Jaa

Lukuaika: 12 minuuttia

Nainen pitää puheenvuoroa Espacio Migrante -järjestön kokouksessa vuonna 2019. Järjestö tarjoaa suojaa ja yhteisötiloja Yhdysvaltoihin pyrkiville sekä Meksikoon jääville haitilaisille, afrikkalaisille ja väliamerikkalaisille siirtolaisille. Kuva: uusc4all.

Meksiko vastaanottaa yhä enemmän siirtolaisia, jotka eivät pyri Yhdysvaltoihin vaan jäävät maahan. Kasvava osuus näistä siirtolaisista on haitilaisia, jotka päätyvät Meksikoon moninaisista syistä ja usein mutkien kautta. Yhdysvaltojen tiukentunut siirtolaisuuspolitiikka on laittanut Meksikon tiukan paikan eteen, ja Amerikoissa etsitäänkin nyt uusia suuntia monisyisen siirtolaisuuskysymyksen ratkaisemiseksi.

Viime vuoden syyskuun tilastojen mukaan Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla pidätettiin vuodessa ennätysmäärä siirtolaisia: 1,7 miljoonaa. Meksikon rajaviranomaisten kiinniotot nousivat myös ennätyslukemiin ja pidätyksiä tehtiin maan sisällä yli 250 000. Vastoin yleistä käsitystä siirtolaiset eivät pyri ainoastaan ylittämään rajaa Yhdysvaltoihin, vaan hakevat lupaa oleskeluun Meksikossa. Vuonna 2021 Meksiko vastaanotti kolmanneksi eniten turvapaikkahakemuksia maailmassa ‒ kolminkertaisen määrän verrattuna vuoteen 2020.

Kasvava osuus pohjoiseen pyrkivistä siirtolaisista on haitilaisia. Etelä-Amerikassa entisestään kiristyneen siirtolaispolitiikan myötä he ovat vaeltaneet valtiosta toiseen vuosikausien ajan löytääkseen uuden kodin. Heidän tarinansa on osoitus siitä, että kansainväliset mekanismit eivät tällä hetkellä tunnista tarvetta suojella siirtolaisia, jotka on ajanut liikkeelle monimutkaiset syy-seuraussuhteet. YK:n pakolaiskonventio määrittää, että siirtolaisten on mahdollista hakea maasta turvapaikkaa vedoten poliittiseen vainoon tai syrjintään. Sen tarjoama suojelu ei siis täyty esimerkiksi ilmaston- ja ympäristönmuutoksiin liittyvissä tapauksissa. Meksikossa viritteillä olevat innovatiiviset ratkaisut haitilaisten siirtolaisten aseman turvaamiseksi pyrkivät paikkaamaan tätä puutetta. Siirtolaisuus on kuitenkin ilmiönä globaali ja tekoja tarvitaan monilta tahoilta ‒ ja erityisesti rikkailta länsimailta.

Siirtolaisista tulee näkyviä vasta Meksikon pohjoisrajalla
Siirtolaisvirta pohjoiseen Väli- ja Etelä-Amerikasta nähdään usein yhteydessä huumekauppaan kytkeytyneiden valtioiden ihmisoikeuksia polkevaan hallintoon, väkivaltaan sekä vallitsevaan köyhyyteen. Siirtolaisuus Meksikossa on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi ilmiö. Tämä tuli esille esimerkiksi vuoden 2021 syyskuussa, kun muutaman päivän aikana 15 000 haitilaista ilmestyi Teksasin rajalle Meksikon Ciudad Acuñaan. Tämä on järisyttävä määrä, jos sitä vertaa esimerkiksi epäviralliseen Calais “Jungle” pakolaisleiriin Ranskassa vuosina 2015-16, jossa on arvioitu olleen enimmillään 6000-9000 siirtolaista. 

Länsimaisia uutiskanavia seuraamalla vaikuttaa siltä kuin haitilaiset olisivat vain tupsahtaneet pohjoisrajalle ilmasta. Siirtolaisten piikki yhdistettiin toisaalta loogiseksi jatkumoksi Haitilla kesällä alkaneeseen tragediaan: ensin presidentti Jovenel Moïse salamurhattiin heinäkuussa, sitten elokuussa iski 7.2 Richterin asteikon maanjäristys, ja lopulta syyskuussa jylläsi trooppinen myrsky Grace. 

Nämä päällekkäiset kriisit jättivät Haitin poliittisesti epävakaaseen tilaan sekä merkittävän jälleenrakennusurakan äärelle, mutta eivät olleet näiden haitilaisten siirtolaisten syy pyrkiä pohjoiseen. Migration Policy -instituutin mukaan Yhdysvaltojen rajalle ilmestyneet haitilaiset olivat lähteneet kotimaastaan vuosikausia, tai jopa vuosikymmentä, aikaisemmin. Jotkut siirtolaisista kertoivat lähteneensä pakoon köyhyyttä 2000-luvun alkupuolella. Suurin osa ilmoitti poistuneensa maasta 2010-luvulla menetettyään kotinsa tai elinkeinonsa maanjäristysten ja hurrikaanien takia.

Yhdysvaltojen rajalle saapuessaan haitilaiset siirtolaiset olivat siis kulkeneet jo pitkän matkan ja ylittäneet monia rajoja näkymättömissä kansainvälisiltä uutisilta. Päästäkseen Meksikon pohjoisrajalle siirtolaisten on ylitettävä Väli-Amerikan valtioiden rajat laittomasti salakuljettajien avustuksella sekä kuljettava läpi Dariénin vaarallisen viidakon. Darién tunnetaan siirtolaisten keskuudessa yleisesti hautausmaana; sen läpi uskaltavat vain ne, joilla ei ole mitään muita vaihtoehtoja. Tämä matkanteko herättää paljon kysymyksiä, kuten missä haitilaiset siirtolaiset ovat olleet, miksi he lähtivät liikkeelle ja miksi tiedämme heidän olemassaolostaan vasta nyt. 

Päästäkseen Meksikon pohjoisrajalle siirtolaisten on ylitettävä Väli-Amerikan valtioiden rajat salakuljettajien avustuksella sekä kuljettava läpi Dariénin vaarallisen viidakon Klikkaa twiitataksesi

Globaalit rajapoliittiset muutokset vaikuttavat liikkeiden suuntaan
Siirtolaisuuteen liittyy paljon termistöä, jota käytetään välillä väärissä asiayhteyksissä poliittisiin tarkoitusperiin. Siirtolaisella viitataan kehen tahansa maahanmuuttajaan tai maastamuuttajaan, joka asuu pysyvästi toisessa maassa. Turvapaikanhakijalla viitataan puolestaan henkilöön, joka hakee vieraan valtion suojelua. Pienelle osalle näistä turvapaikanhakijoista myönnetään YK:n pakolaissopimuksen turvaama pakolaisstatus, kun taas osalle myönnetään oleskelulupa toissijaisen suojeluntarpeen perusteella.

Tässä asiayhteydessä ilmiön kompleksisuutta kuvaa paremmin termi siirtolaisuus. Kaikki Haitilta lähteneet eivät suinkaan ole hakeneet turvapaikkaa, ja vain osalle myönnetään pakolaisasema. Siirtolaisuuden supistaminen pakolaisuudeksi vahvistaakin ylioptimistista kuvaa siitä, että kaikki Haitista lähtevät dokumentoitaisiin ja heidän suojelun tarpeensa arvioitaisiin. Haitilaisten tapauksessa moni on ensisijaisesti hakenut oleskelu- ja työskentelylupia Meksikon ja Yhdysvaltojen ulkopuolella. Turvapaikan hakeminen Meksikon pohjoisrajalla edustaa monen haitilaisen näkökulmasta viimeistä vaihtoehtoa. 

Valtaosa haitilaisista asui ja työskenteli vuosikausia Etelä-Amerikassa. Elämä valtioissa kuten Brasiliassa ja Chilessä vaikutti alkuun mahdolliselta vaikeuksista huolimatta. Taloudellisen nousukauden aikana nähtiin, että haitilaiset siirtolaiset voisivat tuoda kaivattua työvoimaa. Erityisesti vuoden 2014 jalkapallon MM-kisat Brasiliassa antoi lupauksen työllistymisestä ja integroitumisesta. 

Suuri osa haitilaisista päätyi kuitenkin elämään yhteiskunnan marginaalissa. Oleskelulupia, joita aluksi luvattiin runsaasti, rajoitettiin lähes välittömästi. Turvapaikkahakemusten käsittely oli hidasta ja tilanteen koordinoiminen kömpelöä ja syrjivää. Tämän myötä moni haitilainen eli byrokraattisessa limbossa ilman työlupaa kykenemättä integroitumaan paikallisiin yhteiskuntiin. Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli torjuva ja rasismi arkipäiväistä.

Tilanne kärjistyi talouden kriisiytyessä ja Brasilian Jair Bolsanaron ja Chilen Sebastián Piñeran astuessa valtaan. Oleskelulupien saamista on vaikeutettu entisestään. Toisaalta koronapandemia on vähentänyt työpaikkoja ja monet yritykset ovat joutuneet sulkemaan ovensa. Yleinen ilmapiiri on kiristynyt entisestään  ja haitilaiset ovat tunteneet itsensä vähemmän ja vähemmän tervetulleiksi. 

Siirtolaisen valintaan lähteä liittyy monenlaisia syitä. Haitilaisten tapauksessa  Etelä-Amerikan kiristyvä siirtolaispolitiikka, rakenteellinen syrjintä ja rasismi sekä talouden syöksy voivat olla osasyitä lähtöön yhdistettynä erinäisiin vetotekijöihin. Vetotekijöiksi voidaan katsoa esimerkiksi olemassaolevat verkostot kohdemaassa, taloudelliset valmiudet maksaa matkasta tai takuut siitä, että lähtö on vaivan ja vaaran arvoista. 

Meksikon muutos läpikulkumaasta kohteeksi
Yksi syy sille, että Yhdysvaltojen rajalla tulleiden haitilaisten siirtolaisten määrä on kasvanut, yhdistetään mielikuvaan siitä, että Joe Bidenin valinta presidentiksi olisi avannut Yhdysvaltojen rajapolitiikkaa. Jo Barack Obaman hallinto peruutti humanitäärisin perustein myönnettyjä oleskelulupia haitilaisille. Donald Trump puolestaan jäi historiankirjoihin pyrkimyksillään estää siirtolaisuuden kulku etelästä Yhdysvaltoihin. Pysy Meksikossa -kampanja mahdollisti pikakäännytykset, lisäsi ihmisoikeusrikkomuksia rajalla ja loi painetta Meksikolle vähentää siirtolaisten läpikulkua pohjoisrajalle. Tämän myötä Meksiko muutti etelärajan politiikkaansa lisäten voimakeinoja siirtolaisia vastaan ja eväten läpikulkuviisumit. 

Todellisuudessa Bidenin retoriikka ei ole muuttunut sanoista teoiksi. Teksasin osavaltio on jatkanut rajamuurin rakentamista ja kieltäytynyt sijoittamasta siirtolaisia hakemusten käsittelyajaksi. Kolmasosa syyskuussa rajalle saapuneista haitilaisista pikakäännytettiin takaisin Haitiin kansanterveyslakiin vedoten. Toisin sanoen heidät lähetettiin takaisin maahan, jossa he eivät olleet asuneet vuosikausiin tarkastelematta heidän oikeuttaan kansainväliseen suojeluun. Tämänkaltainen menettely rikkoo YK:n pakolaiskonvention asettamia velvotteita.

Yhdysvallat nähdään usein yksinäisenä toimijana Pohjois-Amerikan siirtolaisuuskysymyksissä, mutta asetelma on viime vuosina muuttunut. Meksiko on kehittynyt läpikulkumaasta siirtolaisia vastaanottavaksi maaksi. Klikkaa twiitataksesi

Se, että Yhdysvaltoja kuvataan usein yksinäisenä toimijana Pohjois-Amerikan siirtolaiskysymyksissä osoittaa, että kokonaiskuva siirtolaisuudesta on pahasti kadoksissa. Vuonna 2021 50 000 haitilaista haki kuitenkin turvapaikkaa nimenomaan Meksikosta. Pyrkimys jäädä Meksikoon on viime vuosina kehittynyt ilmiö ja osoitus siitä, että Meksikoa ei nähdä enää ainoastaan läpikulkumaana. Tämä muutos voidaan nähdä yhtäältä yhteydessä siihen, että Yhdysvaltoihin pääsy on vaikeutunut merkittävästi. Esimerkiksi Ylen Ulkolinja-dokumentin haastatteluista Meksikon pohjoisrajalla käy ilmi, että nimenomaan rajalla torjutuksi tuleminen saa siirtolaiset harkitsemaan Meksikoon jäämisen mahdollisuutta ja muuttaa mielikuvia Yhdysvalloista. 

Toinen merkittävä tekijä on ollut Dublinin sopimusta muistuttava järjestelmä Meksikossa, joka on perintöä Trumpin painostavasta naapuruuspolitiikasta. Siirtolaisten saapuessa Meksikoon heidän on jäätävä siihen osavaltioon, missä heidät on rekisteröity. Tämä osavaltio kantaa vastuun heidän hakemuksensa prosessoinnista. Kuten Euroopassa tämä on estänyt vapaan kulun etelästä pohjoiseen. Matka pohjoisrajalle on edelleen mahdollinen, mutta se tapahtuu laittomasti salakuljettajien avulla.

Kansainvälinen maahanmuuttopolitiikka tekee ihmisistä ja hädästä näkymättömiä
Tällä hetkellä on odotettavissa, että haitilaisten määrä Meksikossa tulee vain lisääntymään. Yhdysvaltain kotimaan turvallisuusvirasto on arvioinut, että Etelä-Amerikasta pohjoisen valtioihin on pyrkimässä 60 000 haitilaista ‒ puhumattakaan muista kansallisuuksista. Suurin osa heistä ei tule kuitenkaan saamaan Meksikosta tai Yhdysvalloista turvapaikkaa. 

Tilastojen mukaan myönteiset päätökset ovat olleet haitilaisten osalta laskussa ja ovat alhaisempia kuin muiden saapuvien väestöryhmien. Ongelmana ei ole niinkään se, ettei haitilaisilla olisi tarpeeksi syitä hakea uutta kotia, vaan pikemminkin se, että heidän tarinansa ovat liian komplekseja. Toisin sanoen ne eivät sovellu perinteiseen lineaariseen turvapaikkapolitiikkaan, mikä keskittyy suojaamaan henkilöitä, joita vainotaan alkuperän, kansallisuuden, uskonnon, yhteiskunnallisen ryhmän tai poliittisen mielipiteen perusteella. Vaikka pakolaiskonventio onkin laajin oikeuksia tuova kansainvälinen mekanismi, se ei takaa turvaa niille, jotka pakenevat köyhyyttä, elinkeinojen katoamista ja ympäristön muutoksia.

Monen Haitilta lähteneen tarinat ovat monimutkaisia ja sisältävät sekä konfliktiin, vainoon että köyhyyteen liittyviä osa-alueita. Osassa haitilaisten saamissa negativiisissa päätöksissä on kuitenkin katsottu, että hädän kriteerit eivät täyty. Vainon pakenemista on vaikea todistaa, mihin vaikuttaa myös pitkäaikainen oleskelu Haitin ulkopuolella. Toisaalta hakemusprosessia vaikeuttaa muissa maissa jo vireillä olevat hakemukset. 

Turvapaikkaprosessissa kielteisen päätöksen saavat haitilaiset ja muut siirtolaiset leimataan helposti opportunistisiksi “elintasopakolaisiksi”. Paremman elintason etsiminen nähdään yksilöllisenä ahneutena, mikä luo uhan kohdemaalle. Tällä retoriikalla perustellaan maahanmuuttopolitiikkaa, joka johtaa siirtolaisten epäinhimilliseen palloiluun ja vastuun sysäämiseen valtiolta toiselle. Kun siirtolaisuutta tarkastellaan vain pakolaiskonvention asettamien puidtteiden kautta, haitilaisten kaltaisten siirtolaisten hädästä tehdään näkymätöntä.

Siirtolaispolitiikka edellyttää maailmanlaajuisia ratkaisuja
EU-sopimukset, jotka ulkoistivat turvapaikkahakemukset eurooppalaisilta valtioilta Libyaan ja Turkkiin, ovat esimerkkejä ratkaisuista, jotka eivät perustu globaalista siirtolaisuudesta piirtyvään kokonaiskuvaan. Nämä sopimukset tehtiin, jotta Välimeren ylitykset vähentyisivät. Tässä tavoitteessa onnistuttiin, mutta hinnan maksoivat siirtolaiset, jotka ylittävät nyt Välimeren sijasta Atlantin lentokoneella ja yhtyvät siirtolaisvirtaan kohti Pohjois-Amerikkaa. Tämän myötä vuosien 2014 ja 2019 välillä Yhdysvaltojen rajalla tehdyt afrikkalaisten pidätykset ovat kasvaneet seitsemästä sadasta seitsemään tuhanteen. 

Afrikkalaisia siirtolaisia on laskettu saapuvan tällä hetkellä yli 35 eri maasta. Yleisesti siirtolaisuus on lisääntynyt merkittävästi viime vuosikymmeninä ja tämän kehityksen odotetaan väistämättä jatkuvan ilmastonmuutoksen edetessä. Tätä ei tarvitse nähdä kuitenkaan aiheena paniikkiin, jossa valtiot sulkevat rajojaan kilpaa. Sonia Shah kirjoittaa kirjassaan the Great Migration, että siirtolaisuus on eläin- ja ihmiskunnan historiassa aina ollut keino sopeutua ympäristöllisiin muutoksiin. Nykypolitiikan on löydettävä keinoja helpottaa tätä sopeutumista. 

Amerikoissa on viriämässä uudenlaisia suuntia, joilla monimutkaisia siirtolaisuuskysymyksiä voidaan ratkoa. Kolumbiassa, Panamassa ja Venezuelassa on keskusteltu humanitäärisen käytävän avaamisesta. Tämä mahdollistaisi siirtolaisten turvallisemman kulun Pohjois-Amerikkaan ilman, että siirtolaisten on kuljettava Dariénin läpi tai turvauduttava ihmissalakuljettajien apuun. Toisaalta Meksikon valtio, Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö (IOM) ja YK:n pakolaisjärjestö (UNCHR) ilmoittivat joulukuussa pilottiprojektista, jossa sovelletaan toissijaisen suojelun periaatteita haitilaisten siirtolaisten ryhmään ja turvataan heidän oikeutensa töihin, koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Toisaalta Bidenin hallinto myönsi joulukuussa lisärahoitusta Väli-Amerikkan kehitysprojekteihin.

Tämän kaltainen maidenvälinen koordinaatio teroittaa pan-amerikkalaisen siirtolaispolitiikan kärkeä ja voi mahdollistaa laajemman suojelun haitilaisille ja muille siirtolaisille. Se ei ole yksin kuitenkaan riittävä ratkaisu, vaan globaalit toimenpiteet ovat välttämättömiä. Haitin katastrofien ketju on uniikki kärsimystarina, mutta nykyisten ennusteiden varjossa se ei tule olemaan täysin ainutlaatuinen. 

1,5 asteen lämpeneminen tulee tarkoittamaan esimerkiksi Karibian valtioille täysin arvaamattomia säätiloja ja elinkeinojen kuihtumista. Toisaalta maailman siirtolaisista 80 prosenttia on lähtöisin Afrikasta. Vaikka suurin osa siirtolaisista hakee uutta kotia maansa sisällä tai naapurimaista, osa siirtolaisuudesta on mantereiden välistä. EU ja Yhdysvallat toistaiseksi ummistavat silmänsä ja kieltäytyvät näkemästä ilmiön laajuutta ennen kuin se kolkuttaa kotiovella. Haitilaisten siirtolaisten tarina ansaitsee kuitenkin tulla nähdyksi.

Kirjoittaja: Minja Sillanpää

Editointi: Anna Virkama, Viliina Kaikkonen

Kielenhuolto: Aleksi Heikola

Jaa