Libanonissa tänään käytäville parlamenttivaaleille leimansa antavia piirteitä ovat maan uniikin poliittisen järjestelmän lisäksi varsinkin viime vuosien aikana maan vallanpitäjiä ja järjestelmää kohtaan kanavoitunut tyytymättömyys.. Tyytymättömyys näkyy ainakin uusien ehdokaslistojen muodossa, mutta se, missä määrin muutos tulee näkymään vaalituloksissa tai maan poliittisessa kulttuurissa, on kokonaan toinen asia.

Itsenäisyytensä alkuvuosikymmeninä Libanoniin viitattiin usein ”Lähi-idän Sveitsinä”. Perusteita tälle analogialle oli useita: vuoristoisen maantieteen sekä monietnisen ja -uskontoisen väestön lisäksi maat olivat naapureihinsa verrattuina poikkeuksellisen rauhallisia ja vauraita. Libanonista, ja erityisesti sen pääkaupungista Beirutista muodostuikin alueellisesti merkittävä kauppa- ja pankkikeskus, etenkin maan koon huomioon ottaen.

Vuonna 1975 käynnistynyt Libanonin sisällissota muutti tilanteen ainakin rauhallisuuden osalta. Viisitoista vuotta kestänyt sisällissota ei johtanut vain yli sataantuhanteen kuolonuhriin ja miljoonaan pakolaiseen – molemmat lukemia, jotka suhteessa väkilukuun vastaavat Syyrian tämänhetkisiä – vaan myös siihen, että Syyria ja Israel miehittivät osia maasta. Miehitykset jatkuivat vielä sisällissodan päättymisen jälkeen ja loppuivat Israelin osalta vuoteen 2000 ja Syyrian osalta vuoden 2005 ”seetrivallankumoukseen”, jossa entisen pääministeri Rafik Haririn salamurhasta syytetty Syyria joutui libanonilaisen siviilivastarinnan ja kansainvälisen panostuksen vuoksi vetämään joukkonsa pois Libanonista. Tämän jälkeenkään Libanon ei ole säästynyt konflikteilta, joista esimerkkejä ovat lukuisten sisäisten yhteenottojen lisäksi Israelin ja Hizbollahin välinen sota vuonna 2006 sekä Syyrian sisällissodan ajoittaiset läikkymiset Libanonin alueelle. Niistä huolimatta valtiorakenteen peruspilarit, kuten parlamentti, ovat kuitenkin toimineet Libanonissa enemmän tai vähemmän normaalisti koko sisällissodan jälkeisen ajan, vaikka edellisten parlamenttivaalien ajankohtaa siirrettiinkin eri perusteilla useaan otteeseen kunnes ne lopulta pidettiin vuonna 2018.

Ainutlaatuisen sekava järjestelmä

Ainutlaatuinen poliittinen järjestelmä on vielä yksi yhtäläisyys Sveitsin ja Libanonin välillä. Sveitsi erottautuu massasta mm. erittäin pitkälle viedyllä liittovaltiorakenteellaan, sitovilla kansanäänestyksillään sekä toimeenpanovaltaa käyttävällä, ns. ”taikakaavan” mukaan valittavalla seitsenhenkisellä liittoneuvostolla, joka kokonaisuutena toimii valtionpään roolissa. Libanonin erikoisuutena taas on nk. ”konfessionaalinen demokratia”, jossa parlamentin paikat on kiintiöity eri uskonnollisten ryhmien kesken. Järjestelmän tarkoituksena oli alkujaan taata uskonnollisesti hyvin monimuotoisen maan – virallisia uskontokuntia Libanonissa on kaikkiaan 18 – eri ryhmille edustus poliittisiin päätöksentekoelimiin ja varmistaa, että uskonnolliset jännitteet olisi mahdollista käsitellä parlamentaarisin keinoin ulkoparlamentaaristen keinojen kuten väkivallan sijasta. Parlamenttipaikkojen lisäksi myös merkittävimmät poliittiset tehtävät on kiinnitetty maan merkittävimmille uskonnollisille ryhmille: näin ollen presidentti on aina maroniittikristitty, pääministeri sunnimuslimi ja parlamentin puhemies shiiamuslimi.

Järjestelmää suunniteltaessa sektaaristen jännitteiden ehkäisy oli sen tärkeimpiä perusteita, mutta kovin hyvin tässä tavoitteessa ei olla onnistuttu. Uskonnollinen vastakkainasettelu oli sisällissodan ehkä merkittävin (joskaan ei ainut) syy, ja valtaosa Libanonin puolueista on joko kokonaan tai enimmäkseen sektipohjaisia. Samalla järjestelmä on hyvin herkkä eri väestöryhmien keskinäisen tasapainon muuttumiselle. Tämä on johtanut siihen, että maassa ei veneen keikuttamisen pelossa ole pidetty virallista väestönlaskentaa sitten vuoden 1932, ja toisaalta siihen, että maan mittavan diasporaväestön äänioikeus on pitkään ollut kuuma peruna. Vaikka alkuperäiseen vallanjakoon onkin tehty muutoksia ensin sisällissodan päättäneiden Taifin sopimusten myötä ja sittemmin 2008 Dohan sopimuksella sekä 2017 vaalilainsäädännön muutoksella, pohjautuu järjestelmä monilta osin edelleen 1900-luvun alkupuoliskolla sovittuihin periaatteisiin. Libanonilaiset mm. äänestävät edelleen niissä vaalipiireissä, joihin heidän perheensä on aikanaan rekisteröity.

Libanonin vaalijärjestelmän tarkka selostaminen vaatisi kokonaan oman artikkelinsa, mutta lyhyesti ilmaistuna maa on jaettu vaalipiireihin, jonka sisällä paikat on kiintiöity kutakuinkin alueen sektaarisen jakauman mukaisesti. Äänet annetaan yleensä useista eri puolueista koostuville vaaliliitoille ja näiden sisällä yksittäisille ehdokkaille. Tämän jälkeen vaalipiirin paikat jaetaan suhteellisen vaalitavan mukaisesti vaaliliittojen kesken, kuitenkin niin että valituiksi tulevat ehdokkaat vastaavat myös vaalipiirin väestöryhmäkiintiötä. Äänestäjän ei kuitenkaan tarvitse itse äänestää oman väestöryhmänsä ehdokasta. Mikäli järjestelmä kuulostaa sekavalta ja monimutkaiselta, syy on siinä, että se on sellainen.

Mikäli järjestelmä kuulostaa sekavalta ja monimutkaiselta, syy on siinä, että se on sellainen. Klikkaa twiitataksesi!

Menetelmää, jossa valitut ehdokkaat edustavat tiettyjä uskonnollisia ryhmiä, mutta heidät valitaan kaikkien vaalipiirin äänestäjien toimesta, on perusteltu mm. sillä, että se ehkäisee järjestelmän muuttumista sektaaristen kiistojen areenaksi, jossa ehdokkaat yrittäisivät vedota vain omaan taustaryhmäänsä. Missä määrin tässä on onnistuttu, on kuitenkin kyseenalaista. Lisäksi eri puolueet ja väestöryhmät ylittävien vaaliliittojen muodostamisen tarve on yksi syy sille, miksi Libanonista on muodostunut kabinettipolitikoinnin luvattu maa. Kuvaavaa on, että nyt käytävissä vaaleissa erilaisia vaaliliittoja on eri vaalipiireissä kaikkiaan lähes sata.

Yhä useampi libanonilainen onkin sitä mieltä, että maan vaalijärjestelmä ei ole – Aku Ankasta tuttua ilmaisua mukaillen – mikään uniikki unikorni vaan ennemminkin korni koni. Klikkaa twiitataksesi!

Yhä useampi libanonilainen onkin sitä mieltä, että maan vaalijärjestelmä ei ole – Aku Ankasta tuttua ilmaisua mukaillen – mikään uniikki unikorni vaan ennemminkin korni koni. Kabinettipolitikoinnin ja suhmuroinnin lisäksi järjestelmän syyksi laitetaan usein myös monia muita libanonilaisen politiikan erityispiirteitä ja epäkohtia, kuten avoin korruptio ja poliittiset dynastiat, joissa valta periytyy isältä pojalle useammassa polvessa. Joiltain osin voinee kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi sen, mitkä kaikki libanonilaisen politiikan epäkohdista itse asiassa johtuvat ”konfessionaalisesta demokratiasta”: niin poliittisia dynastioita, sektaarista puoluejärjestelmää kuin kabinettipolitikointiakin  – korruptiosta puhumattakaan  – kun esiintyy monissa muissakin poliittisissa järjestelmissä kuin Libanonissa.

Kriisit ja protestit muovaavat poliittista kenttää

Oli järjestelmän kriitikoiden arvostelu sitten perusteltua tai ei, ainakin yhdessä asiassa se näyttää onnistuneen, nimittäin maa poliittisen kentän uudelleenmuotoilussa. Vuoden 2005 seetrivallankumouksesta lähtien Libanonin poliittisen kentän merkittävin jako oli länsimaihin sekä Persianlahden maihin suuntautuneen maaliskuun 14. päivän liikkeen sekä Syyriaan ja Iraniin tukeutuneen maaliskuun 8. päivän liikkeen välillä. Näistä ensimmäisen keulakuvana profiloitui 2005 murhatun Rafik Haririn poika Saad Hariri Mustaqbal-liikkeineen. Jälkimmäisen johtohahmoja olivat mm. Libanonin politiikan oma paavoväyrynen Michael Aoun (josta toisin kuin Väyrysestä tosin lopulta tuli maansa presidentti) sekä – etenkin ns. ulkoparlamentaaristen metodien kohdalla – Hizbollahin pääsihteeri Hassan Nasrallah.

Vaikka maaliskuun 8. päivän liike saikin hiljalleen yhä enemmän ja enemmän valtaa, luonnehti seetrivallankumousta seurannutta 15 vuotta ennen kaikkea poliittisen järjestelmän rakenteellinen halvaus, jossa lähestulkoon kaikkien edistysaskelten ottaminen oli äärimmäisen vaikeaa. Tämä lisäsi etenkin nuorempien väestöryhmien koko poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa epäluottamusta, joka lopulta puhkesi ilmoille protesteina maan hallituksen esitettyä loppuvuodesta 2019 WhatsApp-viestien verollepanoa ratkaisuna maan kassakriisiin. Maan taloudellista tilannetta ja  tyytymättömyyttä vallanpitäjiin pahensivat myös koronapandemia ja Beirutin satamassa loppukesästä 2020 tapahtunut massiivinen räjähdys.

Se, missä määrin tämä kaikki näkyy nyt käytävien vaalien tuloksissa, onkin sitten kokonaan toinen juttu. Huolimatta järjestelmää kohtaan tunnetusta epäluulosta, protestiliikkeiden ehdokkaat ovat muodostaneet useita listoja, nuorten ehdokkaiden määrä on kasvanut, ja järjestelmän murros näkyy myös siinä, että Saad Hariri ilmoitti vuoden alussa jättävänsä puolueineen vaalit väliin. Huomattava osa vanhoista puolueista Aounin FPM:stä Hizbollahiin ja toiseen shiiapuolue Amaliin on kuitenkin mukana, ja on hyvin mahdollista, että järjestelmää kohtaan tunnettu epäluulo johtaa ennemminkin äänten antamiseen nukkuvien puolueelle kuin protestiliikkeen ehdokkaille.

Vaikka uudistusmieliset ehdokkaat menestyisivätkin vaaleissa, on heillä sen jälkeenkin monta vuorta kiivettävänä. Klikkaa twiitataksesi!

Vaikka uudistusmieliset ehdokkaat menestyisivätkin vaaleissa, on heillä sen jälkeenkin monta vuorta kiivettävänä. Vanhan poliittisen järjestelmän ulkopuolelta tulevien poliitikkojen tulee olemaan hyvin haasteellista yhtäältä oppia Libanonin politiikan pelisäännöt ja toisaalta kyetä samanaikaisesti erottautumaan vanhasta vallasta jollain tavalla “puhtaampana” vaihtoehtona. 

Lisähaasteita tuottaa Hizbollahin asema: shiiapuolue on edelleen pitkälti valtio valtiossa omine armeijoineen. Tämän vuoksi sen on viime kädessä mahdollista torpata itselleen epämieluisat poliittiset kehityskulut väkivalloin, olkoonkin että osallistuminen Syyrian sisällissotaan on jossain määrin syönyt puolueen voimavaroja Libanonissa. Kun vielä ottaa huomioon Libanonin edelleen jatkuvat talousongelmat sekä maata Ukrainan sodan seurauksena uhkaavan nälkäongelman, ei vaalien jälkeinen aika vaikuta maalle ja sen päätöksentekijöille yhtään sen helpommalta kuin viime vuodetkaan.

 

Kirjoittaja: Ilkka Tiensuu

Kommentit: Sanna Raita-aho

Kielenhuolto: Sannimari Veini