Jaa

Lukuaika: 9 minuuttia

Ydinpommin sienipilvi tuli osaksi kansainvälisen politiikan kuvastoa kylmän sodan aikaan. Kolmatta maailmansotaa pidettiin mahdollisena tilanteessa, jossa tiede onnistuisi, mutta diplomatia epäonnistuisi. Kuva: Skeeze, Pixabay.com.

Katri Mäkinen-Rostedt valmistelee parhaillaan Tampereen yliopistossa Tiina ja Antti Herlinin apurahan turvin kansainvälisen politiikan väitöskirjaa tieteen ja päätöksenteon vuorovaikutuksesta kansainvälisillä ympäristöpolitiikan areenoilla.

Tiedediplomatia on tieteellisenä käsitteenä uusi. Ilmiönä se on kuitenkin ollut jo pitkään osa ulkopolitiikkaa ja kansainvälisiä suhteita. Tiedediplomatialla voidaan tavoitella kansallista etua, mutta parhaimmillaan se vahvistaa myös globaalia sääntöpohjaista järjestelmää. Erilaisten tiedettä ja diplomatiaa yhdistävien käytäntöjen leimaaminen ”tiedediplomatiaksi” on todennäköisesti tulevaisuudessa yhä enemmän tietoinen, strateginen valinta.

Tieteen ja teknologian ristiriitainen rooli kansainvälisissä suhteissa

Tiedediplomatia on vakiintunut osa ulkopolitiikan ja kansainvälisen politiikan käytäntöjä, mutta tieteellisenä käsitteenä se on yhä melko tuntematon. Tiedediplomatian tieteellinen määritteleminen on vielä osin kesken: se tarkoittaa eri toimijoille erilaisia lähestymistapoja. Nykyisessä muodossaan tiedediplomatia on sateenvarjo, jonka avulla voidaan hahmottaa tieteellisiä kumppanuuksia tai yhteistyötä sekä sitä, miten tutkittu tieto ja tiedeneuvonta linkittyvät ulkopoliittisiin valintoihin ja ulkosuhteisiin. Tiedediplomatia auttaa käsitteellistämään strategioita ja käytänteitä, joissa tiede, ulkopolitiikka ja diplomatia ovat vuorovaikutuksessa.

Eurooppalaisessa keskustelussa tiedediplomatiaa käytetään mahdollisuutena ohjata kansallisvaltioiden voimavarat kaikkia hyödyttäviin aloitteisiin. Vuonna 2019 julkaistu Madridin tiedediplomatiajulistus ilmentää myönteistä uskoa siihen, että tiedediplomatialla voidaan edistää universaaleja tavoitteita, kuten ilmastokriisin ratkaisua tai tartuntatautien kukistamista. Tiede ja erityisesti teknologiset innovaatiot ovat kuitenkin myös valtioiden välistä kilpailua edistäviä tekijöitä. Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä parhaillaan käynnissä oleva tieteellinen ja teknologinen uhittelu on osuva esimerkki tieteen hyödyntämisestä osana voimapolitiikkaa.

Tiedediplomatia kylmän sodan ajalta nykyaikaan 

Teknologiakilpailu oli myös kylmän sodan ajan leimaava piirre. Tutkija Sheila Jasanoffin mukaan Hiroshimaan elokuussa 1945 pudotettu atomipommi tuhosi myytin, että asiantuntijat voisivat sanoutua irti niistä seurauksista, joita heidän kehittämänsä teknologian käyttö aiheuttaa. Ydinpommi määritteli uusiksi tieteen ja politiikan suhdetta sekä sitoi lopullisesti teknologian ja tieteen osaksi valtioiden kovan vallan käyttöä. Ydinaseen kehittäminen ja ydinasevarustelu leimasivat kokonaisuudessaan kylmän sodan aikakautta.

Kylmä sota oli samalla tiedediplomatian kulta-aikaa. Tiedeyhteistyö tarjosi välineitä suurvaltojen liennytykseen ja blokkirajojen ylittämiseen, kun diplomaattisuhteet olivat kohmeessa. Tutkijat olivat eräänlaisia jäänmurtajia, jotka raivasivat tietä diplomatialle ja korkeamman tason poliittiselle vuoropuhelulle. Tästä eräs kauaskantoisin esimerkki liittyy Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteiden normalisointiin 70-luvulla. Tutkijat olivat tällä aikakaudella eturintamassa luomassa inhimillistä vuorovaikutusta. Näiden yhteyksien merkitystä luottamuksen rakentamisessa ei sovi vähätellä tilanteessa, jossa tavanomaiset kontaktit ja tiedonvaihto olivat rajoitettuja.

Ydinpommi määritteli uusiksi tieteen ja politiikan suhdettaKlikkaa twiitataksesi

Rautaesirippu kuitenkin myös rajoitti kansainvälistä tiedeyhteistyötä. Tieteen vapaus oli monissa itäblokin maissa kyseenalaista, paikoin jopa olematonta, ja vuorovaikutus kansainvälisten tahojen kanssa oli usein säänneltyä. Yhteistyö ei aina tuottanut suomalaisille tai muille länsimaisille tutkijoille suurta tieteellistä arvoa.

Vuonna 1945 julkaistu Vannevar Bushin kuuluisa ”Science, The Endless Frontier” –raportti sinetöi kansallisvaltion vahvuuden takaajaksi huippututkimuksen, jota tuli myös rahoittaa ja tukea kansallisesti. Raporttia pidetään yhtenä nykymuotoisen länsimaisen tiedepolitiikan esikuvana. Se määritti vuosiksi eteenpäin yliopistojen ja valtion suhdetta sekä kansallista tutkimusrahoitusta. Raportin jälkeen yhdeksi kansallisvaltion menestyksen mittariksi asetettiin huippututkimus. Samalla määriteltiin rauhanajan tiedediplomatian tärkeäksi tavoitteeksi tieteellisen yhteistyön vahvistaminen.

Kylmän sodan jälkeen tieteellisen tutkimuksen tukemisesta tuli olennainen osa liberaalien valtioiden, erityisesti Yhdysvaltojen ja EU:n, pehmeän vallan arsenaalia. Yhdysvallat on ollut pitkään sekä tieteen että diplomatian kärkimaa. Nykypäivään asti se on houkutellut maailman tieteellistä huippua omiin yliopistoihinsa ja tutkimuslaitoksiinsa. EU:n yhtenäisen tiedediplomatiaprofiilin haasteena on ollut varsinkin isojen jäsenmaiden vahvat kansalliset intressit.

Tiedediplomatian avulla pienetkin valtiot voivat saavuttaa strategisesti merkittäviä asemia ilman voimapolitiikkaaKlikkaa twiitataksesi

Kokonaisuudessaan tieteellinen ja teknologinen osaaminen on toistaiseksi tuottanut maailmanpolitiikkaan vähintään yhtä paljon ongelmia kuin ratkaisuja. Liika teknologiauskovaisuus ja toivo tulevaisuudessa tehtävistä keksinnöistä saattavat hidastaa kipeiden poliittisten päätösten tekemistä ilmastonmuutoksen hillinnän suhteen, ja esimerkiksi negatiivisten päästöjen teknologian (NET, negative emissions technologies) potentiaalia on liioiteltu IPCC:n malliskenaarioissa. Teknologiset innovaatiot eivät välttämättä tee maailmasta helpommin hallittavaa. Päinvastoin, suurten teknologiayritysten kuten Googlen, Facebookin, Amazonin ja Applen innovaatioiden aikaansaama informaatiovalta on monella tapaa ongelmallinen kansallisvaltioiden hallinnan mahdollisuuksille myös silloin, kun poliittista tahtoa löytyisi. Teknologiaa hyödynnetään yhä enemmän myös tiedustelussa, usein laittomin ja kyseenalaisin keinoin. Tieteen ja kansainvälisen toimijuuden sekoittuminen on sisältänyt joskus jopa häpeällisiä ulottuvuuksia, kuten rasistista rotusortoa tieteellisiksi verhotuin perustein.

Tiedediplomatian avulla pienetkin valtiot voivat saavuttaa strategisesti merkittäviä asemia ilman voimapolitiikkaa. Suomen kaltaisten pienten maiden keinovalikoimaan harvoin kuuluu kova valta, mutta paikka teknodemokratioiden T-12-ryhmässä olisi paitsi mahdollinen, myös vaikuttava. Suomea on pidetty esillä toistaiseksi vielä puheiden tasolla liikkuvan ryhmittymän jäseneksi.

Tutkijat kansakuntaa rakentamassa

Historiallisesti tieteellä ja tutkimuksella oli merkittävä rooli jo autonomisen Suomen kansallisessa heräämisessä. Tällöin haluttiin kansainvälisesti vakuuttaa, että Suomi täyttää kansakunnan tunnusmerkistön. Apuna olivat niin historiantutkimus, kartografia kuin kielitieteetkin. Myös yksittäisillä tutkijoilla on ollut merkittävä rooli, kun Suomi rakensi maailmalla edustustoverkkoaan. Esimerkiksi kielitieteilijä G. J. Ramstedt toimi Suomen edustajana useissa Aasian maissa ja kehitti siinä samalla muun muassa Korean kieliopin.

Kylmän sodan aikana suomalaisen diplomatian keskeiseksi tehtäväksi muodostui suurvaltakiistojen ulkopuolella pysyminen ja puolueettomuuspolitiikan vahvistaminen. Suomella oli kylmän sodan aikana kaksi valttikorttia: Suomen valtion kansainvälispoliittinen, puolueeton asema ja tiedetoimijoiden sitoutumattomuus. Suomen kylmän sodan ajan eräs merkittävä tiedediplomaattinen onnistuminen oli, kun Suomi onnistui edistämään yhtä aikaa niin omaa etuaan kuin laajemmin ylikansallisia tavoitteita kansainvälisessä atomienergiajärjestössä. Ydinenergiaosaamisensa avulla Suomi pääsi päättäviin pöytiin ja teki samalla näkyväksi omaa, itsenäistä toimijuuttaan. Henkilökohtaisten kokemustensa kautta asiaa on valottanut ydinasevalvonnan asiantuntija Olli Heinonen, joka on kuvaillut asiantuntijoiden välisen vuorovaikutuksen merkitystä tilanteissa, joissa perinteinen diplomatia oli vaikeaa. Myös Heinosen mukaan osaaminen tietyillä strategisilla ja teknisillä aloilla on avannut Suomelle pienenä maana mahdollisuuksia suurvaltojen välisen yhteistyön sillanrakentajana.

Tiedettä ja tutkimusta hyödynnetään yhä Suomen ulkopolitiikan kansallisissa tavoitteissa ja käytännöissä, vaikka ilmiötä ei ole vielä täysin tunnistettu, dokumentoitu tai erikseen sanoitettu. Aiheesta on lähiaikoina ilmestymässä valtioneuvoston kanslian rahoittama TEAS-hanke, joka tuo lisävaloa suomalaisen tiedediplomatian nykyisiin käytäntöihin ja toimijoihin.

Tutkijat ja tiedeorganisaatio monenkeskisyyttä vahvistamassa 

Suomi korostaa ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan monenkeskisyyttä, mikä tarkoittaa, että Suomi tukee kansainvälisiä velvoitteita, sitoumuksia ja kansainvälisen oikeuden rakenteita. Suomi pyrkii siihen, että myös suurvallat sitoutuisivat yhteisiin pelisääntöihin. Tiedediplomatia sopiikin Suomen ulkopolitiikan työkalupakkiin siksi, että tiedediplomatialla on koko käsitteen olemassaolon ajan pyritty edistämään kansallisten tavoitteiden ohella kaikille yhteisten globaalien haasteiden ratkaisua. Yksi tapa havainnoida tiedediplomatian menestystä on tarkastella, millaista kansainvälisesti sitovaa sääntelyä tiedediplomatian tukemana syntyy.

Tutkitun tiedon merkitys ja tarve on kasvanut monenkeskisillä kansainvälisillä areenoilla. Globaalit, koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavat ongelmat ovat synnyttäneet tutkimuksen ja tiedon saralla paitsi yhä suurempia ja ylikansallisia tutkimusohjelma– ja infrastruktuurikumppanuuksia, myös sitoneet tieteen ja päätöksenteon tiiviimmin yhteen kansainvälisissä organisaatioissa ja instituutioissa.

Tutkitun tiedon merkitys ja tarve on kasvanut monenkeskisillä kansainvälisillä areenoilla.Klikkaa twiitataksesi

Tutkijoiden toiminta koko kansainvälisen järjestelmän hyväksi ohjautuu myös valtioiden perinteisten vaikutuskanavien ulkopuolelta. Esimerkiksi tutkijoiden ydinaseita vastustavat Pugwash-konferenssit ovat pyrkineet rakentamaan rauhaa, ja kansainvälisen ympäristöhallinnan lukuisat asiantuntijaelimet muovaavat kansainvälisten sopimusten tietopohjaa. Tiedediplomatian valtavirtakeskustelussa ei kuitenkaan riittävästi huomioida moninaista, valtiovetoisen ulkosuhteiden hoidon ulkopuolella toimivia verkostoja. Tiedediplomatian toimijoiden tarkastelu tulisikin ulottaa valtioita sekä perinteistä edustustoverkkoa laajempaan toimijakenttään, kuten kansainvälisiin tiedejärjestöihin ja yritysmaailmaan. Nämä toimijat eivät välttämättä näy perinteisen diplomatian eturintamassa, mutta vaikuttavat monin tavoin yli kansallisten rajojen.

Reaalipolitiikan ja globaalihallinnan yhtäaikainen tuleminen

Esille nostamamme esimerkit kuvastavat tiedediplomatian konteksti- ja politiikkariippuvuutta: tiedediplomatiaa hyödynnetään erilaisissa kansallisissa ja kansainvälisissä sekä ajallisissa konteksteissa moninaisin tavoin. Covid-19-pandemia on vahvistanut polarisaatiota niin kansainvälisen politiikan analyysissa kuin tiedediplomatiakeskustelussa: yhtäältä pandemia on vahvistanut käsitystä siitä, että kansallisvaltiot ovat maailmanpolitiikan tärkeimpiä toimijoita. Toisaalta pandemia näyttäytyy uutena mahdollisuutena vahvistaa yhteistyötä, sillä pandemian lisäksi myös ilmastonmuutos nähdään ongelmana, joka voidaan ratkaista vain paremmalla globaalin tason yhteistyöllä.

Tiedettä ja teknologiaa hyödynnetään nyt ja tulevaisuudessa sekä kansallisvaltioiden omien tavoitteiden välineinä että ihmiskuntaa yhdistävänä voimavarana. Tiedediplomatia on jatkossakin sekoitus kilpailua ja yhteistyötä. Kansalliset ja yhteiset edut myös sekoittuvat, tai ne tietoisesti sekoitetaan niin, että niitä voi olla vaikea erottaa toisistaan. Esimerkiksi Venäjän kehittämä Sputnik V -rokote näyttäytyy ulkopoliittisena instrumenttina, johon suhtaudutaan länsimaissa perustellun skeptisesti. Mikäli rokote kuitenkin todetaan toimivaksi ja tehokkaaksi, se auttaa samalla globaalissa pandemian vastaisessa työssä.

Tiedediplomatia on jatkossakin sekoitus kilpailua ja yhteistyötä.Klikkaa twiitataksesi

Suomen näkökulmasta olisi kaikin puolin toivottavaa, että kansainvälisen politiikan toimijoista yhä useampi kohdistaisi resurssinsa tieteen ja teknologian kehittämiseen siten, että tällä pehmeällä tai fiksulla vallalla tavoiteltaisiin ihmiskuntaa yhdistäviä eikä sitä erottavia ratkaisuja.

Kirjoittajat: Johanna Ketola, Katri Mäkinen-Rostedt

Editointi: Tony Salminen, Tapio Pellinen, Hannu Salomaa

Kielenhuolto: Anna Kananen

Jaa