopolitiikka, joka kattaa niin valtioiden väliset sopimukset kuin niiden omatkin toimet. COVID-19 vaikeuttaa etenemistä myös tällä saralla.

Kansainvälisen ilmastopolitiikan perusongelma on se, että käytännössä kaikkien valtioiden on kannattavampaa antaa muiden kantaa ilmastotoimien kustannukset, sillä toimien hyödyt jakautuvat joka tapauksessa kaikille. Tätä kutsutaan vapaamatkustamiseksi. Ongelman voi olettaa vain pahentuvan valtioiden lainoittaessa monia toimialoja eikä vain niitä, jotka edesauttavat energiajärjestelmän päästöttömyyttä.

Kansainvälinen yhteistyö laajemminkin vaikuttaa ottavan takapakkia. On ollut silmiinpistävää, kuinka vahvasti pandemian ja sen aiheuttaman talouskriisin torjunta on nojannut kansallisiin toimiin, siinä missä kansainvälinen koordinaatio on loistanut poissaolollaan ja talouden globaalius on nähty pikemminkin heikkoutena.

Yksi ilmentymä kansainvälisen ilmastopolitiikan takapakista on Glasgow’n kokouksen myöhentäminen. Kokouksessa oli määrä päivittää ne sitoumukset, joilla valtiot tavoittelevat Pariisin ilmastosopimuksen tavoitetta eli korkeintaan kahden asteen lämpenemistä.

Kansainvälinen yhteistyö vaikuttaa ottavan takapakkia. Klikkaa twiitataksesi!

Sama takapakki pätee kansalliseen ilmastopolitiikkaan, jossa ongelma on vapaamatkustajuuden sijasta ensisijaisesti ajallinen – miten löytää hyväksyttävä tasapaino lyhyen aikavälin kustannusten ja pitkän aikavälin hyötyjen välillä? Vaikka ilmastonmuutosta on poliittisessa puheessa yritetty pukea akuutiksi kriisiksi, COVID-19-pandemiaan verrattuna se on ennen muuta krooninen, pitkän aikavälin uhka.

Ei siten ole yllätys, että ilmastotyö on esimerkiksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa jo joutunut koronaelvytyksen kiireessä taka-alalle. Lyhyen aikavälin etujen, siis koronaviruksen torjumisen, ensisijaisuus päästöjen vähentämiseen verrattuna on todennäköisesti vielä merkittävämpää kehittyvissä talouksissa, joiden talouskasvu on nopeampaa ja korkotaso korkeampi. Aikahorisontin tragedia nostaa päätään.

Rikkaampi maailma kykenee mukautumaan

Yllä on käsitelty ilmastopolitiikan yhtä osaa, päästövähennyksiä. Toinen tärkeä osa, jota talouskasvun notkahdukset haittaavat, on mukautuminen eli ilmastoadaptaatio. Kyse on siitä, että esimerkiksi maanviljelijät siirtyvät eri viljelykasveihin ja vesistöjen ympärille rakennetaan valleja, mitä Hollannissa on tehty 1950-luvulta alkaen ja käytännössä pyyhitty tulvat huolenaiheiden listalta.

Ilmastoadaptaatio on päästöjen vähentämistä harvemmin käsitelty ilmastopolitiikan osa, vaikka Pariisin sopimuksesta se vie yhtä suuren osan kuin päästövähennykset. Globaalista ilmastorahoituksesta adaptaatiolle on osoitettu vain noin 5 prosenttia, joten ainakin toistaiseksi adaptaatio on siis ennen muuta maiden itsensä varassa. Toisaalta mukautumistoimet ovat helpompia organisoida, sillä päinvastoin kuin päästövähennykset, adaptaatio ei kärsi vapaamatkustajuusongelmasta, sillä hyödyt ja kustannukset ainakin maiden tasolla osuvat yhteen (joskaan eivät välttämättä maiden sisällä).

Jos päästövähennysten kohdalla linkki talouskasvuun on epäsuora ja kiemurainen, adaptaatiossa yhteys on suora ja yksiselitteinen. On selvä näyttö siitä, että mitä rikkaampi maa, sitä vähemmän haavoittuvia sen ihmiset ovat sään ääri-ilmiöille. Samalla rikastuvan maan väestönkasvu on todennäköisesti hidastuu, mikä jo itsessään hillitsee päästöjen kasvua mutta tekee myös adaptaatiosta helpompaa.

IPCC:n käyttöön tehdyt sosioekonomiset skenaariot, joista yhdessä ilmastomallien kanssa muodostetaan varsinaiset ilmastoskenaariot, havainnollistavat väestön- ja talouskasvun vaikutusta ilmastotyöhön. Alla olevassa matriisissa on esitelty skenaarioiden pääpiirteet kahdella akselilla, joista toinen kuvaa päästövähennysten ja toinen adaptaation helppoutta.

 

Yksi johtopäätös on, että ilmastonmuutokseen mukautuminen on huomattavasti helpompi maailmassa, joka on rikkaampi ja vähempilukuinen. Tästä näkökulmasta mukautuminen onkin paljon lähempänä koronaviruksen torjuntaa kuin päästövähennykset. Toinen huomio on, että päästöjen vähentäminen on mutkikkaampi haaste, johon vaikuttaa paitsi talous- ja väestönkasvu myös kansainvälinen yhteistyö ja ilmastopolitiikka. Yllä olevista skenaarioista SSP5:tä leimaa juuri puuttuva ilmastopolitiikka.

Maratonia varten ei kannata harjoitella sprinttiä

COVID-19:n vaikutukset ovat selvästi negatiivisia ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen mukautumiselle. Johtopäätös pätee viruksen sinänsä päästöjä vähentävästä vaikutuksesta huolimatta. Tämä selittyy pitkälti ilmastonmuutosta aiheuttavilla mekanismeilla, joiden kääntäminen peruutusvaihteelle tarvitsee yksittäisen kriisin sijaan valtavia pitkän aikavälin investointeja sekä kansainvälistä yhteistyötä. Investointeja ja ne mahdollistavaa talouskasvua tarvitaan myös suojaamaan ihmisiä ilmastonmuutoksen vaikutuksilta.

Koronaviruksen hoito on tähän verrattuna lähinnä äkisti kasattua siltarahoitusta ja sen päästöjä vähentävä vaikutus pyöristysvirhe.

Vertailu näiden kahden haasteen välillä, joista pandemia koskettanee vuotta tai paria ja ilmastonmuutos käytännössä satoja vuosia, paljastaa ilmastonmuutoksen luonteen pitkäaikaisena ja pysyvänä ongelmana, johon tuskin löydetään rokotteen kaltaista hopealuotia.

COVID-19 ja sen päästöjä vähentävä nopea mutta suuruudeltaan mitätön vaikutus tuo hyvin esiin, kuinka päästövähennyskeinoissa on valtavia eroja ja kalleimmat, kuten talouskriisi, ovat monesti kauimpana parhaista. Kestävimmät ratkaisut piilevät todennäköisimmin teknologioissa ja muissa keinoissa, joiden vaikutukset kertautuvat vuosikymmenten ja -satojen päähän ja jotka vaativat kansainvälistä yhteistyötä ja rahoitusta.

Ilmastokeskustelussa liian usein ehdotuksia tyrmätään väitteellä, etteivät ne ”ehdi” torjumaan ilmastonmuutosta. Tämän tekstin luettuaan lukija toivottavasti näkee, miksi kaikki pitkäaikaiset keinot ovat tarpeen, olivatpa ne dramaattisia tai eivät.