Täysimittainen sota on Euroopassa. Putinin kyyninen uhmakkuus vaatii kuolonuhreja, ja samalla se yhdistää eurooppalaisia ennennäkemättömällä tavalla. Putin olisi voinut jäädä historiankirjoihin idän ja lännen vastakkainasettelun lopettajana, mutta päätyi kylmäverisen diktaattorin tielle.

Kuwaitin vapauttamiseen tähdännyt Persianlahden sota 1990-1991 oli ensimmäinen kansainvälinen konflikti, jota seurattiin reaaliaikaisena televisiosta. 30 vuotta myöhemmin seuraamme Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaa vastaan sosiaalisen median kanavilta, joilla myös tavalliset ihmiset pääsevät ääneen ja tulkitsemaan sodan kulkua. Moni kertoo aamulla heräävänsä tarkastamaan, onko Ukrainan presidentti Zelenskyi vielä elossa.

Idän ja lännen erilaisuuden narratiivit 

Sota Ukrainassa ja diktaattorin tie eivät olleet vääjäämättömiä, tähtiin kirjoitettuja kehityskulkuja. Putinin hallinnon vuosikymmenten aikana olisi tarjoutunut tilaisuuksia myös toisenlaiseen Venäjän ja lännen suhteiden kehitykseen. 1990-luvun “hullujen vuosien” jälkeen Putin olisi voinut heittää lännen ja idän vastakkainasettelun ja niiden yhteensovittamattomuuden narratiivin romukoppaan.

Kylmän sodan päätyttyä Venäjällä otettiin monta askelta liberaaliin suuntaan; Venäjä siirtyi monipuoluejärjestelmään, talous vapautettiin ja kansalaisjärjestötoiminta aktivoitui. Venäjästä olisi voinut jopa tulla osa EU:ta, mutta mahdollisuuksien sijaan haasteet kasvoivat suuremmiksi. Lähentymisen ongelmiksi on mainittu erilaiset arvot, turvallisuuskoneiston vallan kasvu Venäjällä, ideologisen ulottuvuuden paluu ja Venäjän talouden rakenne, joka vaikeutti investointeja ja kaupallista yhteistyötä. Poliittisesti Venäjää on hiertänyt erityisesti EU:n ja Naton itälaajentuminen.

Mutta monet näistä haasteista ovat tulkinta-, näkökulma- ja valintakysymyksiä. Kuvitellaanpa hetki, millaiselta yhteiselo voisi näyttää, jos poliittisia valintoja olisi tehty 2000-luvun alusta lähtien toisin. Venäjä ja EU olisivat voineet yhdessä näyttää suuntaa vihreälle siirtymälle, mikä olisi monipuolistanut Venäjän omaa taloutta ja vaurastuttanut kaikkia. Myönteinen poliittinen suhdanne ja tarvittavat uudistukset olisivat voineet tuoda tähän päivään mennessä viisumivapauden, jonka ansiosta matkailijat pääsisivät helposti liikkumaan Venäjän ja EU-alueen välillä: mökeille, kylpylöihin, kultturikaupunkeihin ja luontoon – oli se sitten Taigalla, Schwartzwaldissa, Gardajärvellä tai Laatokan rannalla.

Siinä missä eliitti on pystynyt matkustamaan länsimaiden luksuskohteissa, tavallisten ihmisten matkustusmahdollisuuksia laajentaneet viisumivapauskeskustelut tyssäsivät Krimin miehitykseen. Hiilivetyriippuvaista taloutta ei sen huimasta potentiaalista huolimatta viherretty, ja kaasua ryhdyttiin käyttämään kiristyskeinona naapurimaita, kuten Ukrainaa ja Moldovaa, mutta myös EU-maita kohtaan.

Kurssi ei ole enää muutettavissa ja on selvää, että positiivisen muutoksen mahdollistajaa ei Putinista tule. Hän jatkoi Bysantin ajoista vallinnutta suurvallan ulkopoliittista logiikkaa ja näki idän ja lännen suhteiden evoluution tästä, voimankäyttöä tai sillä uhkaamista korostavasta näkökulmasta käsin. Hänen nimensä kirjoitetaan historiankirjoituksen tummille välilehdille muiden, uhreistaan piittaamattomien, diktaattoreiden joukkoon. Niitä on Venäjällä ollut jo aivan tarpeeksi, ja myös venäläiset ansaitsevat parempaa.

Lännen turvallisuuspolitiikan uusi luku 

Kylmän sodan jälkeinen tila on sulkenut Euroopassa sisäänsä eriäviä tulkintoja eurooppalaisen turvallisuuden ja yhteistyön etenemisestä. Venäjän asettamasta uhasta on ollut hyvin erilaisia näkemyksiä EU:n sisällä. Kylmän sodan jälkeinen kehitys ei ole millään tavalla ollut lineaarista liberaalien arvojen varmaa vähittäistä etenemistä. Sääntöperusteisen järjestelmän puolustaminen on tuottanut myös vastatoimia, koska liberaalia kansainvälistä järjestelmää on pidetty Yhdysvallat-keskeisenä läntisenä rakennelmana.

EU tosin on onnistunut omassa rauhanprojektissaan; EU-maat eivät ole käyneet toisiaan vastaan sotaa sitten unionin perustamisen. EU ei kuitenkaan ole kyennyt pysäyttämään tai estämään konflikteja kokonaan omilla lähialueillaan: sota onkin nähty Euroopassa lukuisat kerrat myös kylmän sodan jälkeen, Balkanilla, Tsetseniassa ja Georgiassa.Viimeisimpänä Vuoristo-Karabahissa käytiin syksyllä 2020 täysimittainen sota, jonka kulkuun Yhdysvallat ja EU eivät kyenneet puuttumaan. Putiniin ja hänen esittämiinsä huoliin esimerkiksi Naton laajentumisesta suhtauduttiin jäsenmaissa hämmentävän pitkään ymmärtäen, myös Suomessa.

Sotaa Ukrainassa on käyty jo kahdeksan vuotta. Putinin päätös liittää Krim itseensä vuonna 2014 johti EU:ssa ensimmäiseen Venäjään kohdistettuun pakotepakettiin. Vuonna 2016 blokki omaksui aina tähän päivään asti toteutetun viiden periaatteen politiikan, johon kuului muun muassa Venäjää kohtaan sovellettu valikoivan kanssakäymisen ajatus. Sen mukaan yhteyttä pyritään rakentamaan niillä areenoilla, joilla EU:n ja Venäjän intressit kohtaavat.

Ihmisoikeusperusteisen pakotepolitiikan pinnan alla jäsenmaat jatkoivat kuitenkin kahdenvälisten suhteiden rakentamista Venäjään ja turvasivat taloudellisia intressejään. Viime syksynä nähty pakolaiskriisi Valko-Venäjällä väläytti huolestuttavia signaaleja jäsenmaiden valmiudesta toimia ohi kollektiivisten sääntöjen. Rakoileva yhtenäisyys sopi Putinille sen vahvistaen tarinaa heikosta ja itsekkäästä lännestä.

Laajamittaisen sodan käynnistyminen Ukrainassa on tuonut näyttämölle uudenlaisen EU:n. Montaa mieltä voi olla hyväksytyn pakotepolitiikan vaikuttavuudesta – tai koko valitun polun valitsemisesta – mutta keskeistä on laadullinen muutos: on ryhdytty sellaisiin toimiin, joihin ennen ei ole uskallettu. Swift-järjestelmän ulkopuolelle sulkeminen, Nord Stream 2 -hankkeen jäädyttäminen sekä aseellinen tuki ovat edellyttäneet monilta jäsenmailta sekä aikaisempien periaatteiden pyörtämistä että hyväksyntää Venäjän vastatoimien myötä koituvista taloudellisista seurauksista. Ne ovat osoitus valmiudesta luopua kansallisista eduista yhteisen hyödyn nimissä ja rohkeudesta haastaa Venäjän suurvaltapolitiikka. Toimet ovat näin symbolisesti suurempia kuin kenties ymmärretään ja antavat EU:lle mahdollisuuksia valaa uudelleen sellaista arvopohjaa, johon Putinin narratiivi ei enää pure.

Laajamittaisen sodan käynnistyminen Ukrainassa on tuonut näyttämölle uudenlaisen EU:n. Klikkaa twiitataksesi!

Suuri haastaja Putinille löytyy Venäjän rajojen sisältä – se on muutosta janoava kansa. Vuosisatoja ylläpidetty, uskonnolla ja sotilaallisella voimalla kyllästetty kansallisidentiteetti ei näytä olevan varsinkaan nuoremmalle sukupolvelle enää se, johon omaa paikkaansa maailmassa peilataan. Putin onkin joutunut käyttämään yhä vahvempia keinoja vastarinnan tukahduttamiseen sekä asemansa turvaamiseen. Esimerkkinä tästä toimivat sanan- ja lehdistönvapautta tukahduttavat lakiuudistukset sekä kaduilla mieltään osoittavia kansalaisia odottavat tekaistut syytökset, pidätykset ja pahimmillaan henkeä uhkaava väkivalta. Protestit eivät ole vain vastarinta Putinin hallinnolle – ne uhkaavat myös viedä pohjan pois Venäjän ulkopoliittista missiota mahdollistavalta hegemoniadiskurssilta.

Putin on kadonnut omaan, Venäjän suurvaltaegosta ja kulttuurihistoriasta rakennettuun narratiiviin. Lännen yhteistyö tiivistyy, ja esteet väistyvät yhtenäisyyden tieltä. Nykytilanne tarjoaa lännelle, EU:lle ja Natolle oivan mahdollisuuden aloittaa uusi turvallisuuspoliittinen luku, jossa analyysia ja perusteita poliittisille valinnoille ei haeta enää vain kylmän sodan aikaisesta status quosta ummistaen silmät reaalimaailman tapahtumille.

Nykytilanne tarjoaa lännelle, EU:lle ja Natolle oivan mahdollisuuden aloittaa uusi turvallisuuspoliittinen luku, jossa analyysia ja perusteita poliittisille valinnoille ei haeta enää vain kylmän sodan aikaisesta status quosta. Klikkaa twiitataksesi!

Ukraina mielissä ja sydämissä 

Presidenttikautensa alkuajoista lähtien Putin on käynyt synkkää taisteluaan läntistä avointa tiedonvälitystä ja kansanvaltaisen järjestelmän peruspilareita kohtaan. Tiedotusvälineiden kontrollointi ei ole kuitenkaan enää samalla tavalla mahdollista kuin kylmän sodan aikana, joilloin valtiotoimijat ohjailivat propagandaa. Ei edes Venäjällä.

Nykyaikaisen median ja virtuaaliyhteisöjen voima on suuri. Vain vilkaisu Twitteriin ja Bellingcat-tyyppisten, avoimeen dataan pohjautuvaan faktantarkistustoimijoihin riittää toteamaan, että ajan ja paikan merkitys on radikaalisti muuttunut sitten kylmän sodan ajan. Ukrainan on jo katsottu voittaneen omalla onnistuneella viestinnällään maailman mielet ja sydämet samalla kun Venäjällä Internet-pohjaisten viestintäteknologioiden ja alustojen käyttöä on entisestään rajoitettu. Ukrainan presidentti Zelenskyin sanoin: “Nämä ovat kauheita historian oppitunteja. Haluan vain varmistaa, että luemme samoja kirjoja”.

Videot ja viestit ukrainalaisten hädästä ovatkin kyenneet liimaamaan yhteen eurooppalaisia Kaukasukselta Kautokeinoon ennennäkemättömällä tavalla. Klikkaa twiitataksesi!

Uudenlaisessa tilassa myös yksittäisillä, politiikan ja eliittien ulkopuolisilla ihmisillä on voimaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa käsityksiimme siitä, mitä Ukrainassa tapahtuu ja miltä se paikallisten asukkaiden näkökulmasta tuntuu. Videot ja viestit ukrainalaisten hädästä ovatkin kyenneet liimaamaan yhteen eurooppalaisia Kaukasukselta Kautokeinoon ennennäkemättömällä tavalla. Venäjän hallinnon toiminta näyttäytyy silkkana pahuutena ja vääryys mobilisoi ihmisiä eri puolella Eurooppaa vaatimaan hallituksiltaan kovempia toimia, järeämpiä sanktioita ja täysimittaisempaa Putinin eristämistä. Tavalliset ihmiset lahjoittavat rahaa hätäkeräyksiin ja ajavat omilla autoillaan kohti Ukrainan rajaa auttaakseen kotoaan pakenevia. Suomessa pakolaiset toivotetaan varauksetta tervetulleeksi. Moni haluaisi auttaa enemmän: myös moni venäläinen.

Kirjoittajat: Johanna Ketola ja Emmi Mäkelä 
Editointi: Hannu Salomaa, Annastina Haapasaari
Kielentarkastus: Aleksi Heikola