Jaa

Lukuaika: 10 minuuttia

Protestoijat vetoamassa valitsijamiehiin Washingtonin osavaltion parlamenttitalon edessä joulukuussa 2016. Kuva: Washington State Archives / Flickr

Yhdysvaltain presidentinvaalit on ratkaistu jo vuodesta 1788 alkaen Suomessakin aiemmin käytössä olleella valitsijamiesvaalitavalla. Oman erikoisuutensa vaaleihin tuo se, että lopullisen valinnan päättää kourallinen vaa’ankieliosavaltioita.

Yhdysvaltain perustuslaki syntyi kompromissin hengessä, ja sama koskee myös vaalitapaa. Koska nuori tasavalta oli päättänyt järjestäytyä liittovaltioksi, oli federalismin periaatteiden mukaisesti keksittävä tapoja säilyttää vallan tasapaino eri alueiden kesken. Ratkaisuksi tuli jakaa kongressin alempi huone osavaltioiden asukasluvun mukaiseen edustukseen, mutta senaatissa jokaisella osavaltiolla oli (ja on edelleen) koosta riippumatta kaksi edustajaa. Asukasluvun mukaisen edustuksen kannalta tärkeää on perustuslaillisesti määritelty, kerran kymmenessä vuodessa suoritettava väestönlaskenta (census). The Ulkopolitist on kirjoittanut väestönlaskun merkityksestä Yhdysvaltain vaalit -sarjan ensimmäisessä osassa.

Kongressiedustuksen sapluunaa käytettiin myös presidentin valintaan. Jokaiselle osavaltiolle annettiin valitsijamiesääniä kongressiedustuksen mukainen määrä, eli vähintään kolme. Se, miten valitsijamiesäänet jaettiin, jäi jokaisen osavaltion itsensä huolehdittavaksi, kuten myös se, keitä nämä valitsijamiehet ja -naiset olivat. Kuriositeettina lisättäköön, ettei laki kaikissa osavaltioissa velvoita valitsijamiehiä antamaan ääntään sille ehdokkaalle, jota he ovat luvanneet kannattaa.

Vaalitapa presidentinvaaleissa on säilynyt ennallaan, vaikka sitä määrittelevää perustuslain toisen artiklan pykälää on yritetty muuttaa ahkerammin kuin mitään toista osaa perustuslaista. Vuonna 1979 51 senaattoria äänesti lakimuutoksen puolesta, mutta perustuslain muutokseen tarvitaan kuitenkin määräenemmistö, mikä olisi tässä tapauksessa ollut 66 ääntä. Tämän lähemmäksi on vaikea päästä ilman, että molemmat puolueet kannattavat muutosta ainakin jossain määrin.

On myös huomattavaa, että Yhdysvaltain perustuslaki on luonteeltaan (joskaan ei välttämättä ideologialtaan) hyvin konservatiivinen dokumentti. Sen muuttaminen vaatii merkittävää poliittista konsensusta ja herättää vastustusta traditionalisteissa, joille alkuperäinen perustuslaki on kriittinen osa maan identiteettiä. Vaikka merkittävä osa yhdysvaltalaisista kannattaa suoraan kansanvaaliin siirtymistä, ei valitsijamiesvaaleista ole päästy eroon. Historiallisesta perspektiivistä katsoen ei ole mitään välitöntä syytä olettaa, etteivätkö valitsijamiesvaalit voisi jatkua vielä seuraavat 200 vuotta, kuten presidentti Carter vuonna 2001 ennusti.

Historiallisesti valitsijamiestapa on suosinut vuorotellen molempia puolueita. Aiempina vuosikymmeninä oli tavallista, että molempien puolueiden joukosta löytyi sekä arvostelijoita että puolustelijoita vaalisysteemille. Nyt demokraatit ovat kuitenkin hävinneet kokonaisäänimäärissä vain yhden kerran viimeisten viisien vaalien aikana, mutta voittaneet vaalit vain kahdesti, mikä on vavisuttanut amerikkalaisen vaalitavan uskottavuutta.

Tuorein esimerkki on vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalit, joissa Hillary Clinton sai lähes kolme miljoonaa ääntä enemmän kuin Valkoiseen taloon päätynyt Donald Trump. Vuonna 2000 Al Gore sai koko maassa 0,5 prosenttia enemmän ääniä kuin vastustajansa, mutta hävisi vaalit äänten uudelleenlaskun jälkeen Floridan osavaltion noin 500 äänellä. Tämän seurauksena George W. Bush sai kaikki Floridan 25 valitsijamiesääntä ja valittiin USA:n 43:nneksi presidentiksi. Tekstin kirjoitushetkellä vaalianalyyseihin erikoistuvan Fivethirtyeight.com-sivuston mukaan Trumpilla on tulevissa vaaleissa edelleen noin 20 prosentin mahdollisuus voittaa valitsijamiesäänissä, mutta vain noin 10 prosentin mahdollisuus saada Bideniä enemmän kokonaisääniä. Näin siksi, että vaikka tällä hetkellä isompi osa yhdysvaltalaisista tunnustautuu demokraateiksi kuin republikaaneiksi,  Demokraattisen puolueen äänestäjät ovat pakkautuneet tiiviisti asutettuihin kaupunkikeskuksiin, kun taas republikaanien voima on maaseudussa. Myös isoin äänestäjäryhmä eli niin sanotut. sitoutumattomat suosivat tällä hetkellä enemmän demokraatteja.

Republikaaneilla ei siis ole kiirettä liputtaa muutoksen puolesta, vaikka monet heistä, Trump mukaan lukien, ovatkin ilmaisseet kritiikkiä valitsijamiesvaaleja kohtaan. Systeemin laillisen oikeutuksen sekä republikaanien hallintomandaatin kannalta voittaminen tällä tavalla on kuitenkin ongelmallista. Paine vaalitapaa kohtaan kasvaa, mikäli enemmistö on toistuvasti häviäjän puolella.

Valitsijamiesjärjestelmän vaihtoehdot

Valitsijamiesjärjestelmää on historian aikana haluttu uudistaa demokraattisemmaksi. Arvostelijoiden mielestä valitsijamiesvaalien suurimpia ongelmia on niin sanottu. ”winner take all” -periaate, jonka mukaan kaikki osavaltion valitsijamiehet menevät enemmän kyseisessä osavaltiossa ääniä saaneelle, vaikka ero olisi vain yhden äänen. Käytäntö on nykyään yleinen, mutta jokaisen osavaltion itse määriteltävissä.

Vaihtoehdoksi on tarjottu esimerkiksi osavaltioiden jakamista valitsijamiesäänten lukumäärän mukaisesti vaalipiireihin, joiden voittaja saisi aina kyseisen piirin valitsijamiesäänen. Näin toimitaan tällä hetkellä sekä Mainessa että Nebraskassa. Vuonna 2016 Clinton saikin Mainessa kolme valitsijamiesääntä ja Trump yhden. Mainen toisen vaalipiirin äänestäjien tuki Trumpille ei silti mennyt hukkaan, sillä vaikka Clinton voitti osavaltion, yksi äänistä meni Trumpille.

Valitsijamiesjärjestelmää on Yhdysvaltojen historian aikana haluttu uudistaa demokraattisemmaksi.

Nykyään monet uudistusmieliset suosivat kuitenkin siirtymistä suoraan kansanvaaliin. Vaikka suora kansanäänestys saa edelleen laajaa kannatusta yhdysvaltalaisten keskuudessa, jakautuu kansanäänestyksen suosio varsin epätasaisesti puolueiden kannattajien kesken. Vain harva republikaani kannattaa ajatusta. Puolue lisäsikin vuoden 2012 vaaliohjelmansa yhdeksi tavoitteeksi valitsijamiesvaalitavan suojelemisen. On mielenkiintoista pohtia, kääntyisikö muutoshalu päälaelleen, mikäli demokraatit voittaisivat vaalit pelkällä valitsijamiehistön enemmistöllä. Nykyisessä tilanteessa tämä on kuitenkin epätodennäköistä.

Valitsijamiesvaalit on määritelty perustuslaissa, mutta viime vuosina erityisesti sinisissä (eli demokraatteja suosivissa) osavaltioissa on saanut kannatusta niin sanottu National Popular Vote Interstate Compact (NPVIC), jonka tarkoituksena on ohittaa perustuslaki. Voimaan astuessaan sopimus velvoittaisi kaikkia osapuolia antamaan kaikki valitsijamiesäänensä sille ehdokkaalle, joka saa koko maassa eniten ääniä. Sopimuksen on allekirjoittanut tällä hetkellä 15 osavaltiota sekä Washington D.C., mutta se tulisi lainvoimaiseksi vasta, kun jäsenosavaltioiden yhteenlaskettu valitsijamiesäänten määrä olisi vähintään voittoon vaadittavat 270 ääntä. Tällä hetkellä se on 196. Tämä monimutkainen malli on herättänyt paitsi uudistusmielisten innon, myös runsaasti arvostelua ja myös epäluuloa suunnitelman laillisuudesta.

Suunnitelman olemassaolo kuvaa joka tapauksessa hyvin nykyistä tilannetta Yhdysvalloissa. Koska poliitikot ovat olleet kykenemättömiä tekemään muutosta, kansalaiset ovat joutuneet itse  etsimään siihen keinoja. Samoin kuin kiistat korkeimman oikeuden nimityksistä ja koronapandemian aiheuttamien taloudellisten vahinkojen korvaamisesta, myös NPVIC symboloi kahtiajaon umpikujaa, johon Washingtonissa on juututtu. Samalla on huvennut myös kansalaisten usko politiikkaan, mikä näkyy protestiliikkeiden lisääntymisenä.

Väestörakenne muuttuu – Vaa’ankieliosavaltiot seuraavat perässä

Valitsijamiesvaalien mekaniikka on johtanut siihen, että vaalikampanjat ovat pirstaloituneet osavaltiotasolla käytäviksi kamppailuiksi. Lähes kaikki huomio keskittyy presidentinvaalien lopputuloksen ratkaiseviin vaa’ankieliosavaltioihin (engl. swing states), joissa ehdokkaat ovat niin tasaväkisiä, että lopputulosta on vaikea ennustaa ja marginaalit jäävät usein jopa alle prosenttiyksikön. 

Erityisesti suurennuslasin alla ovat isot ja keskikokoiset vaa’ankielet, joissa saaliina on reilusti valitsijamiesääniä. Tällaisia osavaltioita ovat perinteisesti olleet muun muassa Florida ja Ohio. Jälkimmäisen tapauksessa voidaan puhua myös niin sanotusta ennusmerkkiosavaltiosta (engl. bellweather), sillä Ohio on antanut valitsijamiesäänensä vaalit voittaneelle ehdokkaalle aina vuoden 1964 vaaleista lähtien.

Suurennuslasin alla ovat isot ja keskikokoiset vaa’ankieliosavaltiot kuten Florida ja Ohio.

Florida ja Ohio ovat pysyneet ajankohtaisina vaa’ankielinä jo vuosikymmeniä, mutta jokainen vaalisykli tuo mukanaan myös uusia kiistakapuloita. Osa näistä heijastelee muutoksia väestössä ja äänestyskäyttäytymisessä, mutta medialla on myös taipumus luoda oma narratiivinsa. 

Neljä vuotta sitten puhuttiin paljon Arizonan, Georgian ja jopa Texasin kaltaisista osavaltioista, joissa latinoväestön kasvun odotettiin lisäävän Demokraattisen puolueen mahdollisuuksia voittoon. Toisin kuitenkin kävi, vaikka Trumpin voittomarginaali osavaltioissa olikin jonkin verran Romneyn neljän vuoden takaista pienempi. Vaalien jälkipyykissä osavaltiot kuitenkin unohdettiin, ja puinti keskittyi enemmän Pennsylvaniaan, Wisconsiniin ja Michiganiin, jotka Clinton oli ”yllättäen” hävinnyt Trumpille. Jälkiviisaus on parasta viisautta myös mediassa.

Vaikka väestörakenteessa tapahtuvat muutokset ovat kohtalaisen hyvin ennakoitavissa, politiikan lainalaisuudet ovat huomattavasti ailahtelevampia. Puolueohjelmien ja yksittäisten ehdokkaiden vaikutus äänestyskäyttäytymiseen on suuri. Donald Trumpin kaltaiset ”poikkeukselliset” ehdokkaat voivat muuttaa tilannetta nopeastikin. Trumpin ehdokkuus nopeutti korkeakoulutettujen esikaupunkilaisten siirtymistä demokraattien leiriin, mutta vastavetoisesti houkutteli valkoista työväenluokkaa republikaanien puolelle. Vaikka molemmat trendit olivat havaittavissa jo ennen Trumpia, hänen ehdokkuutensa antoi muutoksille vauhtia.

Yhdysvaltain vaalitapa suosii Donald Trumpia

Tilanne vajaan kuukauden päästä käytävissä presidentinvaaleissa ei nopealla vilkaisulla poikkea valtavasti neljän vuoden takaisesta. Tietyllä tapaa asetelma onkin viime vaaleista asti jatkunutta jälkipyykkiä. Vaa’ankieliosavaltiot ovat suunnilleen samat kuin neljä vuotta sitten. Aivan kuten neljä vuotta sitten, demokraatit haaveilevat Arizonan, Georgian ja ehkä jopa Texasin kääntämisestä siniseksi. Mediahuomio on kuitenkin tällä hetkellä enemmän keskilännen osavaltiossa, joissa Biden johtaa Trumpia mielipidemittauksissa, aivan kuten Clintonkin johti kilpakumppaniaan tähän aikaan neljä vuotta sitten. Neljän vuoden takaisesta tappiosta johtuen demokraatit ottavat kuitenkin tällä kertaa Trumpin mahdollisuudet huomattavasti vakavammin. 

Vaalitapa suosii edelleen Trumpia. Siinä missä esimerkiksi kalifornialaisilla on yksi valitsijamiesääni yli 700 000 asukasta kohden, Wyomingissa yhtä valitsijamiesääntä kohden on noin 190 000 asukasta. Istuvan presidentin mahdollisuudet saada enemmän kokonaisääniä ovat lähes olemattomat, mutta valitsijamiestapa saattaa kantaa hänet toiselle presidenttikaudelle.

Yhdysvaltain vaalitapa suosii edelleen Donald Trumpia.

Huolellinen tarkastelu paljastaa myös eroja neljän vuoden takaiseen. Trump on edelleen kohtalaisen epäsuosittu, mutta neljä vuotta sitten hänellä oli vastassa yhtälailla epäsuosittu Hillary Clinton. Joe Bidenilla on puolestaan yhdysvaltalaisessa politiikassa maine mukavana miehenä, ja hän on onnistunut pitämään imagostaan hyvin kiinni Trumpin hyökkäyksistä huolimatta. Lukemattomista skandaaleista selvinnyt ”teflon Don” Trump puolestaan on viimein kohdannut vertaisensa koronaviruspandemian muodossa. Vain noin 40 prosenttia yhdysvaltalaisista on tyytyväisiä Trumpin tapaan hoitaa kriisiä. Nähtäväksi jää, miten vaaleihin vaikuttaa Trumpin oma kamppailu lokakuun alussa todettua koronatartuntaa vastaan.

Myös vaa’ankieliosavaltiossa demokraateilla on syytä optimismiin. Vuonna 2016 haaveet Arizonan voitosta olivat ylimitoitettuja, mutta nyt täyttä realismia. Kaksi vuotta sitten maltillinen demokraatti Kyrsten Sinema valittiin osavaltion toiseksi senaattoriksi. Myös Biden on säilyttänyt pienen mutta sinnikkään johdon Arizonan mielipidemittauksissa. Paljon on kiinni jälleen Floridasta, jossa tilanne on tiukempi, mutta Bidenin mahdollisuudet voittaa osavaltio vaikuttavat Clintonia paremmilta. Trumpin tappio Arizonassa ja Floridassa tarkoittaisi, että Trumpin pitäisi voittaa käytännössä kaikki muut vaa’ankielet, jotta voittoon vaadittavat 270 valitsijamiesääntä täyttyisivät.

Muutaman viikon kuluttua tiedämme, onko Joe Biden seuraava Yhdysvaltain presidentti vai jatkaako Trump virassaan. Joka tapauksessa on jo  lähes varmaa, että voittajaksi valitaan ehdokas, joka saa enemmän valitsijamiesääniä. Jos voittaja kuitenkin häviää kokonaisäänissä, kuten vuonna 2016 kävi, on maassa odotettavissa jälleen suunnaton protestiaalto. Jos voittajaehdokas saa myös enemmän kansanääniä, paine kattilassa laskee tilapäisesti. Kun ongelmiin ei ole tarjolla selkeää ratkaisua, onkin usein helpointa lakaista ne maton alle. Toimintamallin viime aikaisesta suosiosta päätellen Yhdysvaltain pääkaupungissa ei matoista liene pulaa. Näin ollen valitsijamiesvaaleille ei toistaiseksi ole loppua näkyvissä.

Jaa