Jaa

Lukuaika: 10 minuuttia

Matkustaja käytti maskia junassa Sveitsin Baselissa. Kuva: Flickr/Transformer18.

Koronapandemia ja sen hillitsemiseen tähtäävät toimet tarjoavat mielenkiintoisen kurkistusikkunan yhteiskuntiemme toisinaan piilossa oleviin valtamekanismeihin. Suomalaisten kuuliaisuutta on kehuttu, mutta pitäisikö meidän olla tästä ylpeitä vai kantaa huolta? Median valta on niin ikään korostunut – jopa siinä määrin, että voimme puhua historian ensimmäisestä mediapandemiasta. 

Korona-arkea on takana kirjoitushetkellä jo reilu vuosi. Aiemmin laajan yksityisyydensuojan ja yksilönvapauksien nimeen vannoneessa Euroopassa erilaiset valvontamekanismit ovat puhjenneet kukoistukseensa. Valtioiden koronapandemian hillintästrategiat ovat nojanneet tilastojen, Koronavilkun kaltaisten sovellusten ja muiden kansalaisista dataa keräävien teknologioiden hyödyntämiseen. Ranskassa, Belgiassa ja Espanjassa viranomaiset ovat käyttäneet helikoptereita ja drone-lennokkeja valvoakseen liikkumisrajoitusten toteutumista ja tunnistaakseen rajoitusten rikkojia ilman, että asianosaisilla on ollut mahdollisuutta tietää kuvatuksi tulemisesta. 

Valvonnalla pyritään rikkureiden kiinnijäämisen lisäksi ennen kaikkea laajempaan sosiaalipsykologiseen vaikutukseen, joka ehkäisee rikkomuksia jo ennen niiden suunnittelua. Modernien yhteiskuntien vallankäytön perustoja tutkineen Michel Foucault’n mukaan liberaaleissa länsidemokratioissa kansalaisten hallinta ei ole enää pitkään aikaan perustunut ensisijaisesti kieltoihin, käskyihin tai valtion väkivaltaan, vaan hienostuneempiin, tehokkaampiin ja huomaamattomampiin hallinnan tekniikoihin, jotka tuottavat vastuullisia, itsesääteleviä ja kuuliaisia kansalaisia. Valvovan katseen kohdistaminen kansalaisiin on yksi tällaisista tekniikoista. Foucault’n mukaan pelkkä tietoisuus tarkkailun mahdollisuudesta saa ihmiset muokkaamaan toimintaansa kohti jotakin, joka mielletään yleiseksi hyväksi tai terveeksi järjeksi. Ihmisestä tulee itse itsensä vartija, jos hän ei voi olla varma, milloin ja miten valvonta tapahtuu. Samalla logiikalla toimivat myös pandemian myötä yleistyneet, etätöiden edistymistä seuraavat valvontamekanismit. 

Kyltti muistuttaa New Yorkin metron matkustajia heihin mahdollisesti kohdistuvasta valvovasta katseesta. Kuva: Paul Frankenstein/Flickr.

Tarkkailijoina kunnostautuvat myös kanssaihmiset. Kansalaiset valvovat toistensa maskinkäyttöä, turvaetäisyyksiä ja käsihygieniaa busseissa, ruokakaupoissa ja työpaikoilla. Lähes jokainen tietää miltä tuntuu, kun on unohtanut kasvomaskin kotiin tilanteessa, jossa ”uusi normi” on peittää naamansa. Kanssaihmisten paheksuvat katseet aiheuttavat jopa ruumiillisia häpeän tuntemuksia, jotka tuntuvat hikikarpaloina otsalla. Itsekin katselemme tuomitsevasti, mikäli jollakulla ei ole maskia. Valta pitää meidät huomaamattamme ruodussa jakelemalla normeja ja kohdistamalla meihin valvovia katseita. 

Ajatus ihmisten itseensä ja toisiinsa kohdistavasta tarkkailusta ja säätelystä näkyy myös koronarajoitusten luonteessa. Pandemian aikana on asetettu erilaisia rajoituksia ja suosituksia, kuten Helsingin seudun julkisen liikenteen maskipakko ja turvavälien säilyttäminen, joiden noudattamattomuudesta ei varsinaisesti ole ollut tiedossa selkeää rangaistusta. Tai ainakin on ollut äärimmäisen epäselvää, kenen vastuulla rajoitusten valvonta on ja mitä niiden noudattamatta jättämisestä seuraa. 

Koronapandemian hillintästrategiat mukailevat Foucault’n ajatuksia siitä, että nykyvallan perimmäisenä tavoitteena on tehokkaita tekniikoita hyödyntäen edistää väestön kunnollisuutta, työkykyä, terveyttä ja ylipäätään pitää kansalaiset hengissä. Aika ajoin näitä tavoitteita on haastettu uusliberaalilla logiikalla (pakko pitäätalouden pyörät pyörimässä”), mutta jännite talouden pelastamisen ja ihmishenkien suojaamisen välillä on kääntynyt pääasiassa jälkimmäisen voitoksi. Vallan perimmäisenä lähteenä ei siis ole valtio itsessään, vaan sen kautta toimivat (ja keskenään kilpailevat) poliittiset ideologiat. Jaloilta kuulostavista tavoitteistaan huolimatta valta myös tuottaa hierarkioita ja marginalisoi ne, joiden ei katsota sopivan sen tavoitteita tukeviin normeihin vaikkapa ihonvärinsä, painonsa tai ikänsä puolesta. 

“Säyseät ruumiit” säätelevät itse itseään jopa ilman valvontaa

Suomalaiset ovat olleet esimerkillisiä koronarajoitusten noudattajia, eivätkä hallintoviranomaiset ole juurikaan joutuneet käyttämään Euroopassakin nähtyjä pakkokeinoja tai poliisivoimia rajoitusten toimeenpanossa. Tutkimusten mukaan lainkuuliaisuus vain vahvistui kevään 2020 yksilönvapauksia rajoittavien toimien aikana, vaikka se on Suomessa aikaisemminkin ollut korkealla tasolla. Ainoastaan kahdeksan prosenttia suomalaisista ajatteli, ettei lakia tarvitsisi noudattaa jos sen koki vääräksi tai vanhentuneeksi. Tästä huolimatta suomalaiset tyypillisesti epäilevät toisiaan heidän lainkuuliaisuutensa rakoilemisesta, mikä ilmenee jo aiemmin mainittuna kanssaihmisten tarkkailuna ja vahtimisena. Suomalaiset ovat myös ladanneet ahkerimmin Koronavilkkua, jonka sisarsovellukset ovat monissa Euroopan maissa törmänneet kansalaisten haluttomuuteen luovuttaa sijaintitietojaan valtion käyttöön. Rajoitusten ja kehoitusten kuuliainen noudattaminen on toki osaltaan auttanut välttämään korkeita kuolleisuuslukuja. 

Foucault saattaisi katsoa kriittisesti suomalaisten kehuttua vastuullisuutta ja säntillisyyttä ja arvella meidän joutuneen niin tiukasti kehittyneiden kuri- ja hallintamekanismien pauloihin, että meistä on tullut ”säyseitä ruumiita”, corps dociles. Säyseät ruumiit ovat helposti taivuteltavissa ja hyväksyvät mukisematta itseään muovaavan vallan ja sen tavoitteet omikseen. He säätelevät itse itseään mukautuakseen vallan asettamiin normeihin, eikä pakkokeinoja tai aiemmin mainittua valvovaa katsettakaan enää juuri tarvita. 

Suomalaisenkin yhteiskunnan taustalla vaikuttava liberalismin aate nimeää tavoitteekseen valtion kontrollin, hallinnan ja väkivallan vähentämisen ja kansalaisten vapauden lisäämisen. Tosiasiassa tällaista vapautta tarjoavat hallinnot ovat Foucault’n näkökulmasta vain hioneet kontrollin ja vallankäytön tekniikkansa äärimmäisen tehokkaiksi ja hienovaraisiksi, jolloin käskyihin, kieltoihin, väkivaltaan tai edes kansalaisten valvontaan tarvitsee turvautua vain harvoin. Kehittyneintä vallankäyttö on silloin, kun yksilö kokee toimivansa oman ”vapaan tahtonsa” johdattamana toteuttaen kuitenkin “vapauttaan” tavalla, joka tukee valtakoneiston tavoitteita. Näin ollen voidaan ajatella, että liberaalien yhteiskuntien koko vapauden käsite ja sen sisältämät merkitykset ovat jossain määrin poliittisen ja taloudellisen vallan luomus ja sen hyödyllinen työkalu. 

Jos valta toimii tällä tavalla, miten voimme ikinä olla “oikeasti vapaita”? Foucault ei itse antanut asiaan koskaan suoraa vastausta ehkä juuri siksi, ettei hän nähnyt vapautta jonain universaalina, ylihistoriallisena käsitteenä tai ihmisluonnon perimmäisenä, valtasuhteista riippumattomana tilana. Foucault’n omia teoksia voidaan lukea eräänlaisina askelmerkkeinä vallan kyseenalaistamisen aloittamisessa. Ne rohkaisevat vapauden ja vallan kysymysten kriittiseen tarkasteluun myös Suomen kaltaisissa, liberaaleissa valtioissa. Tiedostamalla sotkeutumisemme valtasuhteiden alati tihentyvään hämähäkinverkkoon, pystymme paremmin reflektoimaan oman toimintamme ja ajattelumme suhdetta ympäröivässä yhteiskunnassa vaikuttaviin voimiin. Näin onnistumme kenties ajattelemaan ja toteuttamaan itseämme uusilla, rajoja rikkovilla tavoilla, väistellen samalla vallan meille asettamia ansoja. Foucault kannustaakin ihmisiä luomaan itseään kuten taiteilijat luovat taideteoksia. 

Media luo käsityksemme pandemiasta

Läntiset demokratiat perustuvat lopulta kansalaisten suostumukseen, eräänlaiseen konsensukseen tai sanattomaan sopimukseen hallinnon ja kansalaisten välillä. Kansalaisten suostumus pohjautuu pitkälti heidän käsityksiinsä todellisuudesta ja esimerkiksi käsillä olevan terveysuhan vakavuudesta. Kulttuurintutkija Stuart Hallin mukaan tosielämän tapahtumilla ei itsessään ole löydettävissä sisäsyntyistä tai yksiselitteistä merkitystä. ”Todelliset” tapahtumat täytyy tuottaa ymmärrettäviksi sanoittamisen ja kerronnan prosesseissa, joissa niiden merkitys muotoutuu. Näihin prosesseihin liittyy aina valtaa. Lienee vaikeaa kiistää väitettä, että käsityksemme todellisuudesta muotoutuu nykyisin vahvasti median välittämien kuvien ja kertomusten kautta. 

Filosofi Jean Baudrillard on väittänyt, että mediaesitysten ja todellisuuden erottaminen toisistaan on nykyihmiselle usein mahdotonta. Nämä kaksi tasoa ovat ikään kuin punoutuneet yhteen erottamattomaksi sumpuksi. Baudrillardin provosoiva näkemys Persianlahden sodasta avannee hänen ajatuksiaan:

Jos Persianlahden sotaa olisi mitattu Richterin asteikolla, se olisi jäänyt asteikon alapäähän. Kehityskulut olivat epätodellisia. Ikään kuin maanjäristyksen fiktio olisi tuotettu manipuloimalla mittauslaitteistoa!” 

Persianlahden sotaa on hyvällä syyllä luonnehdittu ensimmäiseksi nykyaikaiseksi mediasodaksi. Koronapandemia taas on ensimmäinen mediapandemia. Niin koronapandemia kuin Persianlahden sotakin tapahtuivat samanaikaisesti sairaaloissa, taistelukentillä ja mediaesityksissä – ja jopa ensisijaisesti mediaesityksissä. Koronapandemia sellaisena kuin me sen olemme ymmärtäneet ei välttämättä tapahtunut kuin mediakuvastoissa ja -narratiiveissa.

Pohtikaamme tämän pohjalta käsityksiämme koronapandemiasta. Monella ei vielä viime vuoden keväänä ollut minkäänlaista henkilökohtaista tai suoraa kosketusta pandemiaan. Emme välttämättä tunteneet ketään, joka olisi saanut tartunnan, saati kuollut viruksen aiheuttamiin komplikaatioihin. Silti eristimme itsemme koteihimme marketeista hamstraamiemme vessapaperitornien kera. Näimme toistuvia mediakuvia Italian ruumisautoista ja brasilialaisista joukkohaudoista sekä tilastoja ja käppyröitä koronakuolemista ja -tartunnoista. Tilanne vaikutti kaoottiselta ja pelottavalta. Käsissämme oli kriisi, joka vaati päättäväisiä toimia. 

Kriisienkään olemassaolo ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, vaan ne ovat aina jossain määrin poliitikkojen ja median tuottamia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että julistettaessa kriisiä luotaisiin jotain tyhjästä, vaan julistukset vetoavat yleensä tosiseikkoihin ja tilastoihin. Kulttuurintutkija Sara Ahmedin mukaan kriisijulistuksessa tositapahtumaa kuitenkin tulkitaan erityisellä tavalla ja siitä tehdään eräänlainen fetissiobjekti, joka sitten alkaa elää omaa elämäänsä. Kriisin julistaminen antaa poliittisen ja moraalisen oikeutuksen poikkeuksellisellekin vallankäytölle. 

Pelkoa ja tunteita ruokkimalla pystytään luomaan suostumusta ja saamaan aikaan toivottuja vaikutuksia väestön käyttäytymisessä, mikäli ne onnistutaan kanavoimaan oikeisiin asioihin, kuten turvavälien säilyttämiseen ja hygieniaan eikä esimerkiksi vessapaperin hamstraamiseen. 

Kriisin julistaminen antaa poliittisen ja moraalisen oikeutuksen poikkeuksellisellekin vallankäytölle. Klikkaa twiitataksesi

Filosofi Martin Heidegger yhdisti pelon tunteen ratkaisevasti johonkin, joka lähestyy, mutta ei ole vielä läsnä tai hallittavissa olevassa läheisyydessä. Vaikutti siltä, että koronapelkokin oli suurimmillaan, kun virus ei vielä varsinaisesti ollut saavuttanut Suomea. Pelko on sittemmin lisääntynyt aalloittain aina kun tietoa lähestyvistä, toinen toistaan vaarallisemmista virusmuunnoksista on alkanut tihkua mediasta. Viime aikoina pelkoja ovat lisänneet kauhuelokuvamaiset otsikoinnit Intiassa ja naapurissamme Venäjällä jylläävästä sieni-infektiosta, joka on sokeuttanut ja tappanut koronaviruksen sairastaneita. Tosin artikkeleiden lopussa yleensä mainitaan, että tällaiset sieni-infektiot ovat kuitenkin hyvin epätodennäköisiä Suomen olosuhteissa. Jos pelko ja huoli laantuvat liiallisesti ja liian aikaisin, saattaa se lisätä kritiikkiä jo tehtyjä päätöksiä kohtaan ja hankaloittaa tulevien päätösten toimeenpanoa. 

Tämän pohjalta on huomionarvoista, että media raportoi koronakuolemista ja -tartunnoista edelleen sinnikkäästi päivittäin. Koronavirukseen on reilussa vuodessa (29.5. mennessä) kuollut Suomessa “vain” 948 ihmistä, mistä voimme osaltaan kiittää onnistuneita pandemian hillintästrategioita. Pandemiakuolemien suuruusluokkaa hahmottaaksemme on kuitenkin hyvä verrata lukua muihin kuolemansyihin: vuonna 2019 alkoholiperäisiin tauteihin ja alkoholimyrkytykseen kuoli 1 718 ihmistä ja tapaturmaisiin kaatumisiin ja putoamisiin 1 190 ihmistä. Korona on tappanut kansalaisia siis selvästi vähemmän kuin kaatuilu.

Kuolemansyytilastoja ja tartuntakäyriä voidaan myös piirtää pitkälle tulevaisuuteen tieteen auktoriteetilla toimivien mallinnusten avulla. Mallinnuksissakin voidaan valita erilaisia muuttujia, ja mallinnuksia voi olla samanaikaisesti olemassa useita erilaisia, jotka osoittavat paljonkin toisistaan poikkeavia tuloksia. Mallinnuksen valinnalla saattaa olla vaikutusta esimerkiksi siihen, nähdäänkö demokratialle tärkeiden vaalien siirtäminen koronavirukseen vedoten perusteltuna. 

Mediateorian polunraivaaja Marshall McLuhan esitti vuonna 1968 seuraavan kielikuvan: “Yksi asia, josta kala ei tiedä yhtään mitään on vesi”. McLuhanin mukaan elämämme on niin medioiden kyllästämää, ettemme edes huomaa niiden vaikutuksia itseemme, aivan kuten kalakaan ei tiedä olevansa vedessä ennen kuin paiskautuu rannalle. Foucault sanoisi epäilemättä samaa kyvystämme havaita hienovaraista ja kaikkialla läsnä olevaa valtaa. Hän kuvailikin omaa työtään “ikkunoiden asentamiseksi sinne, missä aiemmin oli pelkkää seinää”. 

Tämän tekstin tarkoituksena ei ole ollut koronatoimien kritisoiminen. Pyrkimyksenä on ollut hyödyntää niitä ohikiitäviä hetkiä, joina olemme voineet huomata kurkistusikkunasta meitä ympäröivän “veden”. 

Kurkistusikkuna Reno-joelle Bolognassa, Italiassa 2016. Kuva: Riku Löf

Teksti: Riku Löf

Editointi: Ilmari Reunamäki

Kielenhuolto: Ida Andersson

Jaa