Suomen ilmastoon sopii kirja Suomen turvallisuusilmastosta ja kuppi vahvaa kahvia. Pieni kuppi riittää, koska Tarkka pitää lukijan hereillä. [Kuva: Ilmar Metsalo]

Valtiotieteen tohtori ja tietokirjailija Jukka Tarkan uutuuskirja Venäjän vieressä – Suomen turvallisuusilmasto 1990-2012 sukeltaa viimeisen 25 vuoden aikana käytyyn turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Teoksen kannessa Vladimir Putin ja Tarja Halonen seisovat hartaan vakavat ilmeet kasvoillaan Walter Runebergin Lex-veistoksen edessä. Tähän sommitelmaan Edvard Istokin voisi olla tyytyväinen. Kenties kustantaja on arvioinut itänaapurin trikolorin tarttuvan helpommin käteen kaupassa.

Venäjä jää teoksessa kuitenkin melko lailla sivurooliin. Kirja keskittyy ennen kaikkea Suomeen: ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon lisäksi Tarkan lanseeraaman turvallisuusilmasto-käsitteen alle mahtuvat myös media, julkinen keskustelu ja kansalaismielipiteen muutokset. Tämä ”ilmasto” on rajattu laveasti kattamaan turvallisuuspolitiikkaan jollain tavalla vaikuttavia tekijöitä maan ja taivaan väliltä aina akateemisesta tutkimuksesta sosiaalisen median avautumisiin. Kirja jää tämän vuoksi yleisesitykseksi Tarkan nostaessa tarkempaan käsittelyyn keskeiseksi katsomiaan aiheita.

Venäjän vieressä on journalistisella otteella tehty tietokirja. Lähdeviitteiden käyttö on maltillista. Kirjallisuuteen ja virallisiin dokumentteihin Tarkka viittaa huolellisesti, mutta lähemmäs nykypäivää tultaessa etenkin julkisen keskustelun dokumentointi on epäselvempää. Teos nojaa 1990-luvun osalta kirjallisuuslähteisiin ja lähemmäksi nykypäivää tultaessa enemmän lehdistöartikkeleihin. Alkuperäislähteitä on tuskin lainkaan – Tarkka itse toteaa liikkuvan tutkijana heikoilla jäillä.

Aikarajauksellisesti Venäjän vieressä jatkaa siitä, mihin Tarkan edellinen teos Karhun kainalossa – Suomen kylmä sota 1947-1990 jäi. On toimiva ratkaisu jättää Ukrainan kriisin perkaaminen pois teoksesta, vaikka Tarkka käyttääkin lähteitä vielä keväältä 2015. Teos ei tähtääkään tyhjentäväksi selostukseksi Suomen viimeaikaisesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta keskustelusta, vaan osaksi sitä.

Kronologisen etenemisen sijaan Venäjän vieressä on jaettu temaattisesti yhteentoista lukuun. Tämä lisää kirjan luettavuutta ja tuo selkeämmin esille Tarkan hahmottelemia kehityskaaria. Temaattisia kokonaisuuksia ovat muun muassa integroituminen Euroopan unioniin, talouspolitiikka sekä, kuten Tarkka itse otsikoi, suomettumisen jälkitila. Suomen sotilaalliselle puolustukselle on varattuna vain yksi luku, ja paino siinäkin on vahvasti politiikan puolella.

Tarkka kirjoittaa Suomen luopuneen puolueettomuudesta pitkin hampain ja 2000-luvulta lähtien korostaneen liittoutumattomuutta Martti Ahtisaaren kautta enemmän. ”Venäjän-politiikassa puhuttiin taas erityissuhteesta ja luovuttiin tavanomaisen naapuruuden periaatteesta”, Tarkka toteaa Halosen kaudesta.

Suomi on Tarkan mukaan ajanut itsensä tilanteeseen, jossa Naton turvatakuiden ulkopuolelle jäämisen lisäksi myös Lissabonin sopimuksen turvatakuulauseke jättää maan kovan paikan tullen pulaan. Hän hämmästelee sitä, että poliittinen johto oli 2007 tyytyväinen Lissabonin sopimukseen. Käsitys siitä, että Suomen olisi pitänyt liittyä Natoon hyvän sään aikana jumiutuu kenties turhan vahvasti kirjan pääteesiksi etenkin loppua kohden. Halonen saa osakseen paikoin voimakastakin kritiikkiä, samoin Suomen turvallisuusilmastossa syntynyt ”älyllinen eroosio”. Tarkan mukaan kansainvälistä ympäristöä ”seurataan vain yhdellä silmällä ja havaintoihin reagoidaan toinen käsi selän taa sidottuna”.

Ei ole ihme, että kirjan arvostelut ovat keskittyneet Tarkan suomalaispoliitikkoja kohtaan esittämään kritiikkiin. Halosen lisäksi muun muassa Paavo Väyrynen, Erkki Tuomioja sekä jossain määrin myös Ahtisaari ja Matti Vanhanen saavat kuulla kunniansa. Suurin synti on Nato-jäsenyyden hakematta jättäminen ja omaehtoinen ulkopoliittisen liikkumatilan supistaminen, jota Tarkka kutsuu ”yya-sopimuksen perusidean elvyttämiseksi”.

Tarkan parasta antia on Suomen kylmän sodan jälkeisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimpien teemojen yhteenvedon esittäminen. Kehityskulkujen hahmottaminen ja selkeä esittäminen toimii paikoitellen erinomaisestikin, mutta mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä selvemmin tiivistäminen ja rajaaminen näkyy.

Venäjän vieressä hahmottelee Suomen ”turvallisuusilmaston” jokseenkin mutkittelevaa punaista lankaa. Kaiken kaikkiaan Tarkka taustoittaa hyvin nykyhetken tilanteeseen johtanutta kehitystä ja tuo oman panoksensa turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Harmi kyllä siitä ei saa yhtä komeita otsikkoja iltapäivälehtiin kuin loppujen lopuksi melko maltillisista poliitikkojen kritisoinneista. Varsinkin kun Tarkka muotoilee näinkin värikkäitä lauseita toimittajille tartuttavaksi: ”Sosiaalidemokraattinen raukea pasifismi ja keskustan rituaalinen pysähtyneisyys putosivat ajan riennosta ja lukitsivat Suomen menneisyyteen.”