Jaa

Lukuaika: 11 minuuttia
Kuvassa on New Yorkin WTC kaksoistornit, jotka molemmat savuavat ja toisessa on tapahtunut räjähdys.

Eteläinen WTC-torni romahti ensimmäisenä syyskuun 11. päivä vuonna 2001 alle tunnin päästä siitä, kun United Airlinesin lento 175 oli törmännyt siihen. Kuva: Wikimedia Commons / Robert J. Fisch CC BY-SA 2.0 -lisenssillä

Syyskuun 11. päivän iskuista tulee tänä viikonloppuna kuluneeksi 20 vuotta. Iskujen jälkimainingeissa Yhdysvallat on aloittanut kaksi sotaa ja sotkeutunut vielä useampaan veriseen konfliktiin. Afganistan on jälleen Talebanin hallussa, eikä Irakista ole kehittynyt sellaista liberaalia demokratiaa, jota Irakin sodan alla maalailtiin. Sotien lisäksi iskut sysäsivät liikkeelle joukon kehityskulkuja, joiden seurauksia todistamme yhä. The Ulkopolitist seurasi neljää johtolankaa, jotka johtavat syyskuun 11. päivän iskuihin.

1. “Me” vastaan “muut” -ajattelun voimistuminen

Jokainen supersankari tarvitsee vihollisen – tai kuten sarjakuvissa usein – vaihtuvan kaartin toinen toistaan vaarallisempia haastajia. Myös Yhdysvalloissa vihollisten ja vastakkainasettelun perinne on vahva. Jo Pohjois-Amerikkaan varhain saapuneita eurooppalaisia yhdisti se, että he pakenivat vanhaa maailmaa usein uskonnollisten vainojen tai köyhyyden seurauksena. Uudessa maassa moni sai uuden alun, ja enemmistö yhdysvaltalaisista rakensi identiteettinsä kristillisten hyveiden ja raskaan työn varaan. 

Kansakuntien sulatusuunia lämmitettiin kuitenkin lietsomalla pelkoa vanhoja ja uusia vihollisia kohtaan. 1900-luvulla katse siirtyi vähemmistöistä oman maan rajojen ulkopuolelle. Neuvostoliitto sopi moraalittoman vihollisen rooliin kuin nakutettu ja palveli yhdysvaltalaisen identiteetin pönkittäjänä aina romahtamiseensa asti. Vuosikymmenien ajan oikean yhdysvaltalaisen merkki oli rakkaus vapautta ja viha kommunismia kohtaan, ja sisäiset ristiriidat kalpenivat yhteisen vihollisen rinnalla.

1990-luku oli yhdysvaltalaisille hämmentävä. Supervalta oli yhä supervalta, mutta supersankarin viitalle oli vähän käyttöä arkkivihollisen kadottua kuvasta. Oli yhä vaikeampi määrittää, mitä amerikkalaisuus tarkoitti, kun identiteettiä ei enää voinut peilata moraalisesti paheksuttavaan viholliseen. Samalla muuttui vaikeaksi suuren puolustusbudjetin perustelu. Uusia demokratioita syntyi kuin sieniä sateella, ja Francis Fukuyama ehti ennakoida ihmiskunnan historiaa määrittäneen ideologisen taistelun päättyneen liberaalin demokratian (ja kapitalismin) voittoon. 

Viimeistään syyskuussa 2001 Fukuyaman teesi törmäsi kuitenkin American Airlinesin lento 11:n mukana pilvenpiirtäjän seinään. Iskuihin syyllistyneet antoivat kasvot vihalle amerikkalaisia kohtaan, ja moraalittomien vihollisten uhka saatiin lietsottua uuteen kukoistukseen, kun presidentti George W. Bush syyskuun 11. päivän iskujen jälkimainingeissa nimesi Irakin, Iranin ja Pohjois-Korean ”pahan akseliksi”.

Terrori-iskuista ja ”pahan akselista” alkoi ”me” vastaan ”muut” -ajattelun uusi kulta-aika, jolloin viholliseksi sai valikoida lähes kenet tai minkä tahansa, jos perusteluun vain sai sisällytettyä terrorismin uhan tai kansainvälisen turvallisuuden. Oli poliittisesti helppoa, että uhkaavana näyttäytyi taas ulkomaailma. Uusia vihollisia nimetessä kuitenkin jopa roistovaltiot jäivät toiseksi islamismin epämääräiselle uhalle. Olihan islamilainen maailma helppo esittää yhdysvaltalalaisille vieraana ja vaarallisena – aivan kuin kommunistit vielä hieman yli vuosikymmentä aikaisemmin. 

Syyskuun 11. päivän terrori-iskuista alkoi ”me” vastaan ”muut” -ajattelun uusi kulta-aika Yhdysvalloissa. Klikkaa twiitataksesi

Muukalaispelon liekit olivat kuitenkin karkaamassa sen omiin tarkoitusperiinsä valjastaneiden ja aggressiivista ulkopolitiikkaa kannattaneiden ”haukkojen” käsistä. Noin seitsemän vuotta iskujen jälkeen vauhtiin päässeessä “birtherismi”-salalittoteoriassa, jossa pyrittiin kyseenalaistamaan presidentiksi pyrkineen Barack Obaman kansalaisuus, ei ollut kyse vain Yhdysvaltain mustaa väestöä syrjivästä rasismista, vaan siitä, että Obama pyrittiin esittämään muukalaisena. Eikä minä tahansa muukalaisena, vaan nimenomaan kenialaisena muslimina ja siten uhkana “perusyhdysvaltalaisen” turvallisuudelle ja elämäntavalle. Yksi laajalle levinneen salaliittoteorian näkyvimmistä puolestapuhujista oli muuan Donald Trump

Kuten Trump myöhemmin todisti, vastakkainasettelut ja pelon ilmapiiri osoittautuivat toimivaksi poliittiseksi välineeksi myös turvallisuuspolitiikan ulkopuolella ja ovat vakiintuneet määrittämään myös viime vuosien julkista keskustelua maahanmuutosta maskipolitiikkaan. Näin Lähi-idän yhteiskuntia runnellut terrorisminvastainen sota päätyi repimään yhteiskuntaa kahtia myös kotimaassa. Sanotaan, että “ampumissotia edeltävät aina kulttuurisodat”, mutta myöskään ampumissotien vaikutuksia kulttuurisotiin ei ole syytä väheksyä. 

2. Terrorisminvastaisesta toiminnasta kiinteä osa turvallisuuspolitiikkaa

Terrorismista on muotoutunut yksi syyskuun 11. päivän iskujen jälkeisen aikakauden turvallisuuskeskustelun avainkäsitteistä. Iskujen jälkeen terrorismi on kuulunut Yhdysvaltain presidentinvaalien pääteemoihin aina vuoden 2020 vaaleihin asti, jolloin talouskysymykset ja koronapandemian hillitsemisstrategia jättivät sen varjoonsa. 

Terrorismiksi laskettavien tekojen uhrimäärät ovat moninkertaistuneet, ja samalla käsitteeseen liitettävät merkitykset ovat kokeneet mullistuksia. Ennen syyskuun 11. päivän iskuja terrorismi yhdistettiin globaalissa pohjoisessa ensisijaisesti kansallisiin toimijoihin: separatistijärjestöihin, kuten Irlannin tasavaltalaisarmeija IRAan ja baskimaalaiseen ETAan sekä Yhdysvalloissa erityisesti Oklahoma Cityn vuoden 1995 pommi-iskun takana olleeseen äärioikeistoon. 

Iskujen jälkeen terrorismi-käsitteen arkikäyttö on kietoutunut tiiviisti islamin äärimuotojen ympärille. Nykyään terrorismin yhdistäminen johonkin muuhun kuin jihadistiseen toimintaan aiheuttaa hämmentävää kipuilua ja selittelyä toimittajien ja poliitikkojen taholta. Poliittisen retoriikan ja median rakentama yhteys terrorismin ja islamin, sekä monissa tapauksissa myös terrorismin ja turvapaikanhakijoiden, välillä on vaikuttanut monien maahanmuuttajien ja rodullistettujen elämiin Euroopassa, Yhdysvalloissa ja muualla. 

Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että Yhdysvalloissa ei-islamistiset terroristit, kuten valkoisen ylivallan kannattajat, ovat edelleen vastuussa suurimmasta osasta kuolonuhreja vuosi toisensa jälkeen. Syyskuun 11. iskujen jälkeisenä aikana olemme todistaneet, kuinka valtavia resursseja Yhdysvalloissa ja monissa muissa länsimaissa on suunnattu terrorismin – nimenomaan islamistisen, ei niinkään vaikkapa äärioikeistolaisen terrorismin – vastaiseen toimintaan. WTC-iskut ovat vaikeuttaneet kansallisen turvallisuuden näkemistä terrorisminvastaisen viitekehyksen ulkopuolella etenkin länsimaissa.

Syyskuun 11. päivän iskut ovat länsimaissa vaikeuttaneet kansallisen turvallisuuden näkemistä terrorisminvastaisen viitekehyksen ulkopuolella. Klikkaa twiitataksesi

Länsimaiden fiksaatiota islamistiseen terrorismiin ehtivät toisaalta käyttää hyväkseen monet länsimaiden ulkopuoliset diktaattorit. Oman autoritaristisen vallan brändääminen “sekulaarina” vaihtoehtona “islamistiseksi” leimatulle oppositiolle on strategia, jota on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana hyödynnetty lukuisia kertoja ympäri maailmaa, ennen kaikkea Lähi-idässä. Retoriikka, jossa lähestulkoon mitkä tahansa poliittisen sorron keinot voidaan oikeuttaa sillä, että ne ovat ainut tapa estää vallan luisuminen terrorismia harjoittaville tai vähintään sitä tukeville islamisteille, onkin osoittautunut valitettavan tehokkaaksi. 

Sen menestyksekkäistä soveltajista mainittakoon Muammar Gaddafi, joka onnistui 2000-luvun alkuvuosina muuttumaan Lockerbien pommi-iskun kummisetänä tunnetusta kansainvälisestä paariasta kansainvälisen yhteisön jäseneksi ja kumppaniksi terrorisminvastaisessa sodassa. Retoriikkaa on hyödyntänyt myös esimerkiksi Bashar al-Assad, jonka hallinnon tapa oikeuttaa kaikki mahdolliset tekonsa pienemmän pahan periaatteella löytää edelleen valitettavan paljon kaikupohjaa länsimaissa.  

3. Kansalaisten valvonnan kiristyminen 

Yksilönvapaudet ja niiden puolustaminen määrittävät Yhdysvaltojen politiikkaa ja yhdistää yhdysvaltalaisia. Koronapandemia on jälleen osoittanut, miten voimakkaana maan kulttuurissa vaikuttaa entisen ulkoministeri John Kerryn sanoin “amerikkalaisten oikeus olla typeriä”, eli halu tehdä rajoituksetta omaan elämään vaikuttavia päätöksiä, seurauksista välittämättä. 

Poikkeuksen sääntöön yksilönvapauksien puolustamisessa tekee yhdysvaltalaisten hiljainen hyväksyntä viranomaisten harjoittamalle valvonnalle. Muutamaa viikkoa syyskuun 11. päivän jälkeen hyväksytty Patriot Act ja sitä seurannut muu lainsäädäntö ovat antaneet kansallisen turvallisuuden nojalla Kansalliselle turvallisuusvirasto NSA:lle lähes rajattomat valtuudet valvoa myös yksityishenkilöiden välistä tietoliikennettä, kuten sähköposteja, tekstiviestejä ja puheluita. 

9/11-iskujen jälkeen hyväksytty Patriot Act ja sitä seurannut muu lainsäädäntö ovat antaneet NSA:lle lähes rajattomat valtuudet valvoa myös yksityishenkilöiden välistä tietoliikennettä. Klikkaa twiitataksesi

Vuonna 2019 tehdyssä kyselyssä yli 60 prosenttia yhdysvaltalaisista myönsi tietävänsä hyvin vähän tai ei lainkaan voimassa olevista tietoturvalaeista. Kuitenkin kun yhdysvaltalaisilta kysyttiin, kumpi heissä herättää suurempaa huolta, toimenpiteiden riittävyys maan turvallisuuden suojelemiseksi vai kansalaisoikeuksien liiallinen rajoittaminen, olivat vastaajat toistuvasti vuosien 2004 ja 2016 välillä sitä mieltä, että kansallinen turvallisuus ajaa tärkeydessä kansalaisoikeuksien ohi. 

Ainoa poikkeus trendistä oli vuosi 2013, jolloin Edward Snowdenin vuotojen seurauksena tietourkinta sai osakseen maailmanlaajuista huomiota. Muutamaa vuotta myöhemmin huoli oli kuitenkin jälleen väistynyt. Terrorismi-kortti on hiljentänyt yhdysvaltalaisten enemmistön huolimatta ihmisoikeusjärjestöjen pyrkimyksistä nostaa esiin massatiedustelun ongelmia kerta toisensa jälkeen.

Lisäksi WTC-iskujen jälkimainingeissa kehkeytynyt valvontaystävällinen asenneilmapiiri ja NSA:n kehittämät menetelmät rohkaisivat Googlen ja Facebookin kaltaisia teknologiayrityksiä luomaan aivan uuden markkinatalouden mallin, joka hyödyntää käyttäjiltä kerättyä henkilökohtaista dataa muuttamalla sen käyttäytymismalleiksi ja ennusteiksi, joita voidaan myydä eteenpäin mainostajille ja tuotteilleen ostajia etsiville yrityksille. Kun yksityisyys ei ole enää sosiaalinen normi, valvonnasta on tullut 2000-luvun talouden ja yhteiskunnan peruslogiikka, samalla kun kansalaisten vapaus ja demokratia ovat uhattuina.  

Kuten terrorismidiskurssin myös valvontayhteiskunnan kohdalla laineet ovat lyöneet ympäri maailman. Lukuisat erilaiset valvontamekanismit ovat toki olleet arkipäivää totalitarististen yhteiskuntien asukkaille jo ennen syyskuuta 2001. Tilanteessa, jossa valvontamekanismeista on tullut arkipäivää myös monissa länsimaissa, on kuitenkin vaarana luisuminen tilanteeseen, jossa kaikki yhteiskunnat valvovat kansalaisiaan, toiset vain enemmän kuin toiset. Tätä tilannetta ei lainkaan edesauta se, että eräitä kaikkein dystooppisimmista tämänhetkisistä valvontajärjestelmistä, kuten Kiinan Xinjiangissa ylläpitämää systeemiä kaikkialla läsnäolevine kameroineen ja vankileireineen, vastuussa olevat hallitukset perustelevat myös (islamistisen) terrorismin torjunnalla.

4. Yhdysvaltain kansainvälisen johtoaseman rapautuminen

Yhdysvaltalaisten “ikuisuussodiksi” (“Forever War”) jo aikaa sitten ristimillä Afganistanin ja Irakin sodilla on ollut vaikutuksensa paitsi Afganistaniin, Irakiin ja Yhdysvaltoihin myös laajempaan maailmanjärjestykseen. Sodat ovat osoittaneet, kuinka kevyestikin aseistautuneilla kumouksellisilla on mahdollisuus haastaa ja jopa voittaa teknologisesti täysin ylivertainen moderni armeija, mikäli edellisten sitoutuneisuuden aste on riittävän paljon jälkimmäistä korkeampi. Edesmennyt suomalainen tiedustelu-upseeri Timo Liene kiteytti muistelmissaan asian erinomaisesti metaforaan, jossa maailman vahvin mies jätetään alastomana keskelle suota: hän varmasti onnistuu tappamaan lukuisia sääskiä suolla ollessaan, mutta ennemmin tai myöhemmin hän tulee suolta lähtemään – ja sääsket jäävät.

Afganistanin ja Irakin sotien perintö ei kuitenkaan kiteydy vain opiksi kumouksellisen sodankäynnin strategioiden yhä jatkuvasta elinvoimasta, vaan sillä on ollut myös laaja-alaisempia vaikutuksia. Ennen kaikkea sodat ovat tuoneet esille Yhdysvaltain sotakoneiston tämänhetkisten resurssien rajat. Resursseista rajallisin on kotimaan äänestäjäkunnan tuki: Yhdysvaltain kotirintaman vuosien saatossa jatkuvasti kasvanut taisteluväsymys on ennen kaikkia muita tekijöitä osoittanut, että vaikka maan armeija kykenisikin käymään samanaikaisesti kahta (tai useampaa) pitkäkestoista sotaa, julkisen kannatuksen ylläpitäminen sotimiselle on äärimmäisen vaikeaa. Ei olekaan sattumaa, että sekä Obama että Trump profiloituivat ennen valintaansa Irakin sodan kriitikkoina. 

Irakin ja Afganistanin sodat ovat tuoneet esille Yhdysvaltain sotakoneiston tämänhetkisten resurssien rajat. Rajallisin resursseista on kotimaan äänestäjäkunnan tuki. Klikkaa twiitataksesi

Yhdysvaltain äänestäjäkunnan haluttomuudella jatkaa pitkäkestoisia sotilasoperaatioita, uusien käynnistämisestä puhumattakaan, on väistämättä ollut vaikutuksensa myös Yhdysvaltain sotilaalliseen pelotevaikutukseen. Mitä pienempi on kannatus uusille sotilasoperaatioille, sitä epätodennäköisempää on, että maa aloittaa operaatioita tai reagoi sotilaallisesti jonkin toisen valtion operaatioihin. Tämä puolestaan on luonut muille valtioille tilaa sotilaallisen voiman käyttöön, ja tätä tilaa ne ovat myös hyödyntäneet. Esimerkkinä tästä on Venäjän toiminta Georgiassa 2008 ja Ukrainassa 2014 lähtien, mutta myös Yhdysvaltain liittolaiset ovat kasvattaneet viime aikoina omaa toimijuuttaan, mikä näkyy esimerkiksi Ranskan roolissa Sahelin alueella. 

Kokonaan oma lukunsa on Syyria, missä Yhdysvaltain roolin painoarvo on ollut jatkuvassa laskusuunnassa. Roolia on kyseenalaistettu erityisesti sen jälkeen, kun kävi ilmi, että Obaman aiemmista puheista huolimatta joukkotuhoaseiden käyttö ei ollutkaan se “punainen viiva”, jonka ylittämisestä seuraisi Yhdysvaltain sotilaallinen väliintulo. Syyrian tavoin myös Libyassa Yhdysvallat on viime aikoina profiloitunut ainoastaan yhtenä ulkovaltana muiden joukossa, ei enää johtavassa roolissa.

Ennen kaikkea Irakin sota sittemmin heppoisiksi osoittautuneine perusteluineen on jättänyt jälkensä myös nykyään niin muodikkaan informaatiosodankäynnin rintamakulkuihin. Sekä länsimaisten poliittisten toimijoiden että tiedotusvälineiden kritiikki esimerkiksi Venäjän tai Kiinan toiminnasta on ennen kaikkea viimeisen vuosikymmenen kuluessa saanut usein syytöksiä propagandasta ja muistutuksia siitä, kuinka jopa New York Times aikanaan lankesi uutisoimaan Irakin joukkotuhoaseohjelmasta tosiasiana. 

Samaan aikaan kylmän sodan jälkeinen optimismi, jossa oltiin valmiita muotoilemaan suojeluvastuuperiaatteen kaltaisia yleviä käsitteitä, joiden perusteella kansainvälinen yhteisö – Yhdysvaltain johdolla luonnollisesti – olisi valmis puuttumaan mihin tahansa vääryyteen ja väkivaltaan maailmalla, on kadonnut siinä missä Yhdysvaltain ideologinen johtoasema. Aiemmin vallalla ollut käsitys Yhdysvalloista maailmanpoliisina tai lännenelokuvan sheriffinä on kadonnut, ja tilalle on tullut spagettiwesternin maailma, josta hyviä osapuolia ei juuri ole löydettävissä, pahoja ja rumia sitäkin enemmän.

___

Kirjoittajat: Ulla Henttonen, Riku Löf ja Ilkka Tiensuu

Editointi: Tuulikki Olander ja Mirka Wendt

Kommentointi: Annastina Haapasaari

Kielenhuolto: Ida Andersson

Jaa