Jaa

Lukuaika: 10 minuuttia

Kiina on viime vuosina tiukentanut otettaan populaarikulttuurista ja pyrkinyt suitsimaan nuorten mielenkiintoa haitallisiksi miellettyihin kulttuurintuotteisiin. Kuva: Fyvie Zhao, Unsplash

Kiinan lisääntyvä kulttuuri- ja taidesensuuri on merkki lisääntyvästä totalitaarisuudesta. Kommunistisen puolueen toimet erityisesti nuorten kiinnostuksen kohteiden ohjaamiseksi puolueen näkökulmasta toivottavampaan suuntaan ovat saaneet välillä erikoisia piirteitä. Tiukentuva kontrolli maan taidekenttää kohtaan vähentänee myös länsimaiden kansalaisten potentiaalista kiinnostusta kiinalaista kulttuuria kohtaan.  

Totalitarismia luonnehditaan usein yhteiskuntajärjestelmäksi, jossa valtaa pitävät pyrkivät hallitsemaan yksilön elämän jokaista osa-aluetta pakkokeinoin tai sorron avulla. Kiinan nykyisen johtajan Xi Jinpingin julkilausuttuna tavoitteena on ollut Mao Zedongin aikakauden sanonnan mukaisesti  ”puolueen johtajuus idästä länteen, etelästä pohjoiseen, puolueesta hallintoon, asevoimista yhteiskuntaan ja koulutukseen” – siis yhteiskunnan joka kolkkaan. Viime vuosina myös populaarikulttuuria ja siihen liittyviä ilmiöitä kohtaan on kohdistunut aiempaan verrattuna suorempaa ja tiukempaa valvontaa.

Hiljattain Suomessakin uutiskynnyksen ylitti Kiinan uusi linjaus, joka rajasi alaikäisten peliaikaa korkeintaan kolmeen tuntiin viikossa: tunti päivässä vain perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin sekä pyhäpäivinä. Tämä ruutuvihamielisen vanhemman päiväuni on kuitenkin vain jäävuoren huippu mitä tulee viimeaikaisiin nuorten kulttuuriin ja viihteeseen suuntautuviin rajoituksiin.

Viime vuosina myös populaarikulttuuria ja siihen liittyviä ilmiöitä kohtaan on kohdistunut aiempaan verrattuna suorempaa ja tiukempaa valvontaa. Klikkaa twiitataksesi

Vaikka jo Maon aikaan Kiinassa ymmärrettiin populaarikulttuurin merkitys kommunistisen puolueen virallisen ideologian välittäjänä, Kiinan avautumisen jälkeen 1990- ja 2000-luvuilla maan kulttuurikenttä muuttui aiempaa huomattavasti monipuolisemmaksi. Kiinaan tuli ulkomaisia kulttuurituotteita kuten elokuvia ja musiikkia, jotka osaltaan antoivat vaikutteita myös kotimaisille taiteilijoille. Ilmaisusta tuli aiempaa vapaampaa ja kokeilevampi taide sallittiin. Kiinan johto kylläkin on koko ajan pyrkinyt kontrolloimaan omasta mielestään haitallista sisältöä, mutta 1980-luvulta 2010-luvun alkuun sensuuritoimet eivät olleet aina johdonmukaisia. Sen sijaan sitä määritti usein vaihtelu tiukempien ja vapaampien valvonnan kausien välillä. 

Ajanjaksolla ilmestyi useita teoksia, jotka eivät nyky-Kiinassa tulisi kuuloonkaan, esimerkiksi Kultaisen palmunkin voittanut historiallinen eepos Jäähyväiset jalkavaimolle. Elokuvan oopperalaulaja-päähenkilö muun muassa suhtautui Kiinan kommunisteihin huomattavasti nuivemmin kuin klassista kulttuuria arvostaneisiin nationalisteihin. Elokuvassa hän jopa esiintyi japanilaisille miehittäjille ja suri hänestä pitäneen japanilaiskenraalin kuolemaa. 

Epätoivottava aines pyritään siivoamaan pois

Xin kaudella populaarikulttuurin sensuurista on tullut aiempaa systemaattisempaa. Jonkinlaisena alkupisteenä kiihtyvälle kehitykselle voidaan pitää vuotta 2016, jolloin Kiinan hallitus julkisti uudet ohjeistukset sille, mitä oli sopivaa näyttää Kiinan televisiossa. Mustalle listalle joutuivat niin ”epätavalliset seksuaaliset suhteet ja toiminta”, jossa niputettiin yhteen niin insesti, prostituutio, homoseksuaalisuus, tupakointi, noidat, aikamatkustus ja jälleensyntyminenkin. Myöhemmin vuonna 2017 samoja kriteerejä alettiin soveltaa myös internet-sisällöille, joiden suosio oli noussut, kun teknologiajätit olivat alkaneet luoda omia alustojaan ja tuottaa niihin sisältöjä kuten sarjoja, elokuvia ja tosi-tv-ohjelmia. Samaan aikaan myös kotikutoisemmat, mutta ajoittain erittäinkin suositut, yksittäisten ihmisten netissä julkaisemat romaanit ja jatkokertomukset joutuivat valvontakoneiston hampaisiin. Viranomaiset alkoivat kohdistaa niihin sensuurikampanjoita, ja netin julkaisualustat alkoivat valvoa ja ilmiantaa kiellettyjä sisältöjä.

Tiukat säädökset eivät kuitenkaan laittaneet pistettä puolueen kannalta epätoivottujen teemojen käsittelylle viihdekentässä. Sen sijaan kulttuurin tekijät oppivat mukautumaan sensorien valvoviin katseisiin – kun ruudulla tapahtuva homoparien välinen suutelu kiellettiin, tuottajat korvasivat suorat hellyydenosoitukset hienovaraisemmilla intiimiyttä kuvaavilla eleillä ja dialogilla. Tuottajien ja viranomaisten välinen kissa-hiiri -leikki ainakin poikarakkausgenren tapauksessa vaikuttaa kuitenkin olevan tulossa päätökseen, sillä Pekingin alueviranomaiset ilmoittivat helmikuussa 2022 kieltävänsä kaiken vastaavan sisällön – vaikka nykymuodossaan varsinainen romantiikka näissä teoksissa rajoittuikin lähinnä intensiivisten ystävyyssuhteiden tai epäsuorien vihjausten tasolle.

Vuonna 2021 kamppailu oikeamielisestä sisällöstä sai uusia kierroksia, kun Kiinan hallinto päätti kieltää televisiosta ”liian naiselliset” miehet. Viranomaiset totesivat samalla, että tv-lähetysten tulisi edistää ”vallankumouksellista kulttuuria”. Suomeksi käännettynä tämä tarkoittaa, että sisällön tulisi vastata hallinnon toiveita. Taustalla vaikutti pelko siitä, että Japanista ja Etelä-Koreasta vaikutteita ottaneiden, ulkomuodoltaan hoikkien ja huoliteltujen poptähtien suosio antaisi kiinalaisille nuorille miehille huonoja roolimalleja ja vaarantaisi heidän maskuliinisuutensa. 

Kaikkien maassa esiintyvien alakulttuurin tuotteiden pilkuntarkkaan valvontaan ei vielä Kiinankaan viranomaiskoneisto kykene. Klikkaa twiitataksesi

Vallanpitäjien pelko saattoi olla sinänsä heidän näkökulmastaan perusteltua, sillä raavaan macho-miehen olemuksen sijasta androgyynisempi estetiikka on jo jonkin aikaa ollut erittäin suosittua kiinalaisten nuorten naisten keskuudessa. Useat näyttelijät ovat myös nousseet suuriksi tähdiksi esiintymällä kauniiksi tyyliteltyinä pääosin naisille suunnatuissa poikarakkausfilmatisoinneissa, mitä voinee pitää puolueen silmissä jonkinlaisena epäpyhyyden kulminaationa. 

Viranomaisten ristiretket feminiinisiä miehiä ja homoseksuaalissävytteisiä hittisarjoja vastaan ovat kuvaavia esimerkkejä sensuuripolitiikasta, jossa nostetaan tikunnokkaan kunakin hetkenä puolueen mielestä merkittävimmät haitalliset trendit. Kaikkien maassa esiintyvien alakulttuurin tuotteiden pilkuntarkkaan valvontaan ei vielä Kiinankaan viranomaiskoneisto kykene. 

Taistelu nuorten sydämistä ja mielistä

Viime vuosina tiukentuneiden säännösten tulkitaan johtuvan lasten hyvinvointiin kohdistuvan huolen lisäksi halusta rajoittaa Kiinan suuriksi paisuneiden teknologiayritysten valtaa. Kommunistinen puolue pyrkii näin estämään vaihtoehtoisten valtakeskittymien syntymisen. Toisaalta puolue pyrkii ohjaamaan IT-sektoria dynaamisemmaksi ja paremmin Kiinan kansallisia intressejä palvelevaksi.

Kiinan johto vaikuttaa olevan myös erityisen huolissaan joukkovoimaa inspiroivien ilmiöiden mahdollisista poliittisista vaikutuksista, sillä nuorten mobilisaatiolla on ollut valtava vaikutus Kiinan lähihistorian eri vaiheissa. Kommunistisen puolueen kannalta huomionarvoista lienee nimenomaan populaarikulttuurin kyky luoda tiiviitä ja aitoon yhteistoimintaan kykeneviä yhteisöjä.

Vaikka Kiinassa on ollut jo pitkään maailman tiukin internet-sensuuri, on maahan kuitenkin takavuosina syntynyt monipuolinen internet-kulttuuri ja aktiivinen yhteisökenttä erilaisten suosittujen viihdemuotojen ja julkisuuden henkilöiden ympärille. Tyypillisesti tällaista fanikulttuuria määrittää jaettu kiinnostus jotakuta julkisuuden (yleensä viihteen parissa toimivaa) henkilöä tai populaarikulttuurin tuotetta kohtaan sekä halukkuus osallistua jollain tavalla yhteisöllisesti kohteen fanittamiseen. Esimerkiksi Kiinassa musiikkiartistien fanit ovat organisoituneet ryhmiksi, joiden jäsenet pyrkivät nostamaan ihailun kohteensa näkyvyyttä ja suosiolukuja systemaattisilla toimilla sosiaalisessa mediassa. Ryhmien “managerit” saattavat jakaa esimiesten tavoin jäsenilleen päivittäisiä tehtäviä, kuten sosiaalisen median postausten tykkäämistä, jakamista ja kommentointia. Jotkut innokkaimmat fanit turvautuvat jopa valeuutisiin, spammiin tai botteihin päämääränsä saavuttamiseksi. 

Puolueen kannalta huomionarvoista lienee nimenomaan populaarikulttuurin kyky luoda tiiviitä ja aitoon yhteistoimintaan kykeneviä yhteisöjä. Klikkaa twiitataksesi

Mielenkiintoinen esimerkki fanikuntien yhteiskunnallisesta toiminnasta Kiinassa löytyy koronaviruspandemian alusta, kun erään wuhanilaisnäyttelijän faniverkosto organisoi tammikuussa 2020 valtavan auttamiskampanjan, joka toimitti 24 tunnissa yli 200 000 kasvomaskia ja muita tarvikkeita paikalliselle terveydenhuollolle. Kymmenen päivän sisällä auttamisverkosto oli laajentunut 27:n fanikunnan kokoiseksi kansainväliseksi ryhmittymäksi, jolla oli jäseniä Kiinan lisäksi Hong Kongissa ja Taiwanissa. Tällainen kyvykkyys nopeaan, hyvin organisoituun ja viranomaisista riippumattomaan toimintaan osaltaan selittänee Kiinan johdon epäluuloa. 

Vuonna 2021 tämänkaltainen fanikulttuuri joutui Kiinan viranomaisten hampaisiin. Virtuaaliavaruudesta vastaava hallinnonala totesi, että ilmiö oli ”vahingoittanut nuorten henkistä ja fyysistä terveyttä”. Tämä puolestaan johti tuhansien viestien ja sosiaalisten median tilien poistamiseen sekä useiden mobiilisovellusten kieltämiseen. Myös kaikki julkisuuden henkilöiden suosiolistaukset kiellettiin. Asian tuoreudesta johtuen on vielä epäselvää, miten tämä on lopulta vaikuttanut fanipiirien toimintaan. Paljon riippuu siitä, kuinka päättäväisesti näitä uusia linjauksia valvotaan ja kuinka kuuliaisesti yritykset niitä noudattavat. 

Saisiko olla poikapopparin sijasta Xi Jinping?

Vaikka pop-idoleiden tai näyttelijöiden perään haikailevista nuorista on pitkä matka Maon ajan pahamaineiseen punakaartiin tai vuoden 1989 Tiananmenin suurmielenosoitusten takana olevaan opiskelijaliikehdintään, Kiinan johto ei selvästi halua ottaa asiassa minkäänlaisia riskejä. 

Vuoden 2021 elokuussa Kiinan viranomaiset julistivatkin tavoitteet ”fanikulttuurikaaoksen” puhdistamiseksi nimenomaan nykyhallinnon vakauden ylläpitämisen näkökulmasta. Vaikka toimenpiteitä perustellaankin nuorten hyvinvoinnilla, niin todellisuudessa tavoitteena lienee ohjata nuorten palvontaa ja fanitusta kohti puolueen kannalta ainoaa oikeaa kohdetta, eli puhemies Xi Jinpingiä. Hänen kaudellaan puolueen valta, ideologia ja legitimiteetti onkin keskittynyt lähes ennennäkemättömällä tavalla nimenomaan Xin henkilön ja persoonan ympärille. Puolueen uusimpien julkilausumien jälkeen Xin henkilökultilta on poistunut viimeisetkin viralliset pidäkkeet.

Aikana, jolloin yhä nuorempien kiinalaisten tulee opiskella koulussa niin Xin ajattelua kuin elämäntarinaakin, tähän samaan jatkumoon asettuu luontevasti myös populaarikulttuurin sisältörajoitteet – Xin ajatusten kanssa yhteensopimattomilla kulttuurintuotteilla ei luonnollisestikaan voi olla sijaa kiinalaisessa yhteiskunnassa. Kiinalaista nationalismia ja maskuliinisuutta huokuvan Susisoturi-elokuvien päähenkilö sen sijaan sopii Xinkin puolesta roolimalliksi. Sen sijaan puhtaasti valtiojohtoisten propagandatuotteiden suosio on ollut vaihtelevaa, vaikka suosittujakin teoksia on ollut, kuten puolueen synnystä kertova Age of Awakening. 

Vanhempien sukupolvien pyrkimys kontrolloida nuorten kiinnostuksen ja ihailun kohteita ei toki ole millään tavalla kiinalainen erityispiirre. Nyky-Kiinassa on kuitenkin vaikea välttää tulkintaa, että puoluejohto Xin johdolla pyrkii muokkaamaan kansan suosikkitarinat ja unelmavävyt kirjaimellisesti omaksi kuvakseen.

Valtion kontrolloima kulttuuri tuskin on muun maailman mielestä cool

Kokonaan eri asia on, kuinka hyvin tällainen yhä enemmän valtion kontrolloima sisältö vetoaa kuluttajiin ulkomailla. Kiinassa on pitkään tunnistettu ns. pehmeän vallan merkitys kansainvälisessä politiikassa, ja jo Xitä edeltävä johtaja Hu Jintao kehotti maata kehittämään taide- ja kulttuurialaa osana globaalia valtakamppailua. Huolimatta valtavista panostuksista tulokset ovat kuitenkin suhteellisen laihat ainakin länsimaissa – positiivisen maabrändin kannalta juna taisi mennä jo, mutta käteen ei ole jäänyt kovin montaa edes kohtalaisen suosion saavuttanutta kulttuurituotetta. Suomessakaan nuoria ei Kiina juuri kiinnosta – osasyynä tähän lienee juurikin olematon kulttuurivienti. 

Syyt tälle ovat ennalta-arvattavia – liika valtiojohtoisuus ja kontrolli syö taidekentän dynaamisuutta ja vaikeuttaa sen luonnollista toimintaa, ja samalla taiteentekijät joutuvat tekemään sensuurin pelossa jatkuvia kompromisseja tuottamansa sisällön suhteen. Kuvaavaa on, että Kiina häviää viihteen suosiossa selvin luvuin Yhdysvalloille myös niissä maissa, joiden yleinen asennoituminen kahteen suurvaltaan on samalla tasolla.

Suomessakaan nuoria ei Kiina juuri kiinnosta – osasyynä tähän lienee juurikin olematon kulttuurivienti. Klikkaa twiitataksesi

Vaikka kiinalainen kulttuurivienti on pääosin ollut tähän asti suossa tarpomista verrattuna Itä-Aasian naapureihinsa, muutamia poikkeuksiakin löytyy sieltä täältä, niin kirjallisuuden, television kuin videopelien saralta: esimerkiksi Kolmen Kappaleen Probleema, The Untamed ja Genshin Impact ovat saavuttaneet huomattavaa suosiota myös kansainvälisesti. Netflixin kaltaisiin palveluihin on myös tullut viime vuosina enemmän kiinankielistä sisältöä. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten yhä tiukemmin valtion ohjauksessa oleva taidekenttä kykenee tulevaisuudessa tuottamaan muuta maailmaa kiinnostavaa sisältöä. 

Taiteen liika sanitointi tuskin tulee ainakaan helpottamaan urakkaa, sillä usein fiktion viehätys perustuu juuri mahdollisuuteen käsitellä ja kokea sen kautta asioita, jotka ovat tosimaailmassa haitallisia tai kiellettyjä. Varmaa on vain, että kiinnostava sisältö syntyy puolueen ohjauksesta huolimatta eikä sen takia – Xin ajattelu tai puolueen nuorisojärjestöjen luoma rap-musiikki tuskin tulee koskaan villitsemään väkijoukkoja kotimaassa tai luomaan fanikuntia Kiinan ulkopuolella. 

Kirjoittaja: Shiyu Miao

Editointi: Anton Karppanen, Eero Tuorila, Katri Kauhanen

Kielenhuolto: Aleksi Heikola

Jaa