Jaa

Lukuaika: 8 minuuttia

Meri on Karibian saarivaltioiden paras ystävä ja pahin vihollinen. Kalastajia St. Vincentin saarella.
Kuva: Danail Petrov

Karibian taloudellinen ja poliittinen haavoittuvuus on  covid-19-pandemian myötä  jälleen noussut puheenaiheeksi. Toisaalta  maailmaa ravisteleva kriisi on sysännyt liikkeelle poliittisia voimia, jotka enteilevät Karibian alueelle täydellistä suunnanmuutosta. Kriisin keskellä saarivaltiot etsivät nyt uutta normaalia, jonka perustana olisi kestävämpi tulevaisuus. 

Intialainen kirjailija ja poliittinen aktivisti Arundhati Roy kuvaa covid-19-pandemiaa porttina nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä. Royn mukaan kaikkien läpikulkijoiden tulisi päättää, kuinka paljon matkatavaraa heidän olisi järkevä kantaa mukanaan portista läpi. 

Karibialla moni on tulkinnut uuden normaalin Royn tavoin uudeksi aluksi, joka mahdollistaisi alueellisesti vahvemman omavaraisuuden. Suurvaltapolitiikan heittopussi on osuva ilmaus kuvaamaan Karibian haavoittuvaista geopoliittista asemaa, jota ovat entisestään heikentäneet viime vuosikymmenten luonnonkatastrofit, budjettivajeet ja velkakriisit puhumattakaan poliittisista levottomuuksista. Covid-19-kriisin keskeltä vaikuttaisi olevan nousemassa kuitenkin entistä kovapintaisempi Karibia, jolle pandemia on avannut mahdollisuuden parantaa tulevaisuuden näkymiä niin poliittisesti kuin taloudellisestikin. 

Suuret merivaltiot, pienet taloudet

Karibian hallinnollinen haaste on alueen pirstaleisuus. Alue koostuu 7 000 saaresta ja rannikkoalueesta, joiden hallinnollista logistiikkaa rasittaa maantieteellisen rikkonaisuuden ohella siirtomaavallan perintö, joka on jakanut maa-alueita vuosikymmenien ajan eri valtioiden välillä. Karibiaksi luetaan tänä päivänä  itsenäistyneet saarivaltiot, kaikenkirjavat Ranskan, Hollannin, Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian hallintoalueet, sekä rannikkovaltiot, kuten Suriname ja Belize, joissa karibialaisuus on tärkeä osa paikallisidentiteettiä. 

Alueellinen yhteistyö on lisääntynyt asteittain 1960-luvulta lähtien itsenäistymisaallon seurauksena. Alueen merkittävin kansainvälinen järjestö CARICOM (Caribbean Community) edustaa tänä päivänä Kuubaa ja Dominikaanista tasavaltaa lukuun ottamatta kaikkia Karibian itsenäisiä valtioita. Paikallisesta näkökulmasta taloudellinen integraatio on ollut kuitenkin hidasta ja globalisaation aikakausi on ohjannut Karibian valtioita kohti ulkomaailmasta riippuvaista talousmallia. Saarten turismista saadut tulot ovat 50-90 prosenttia niiden koko bruttokansantuotteesta, mikä tekee Karibiasta maailman turismiriippuvaisimman alueen

Karibian haasteita ovat sen alueellinen pirstaleisuus ja riippuvuus turismista.

Otollisista viljelyolosuhteista huolimatta 80 prosenttia Karibian elintarvikkeista ostetaan ulkomailta. Elintarviketuonnista lähes 50 prosenttia on peräisin Yhdysvalloista. Alueellisesti merkittävä viljely on vientipainotteista, ja suuri osa niin sanotuista rahakasveista – kuten banaani, sokeri ja rommi – myydään ulkomaille. Suuret yritykset ovat perineet siirtomaavalta-ajoilta parhaat maat, kun taas pienmaanviljelijät on ajettu vuoristoisille tai muuten vaikeasti viljeltäville maatilkuille. 

Toinen keskeinen haaste on julkinen velka. St. Vincent ja Grenadiinien talousministeri Camillo M. Gonsalves kuvaa velkakierrettä hiekkarantojen ohella Karibian ominaispiirteeksi. Esimerkiksi Grenada ja Jamaica käyttävät vuosittain kaksikymmentä prosenttia valtion tuloista velkojen takaisinmaksuun. Tällä on väistämättä vaikutuksia budjetointiin sekä kykyyn investoida kestävämpään tulevaisuuteen ilmastokriisin keskellä. Toisaalta ilmastonmuutoksen myötä velkakierteen uskotaan vain pahenevan tulevaisuudessa.

Gonsalves näkee velan luonnollisena jatkumona sille, mitä tarkoittaa olla suuri merivaltio, mutta pieni talous nykymaailmassa. Pienillä talouksilla on rajalliset mahdollisuudet päästä irti velkakierteestä niin kauan kuin ne ovat sidottuja maailmantalouden kriiseihin. Suurina merivaltioina Karibian saaret ovat jatkuvasti maantieteellisten olosuhteidensa rajoittamia logistisissa ja hallinnollisissa kysymyksissä. 

Saarten altistumisriski katastrofeille on huomattava: hurrikaanit, tulvat, tsunamit ja Atlantin valtameren happamoituminen vaikuttavat laajasti  turvallisuuteen ja paikallisiin elinkeinoihin. Ennusteet povaavat ilmastonmuutoksen aiheuttamien sääilmiöiden vuosittaisiksi kustannuksiksi Latinalaiselle Amerikalle ja Karibialle 85 miljardia euroa vuodesta 2050 eteenpäin. Toisaalta keväällä alkanut covid-19-pandemia on osoittanut, miten haavoittuvassa asemassa Karibia ja sen talous on useiden kriisien iskiessä samanaikaisesti.

Kriisi kriisin perään

Koronaviruspandemia saapui Karibialle maaliskuussa 2020, mutta myös ilman tartuntoja Karibialla olisivat viruksen globaalin leviämisen vaikutukset olleet alueelle merkittävät. Barbadoksen pääministeri Mia Mattley, jonka puolivuotinen puheenjohtajakausi CARICOM-järjestössä sattui  keväälle 2020, sai osakseen vaikean tehtävän koordinoida jäsenvaltioiden toimintaa kriisin aikana. Mattley kuvaa nykytilannetta pahimpana järjestelmäshokkina sitten toisen maailmansodan. Hän ei kuitenkaan viittaa niinkään itse pandemiaan, vaan sen aiheuttamiin seurauksiin turismin ja paikallisten elinkeinojen kannalta.

Covid-19 iski Karibialle pahimpana mahdollisena ajankohtana. Kevät ja kesä ovat yleensä turismin kannalta kiireisintä aikaa ennen loppukesän hurrikaanikautta. Vuodelle 2020 oli  paljon odotuksia. Esimerkiksi Dominicalla turisti-infrastruktuuri oli viimeinkin saatu jälleenrakennettua hurrikaani Erikan (2015) ja Marian (2017) jäljiltä. Nämä myrskyt aiheuttivat tuhoja arviolta kolminkertaisesti saaren vuosittaiseen bruttokansantuotteeseen verrattuna.

Jälleenrakennus vuosittaisten hurrikaanikausien jäljiltä on kuitenkin ollut pientä sen rinnalla, mitä covid-19-pandemian pelätään aiheuttavan Karibialla. Vaikka lähes kaikki saaret pyrkivät pitämään rajansa auki viruksen leviämisen uhallakin, matkustajamäärät ovat romahtaneet merkittävästi. Tämä on osunut kohtalokkaasti saarivaltioiden talouksien tukipilareihin.

Mattleyn johtama CARICOM vetosi keväällä kansainväliseen yhteisöön vaatien Karibian saarten haavoittuvuuden tunnistamista keskellä  alkanutta ilmastokriisiä ja maailmanlaajuista pandemiaa. Covid-19 on kuitenkin kääntänyt valtioiden katseita entistä enemmän kohti omaa sisäpolitiikkaa, ja YK:n  kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD:n arvion mukaan ulkomaalaiset sijoitukset Karibialle ovat laskemassa ainakin puolella vuoden 2020 aikana. Shokkia lisäsi myös se, että Donald Trumpin hallitus käänsi selkänsä Karibialle kieltämällä yhdysvaltalaisia suojavarusteyrityksiä myymästä maskeja, hengityslaitteita ja suojakäsineitä ulkomaille. 

Karibian voimannäyte

Kun kävi ilmi, että Yhdysvallat ei auttaisi Karibian kriisinhallinnassa, ei ollut automaattisesti selvää, kuka kantaisi vastuun. Valtatyhjiön täytti lopulta kuitenkin CARICOM-liittouma, joka muodosti Mattleyn johdolla vahvan yhteisrintaman. Yhdessä valtiot laativat suojavarusteiden yhteishankintaehdotuksen Kiinasta ja Taiwanista, jotka alkoivat toimittaa tarvikkeita lähes välittömästi.

Kanadalainen kirjailija ja journalisti Naomi Klein kuvaa ilmiötä, jossa järjestelmäshokki – esimerkiksi luonnonkatastrofi tai hyperinflaatio – synnyttää hetkellisen valtatyhjiön. Kriisitilanne vaatii nopeita päätöksiä, jolloin ei ole aikaa politisoinnille.  Ilman selkeästi muotoiltua poliittista vastustusta valtatyhjiö täyttyy poliittisilla agendoilla, jotka eivät olisi olleet muuten mahdollisia.

Yhdysvaltojen poissaolo voimaannutti Karibiaa ja lisäsi alueellista yhteistyötä. Erinomaisesta terveydenhuollosta tunnettu Kuuba lähetti lääkäreitä ja sairaanhoitajia neljään eri valtioon – St Vincentille, Belizeen, Antigua ja Barbudaan sekä Dominicaan – tukemaan paikallista terveydenhuoltoa. Karibian kehityspankki (Caribbean Development Bank, CDB), jonka rahoittajiin kuuluvat esimerkiksi Brasilia, Saksa, Kiina, Kolumbia ja Iso-Britannia, mahdollisti kriisilainat. Samaan aikaan Yhdysvaltojen panos jäi vähäiseksi. 

Yhdysvaltojen poissaolo voimaannutti Karibiaa ja lisäsi alueellista yhteistyötä.

Pahimman kriisin hälvennyttyä kesän aikana julkisuuteen on levinnyt uusia ajatuksia siitä, miltä uusi normaali Karibialla voisi näyttää. Neviksen pääministeri Mark Brantley on todennut esimerkiksi, että turismia ei voida pitää tulevaisuudessa enää itsestäänselvyytenä, vaan taloutta tulee kehittää kestävämmälle pohjalle. Toisaalla maatalouden tutkimusinstituutti CARDI (Caribbean Agricultural Research Institute) julkaisi laajan suunnitelman, jonka avulla saarivaltiot voisivat lisätä paikallista ruoantuotantoa. Tämän suunnitelman inspiroimana Bahamasaarten maatalousministeriö jakoi satoja kassavan pistokkaita pienviljelijöille. 

Kaikesta päätellen maailmanlaajuinen kriisi on osoittanut, että Karibian alueellinen yhteistyö toimii. Tämä kannustanee alueen maita nojaamaan jatkossakin itsemääräämisoikeuden periaatteisiin. Paikallisen maatalouden kehittäminen on puolestaan ollut pitkään ilmassa yhtenä keinona karistaa riippuvuutta turismista ja toisaalta kehittää alueellista omavaraisuutta. Pandemian aiheuttama  turistien määrän väheneminen ja taloudellinen shokki saattavatkin ohjata Karibian kohti uudenlaista alueellista taloudellis-poliittista yhteistyötä, josta on tähän asti voitu vain haaveilla. 

Kohti uutta normaalia

Vaikka covid-19-pandemia on mahdollistanut Karibian valtioiden autonomian kehittämisen, olisi naiivia ajatella, että riippuvuussuhteet katoaisivat hetkessä. Karibian historiassa on monia esimerkkejä siitä, miten katastrofit ovat nimenomaan lisänneet suurvaltojen vaikutusvaltaa alueella. Eniten huomiota on herättänyt viime vuosina Puerto Rico. Yhdysvallat on nimittäin ajanut saarella aggressiivista kehityspolitiikkaa hurrikaani Mariaa (2017) seuranneen jälleenrakennuksen aikana. Kehityspolitiikan tavoitteena on ollut luoda saaresta suotuisa sijoitus- ja luksuslomakohde. Näissä päätöksissä paikallisilla ei ole ollut lainkaan sananvaltaa.

Alun into on alkanut hälvetä, ja esimerkiksi CARDI:n pienmaanviljelyä tukeva suunnitelma on saanut takkuisen alun. Selkeä ongelma omavaraisemman talouden kehittämisen tiellä on kansainvälisen tuontiruoan hinta, joka kyllästää paikalliset markkinat. On huomattavan vaikeaa keksiä keinoja piristää kotimaista kysyntää rikkomatta kansainvälisiä kauppasopimuksia. Riippuvuuspolitiikan juuret piilevät niin syvällä, että niiden rikkomiseksi tarvittaisiin liuta järjestelmäshokkeja.

Riippuvuuspolitiikan juuret piilevät niin syvällä, että niiden rikkomiseksi tarvittaisiin liuta järjestelmäshokkeja.

Tässä mielessä ilmastonmuutos, tai pitkittynyt pandemia, saattaa olla Karibialle onni onnettomuudessa olettaen, että se antaa alueelliselle politiikalle paremmat edellytykset kehittyä.  Jos Yhdysvaltojen vaikutusvalta alueella pienenee, on saarten pakko keskittyä paikallisen energia- ja ruokaturvallisuuden kehittämiseen. Tämä polku johtaa väistämättä talouden monipuolistumiseen. Puerto Ricon kaltainen kehityspolku, jossa tähdätään lähinnä turismin kehittämiseen ja talouden yksityistämiseen, ei ole realistinen valtioille, jotka eivät enää luota ulkopuolisiin interventioihin ja maailmantalouden piristymiseen. 

Karibian valtioiden yhteistyö koronaviruksen hoidossa on hyvä alku alueellisen yhteistyön vahvistamiseksi. Entinen Karibian katastrofien ja hätätilanteiden hallintavirasto CDEMA:n (Caribbean Emergency Management Agency) toiminnanjohtaja Ronald Jackson, onkin todennut, että kriisin seurauksena Karibian alueen valtioiden väliset suhteet ovat vahvistuneet. Suhteiden vahvistuminen entisestään on edellytys sille, että Karibian saaret pystyvät karistamaan menneisyyden taakat ja siirtymään kohti uutta ja kestävämpää normaalia. Tämä  on erityisen tärkeää  jo alkaneen ilmastokriisin keskellä.

Jaa