Kuva: Mikko Patokallio

Syyria on jälleen kerran palannut uutisotsikoihin. Viimeisen muutaman viikon aikana oppositio on varoittanut tuhosta, hallinto on uhonnut voittavansa, pakolaisia kasaantuu Turkin rajalle, Saudi-Arabia sanoo lähettävänsä sotilaita Syyriaan ja Venäjä varoittaa kolmannesta maailmansodasta. Perjantaina kovan luokan diplomaattisen kädenväännön jälkeen Münchenissä sovitun tulitauon tulisi astua voimaan – ehkä. Mitä ihmettä siis Syyriassa tapahtuu?

Lähes viisi vuotta jatkunut konflikti Syyriassa on jo nyt yksi Lähi-idän verisimmistä ja tuhoisimmista konflikteista. Tänä aikana konfliktin luonne ja osapuolten sotaonni on vaihdellut heilurinomaisesti. Tilanteen rajut ja nopeat muutokset heijastavat sotilaallisen nollasummapelin logiikkaa, mutta myös osapuolten vakavia heikkouksia ja oletuksia. Tämä kirjoitus pyrkii esittelemään miksi paraikaa käynnissä oleva taistelu Alepposta on monella tavalla merkittävä ja miten tilanne tästä voi kehittyä.

Aleppon valloitus olisi iso voitto hallinnolle

Aleppo oli ennen sotaa Syyrian suurin kaupunki ja pääkaupunki Damaskoksen rinnalla maan tärkeimpiä kaupunkia. Kaupungista on taisteltu kiivaasti lähes koko sisällissodan. Kesästä 2012 alkaen kaupunki on jakaantunut opposition ja hallinnon lohkoihin, eikä suunnattomasta hävityksestä huolimatta kumpikaan ei ole onnistunut syrjäyttämään toista kaupungista. Aleppon valloittaminen olisi suuri symbolinen voitto, sen menettäminen taas yhtä lailla suuri tappio.

Aleppon alueen oppositioryhmät ovat joutunut puolustautumaan kolmella eri rintamalla: etelässä, aseellisesti ylivoimasta Assadin hallintoa vastaan; idässä, Isiksen joukot ovat käyttäneet kaaosta valloittaakseen maata oppositiolta; ja lännessä Syyrian kurdien YPG on alkanut hyökkäämään oppositiota vastaan. Opposition hallussa oleva Azazin kapea käytävä on ollut päähuoltotie Turkkiin. Alkuvuodesta 2016 Assadin joukot, yhdessä Iranin tukemien shiiamilitoiden kanssa ja Venäjän raskaan ilmapommituksen tuella ovat katkaisseet tämän huoltotien, mikä  uhkaa saartaa täysin Aleppon oppositioalueet.

Tämä hyökkäys on ollut merkittävä kolmella tavalla. Ensiksi, vaikka tämä on kolmas kerta kun Assadin hallinto pyrkii valloittamaan Aleppon tämä on selvästi menestynein hyökkäys. Oppositioalueiden saarto ja piiritys näyttää todennäköiseltä. Toiseksi, itse hyökkäys on ollut äärettömän tuhoisa – se on tuottanut 50,000 pakolaista, ja kärjistänyt jo lähtökohtaisesti lohdutonta humanitaarista tilannetta. Kolmanneksi, tämä kaikki tapahtuu samaan aikaan kun osapuolten tulisi neuvotella rauhasta Genevessä.

Venäjän interventio kantaa hedelmää

Syyskuussa alkanut Venäjän poliittinen ja sotilaallinen interventio alkaa omasta näkökulmastaan kantaa hedelmää. Venäjällä on nyt keskeinen asema Syyriassa niin sodassa, että siitä neuvottelemisessa. Diplomaattisesti, turvaneuvoston pysyvänä jäsenenä Venäjän tuki on välttämätön jos YK-teitse haluaa mennä. Tämä rooli korostuu nyt kun Venäjä voi sanoa omaavansa suoran yhteyden Assadiin ja pitää ison roolin Yhdysvaltain rinnalla rauhanneuvotteluiden koollekutsujana.

Samalla Venäjä yrittää muovata tilannetta taistelukentillä, joiden perusteella voi muovata neuvotteluasemia Assadin eduksi (disinformaatio myös auttaa tässä). Sotilaallisesti Venäjä soveltaa samoja rujoja taktiikoita mitä hallinto on käyttänyt aikaisemmin – joukkorangaistus, siviilikohteiden targetointi (sairaaloita, leipomoita) ja väkivallan kohdistaminen valtavirtaoppositiota vastaan. Nykyisessä taistelussa on korostettava, että Iranin tukemat maajoukot ovat avainasemassa – vain yhdessä nämä ovat tuottaneet Assadille nykyiset voittonsa.

Tämä ei ole kestävää – liittouman rahkeet eivät riitä Syyrian rauhoittamiseen Assadin alle. Se ei ole myöskään tavoitteena: tavoite on tuottaa merkittävä taka-isku oppositiolle, joka pakottaa sen tukijoita pohtimaan uudestaan sitoutumistaan anti-Assad-voimiin ja muovata neuvotteluasetelma edukseen. Malli on jokseenkin tuttu Ukrainasta.

Aleppossa on opposition tulevaisuus käsissä

Edeltävät vuodet ovat olleet erittäin raskaita Syyrian oppositiolle. Paremman tulevaisuuden toivon kipinästä syntynyt kansannousu on vaihteittain muuntunut veriseksi ja vaikeaksi sisällissodaksi. Oppositioon kohdistuu suuria odotuksia ja vaatimuksia kesken vaikeaa taistelua aseellisesti ylivoimaista vastustajaa vastaan Assadin hallinnossa. Samalla sen ystävät edellyttävät vaikeita päätöksiä heti, jota vastaan tulee tukea vasta myöhemmin.

Se kuka, miten, ja mitä ”oppositio” Syyriassa oikein on, on tänäkin päivänä monimutkaista määritellä. Yleisellä tasolla, oppositio on helppo määritellä: syyrialaisryhmät jotka vastustavat Assadin hallinnon jatkumista. Mutta tässäkin tavoitteessa oppositio on äärimäisen jakaantunut ja sen eri osien välinen yhteistyö on vaikealla pohjalla. Hajanaisuus on perisynti, josta Syyrian oppositio ei ole päässyt pakoon. Syy ei ole vain opposition johtohahmojen, jotka eivät ole kyenneet vastaamaan heihin kohdistuneisiin odotuksiin. Assadin hallinto on järjestelmällisesti pyrkinyt tuhoamaan ”maltillisen” vaihtoehdon synnyn Syyriassa ja kohdistanut väkivaltakoneistonsa tämän taakse. Väkivallan lisäksi hallinto on lietsonut sektaarista vastakkainasettelua ja epäilystä oppositiota kohtaan. Hajanaisuudensa johdosta opposition on ollut vaikea vastata hallinnon väitteisiin.

Isoksi kysymykseksi etenkin länsimaisissa pääkaupungeissa on noussut se kuinka ”maltillinen” oppositio on? Ääripäiden tunnistaminen on usein helpompaa kuin välimaastossa olevien ryhmien erottelu; Syyriassakin kysymys ”maltillisuudesta” on pitkälti katsojan silmissä. Väkivaltaiset jihadistiset liikkeet, kuten Isis tai al-Qaedaan lukeutuva Jabhat al-Nusra, jotka hylkäävät poliittisen prosessin, on helppo sulkea pois radikaaleina, mutta ryhmät kuten Jaysh al-Islam ja Ahrar al-Sham ovat ongelmallisia juuri siksi kun he ovat välimaastossa.

Kyseisten ryhmien ideologia on ongelmallinen, mutta ne ovat myös osoittaneet valmiutta kompromisseihin. Pragmaattiselta kantilta, näillä ryhmillä on merkittävä aseellinen läsnäolo Syyriassa – ja vahvuutensa nojalla he ovat osa opposiota. Jos ne suljetaan pois oppositiosta ”terroristeina” niin ne muodostavat äärimmäisen vahvan häiriötekijän millekään ratkaisulle. Nykyisissä taisteluissa Aleppossa on oppositiolle paljon kyseessä. Aleppon laittaisi pohjois-Syyrian opposition kohtalon vaakalaudalla ja olisi suuri symbolinen takaisku oppositiolle kokonaisuudessa – ja kuolinisku pragmaattiselle oppositiolle.

Opposition tukijat takajalalla

Tilannetta ei ole auttanut ulkoinen paine. Syyrian oppositiolla on paljon ystäviä, joiden tarjoama apu tuo mukanaan omat intressinsä, mutta myös omat pakkomielteensä – Saudi-Arabialle Iran, Turkille kurdit, ja Yhdysvalloille Isis. Hyvä esimerkki on eroava suhtautuminen Syyrian kurdien YPG:hen, joka on Yhdysvaltain pääliittolainen Syyriassa taisteluissa Isistä vastaan. Turkille, YPG:n PKK-siteet tekevät siitä valtakunnan vihollisen. YPG itse tavoittelee oman asemansa vahvistamista, joka tarkoittaa taisteluita Isistä vastaan, mutta myös muuta – Yhdysvaltain – tukemaa oppositiota.

Ongelma opposition liittolaisten keskuudessa onkin pitkälti, onko kyseessä pro-oppositio vai anti-Assad liittouma: onko tavoitteena tukea oppositiota ja mahdollisesti kannustaa sitä johonkin suuntaan vai onko perinmäinen tarkoitus Assadin kaataminen, liittolaisilla millä hyvänsä?

Tätä kysymystä nyt punnitaan Aleppon kanssa. Oppositio tarvitsee tukea selvitäkseen ja tätä odotetaan sen päätukijoilta: Turkilta, Saudi-Arabialta ja Qatarilta. Vaikka puhutaan paljon Yhdysvaltain tuesta oppositiolle, niin tämä alueellinen troikka on moninkertaisesti tärkeämpi materiaalinen ja poliittinen tukilähde oppositiolle. Tämä troikka on vaikeassa välikädessä, sillä uhoamisen ulkopuolella he tarvitsevat Yhdysvaltain tukea isompaan sotilaalliseen väliintuloon.

Yhdysvaltoja syytetään Lähi-idän tilanteen sotkemisesta, mutta suuri syy nykytilanteeseen Syyriassa on Obaman totaalinen haluttomuus puuttua konfliktiin. Kritiikki on ollut erittäin kateraa (esim., esim., esim. ja esim.) ja asiallista. Suurvallan välinpitämättömyys Syyrian tuhosta on antanut tilaa muille toimijoille sekaantua konfliktiin ja vuosien saatossa tehnyt väkivallasta röyhkeämpää ja rakenteellistanut fragmentoitumiseen.

Sota ei lopu Aleppon kaatumiseen

Viimeiseksi, kävi miten kävi Aleppossa, sota ei lopu nykyiseen taisteluihin. Taistelu itsessään voi vielä kestää pitkään jos piiritys alkaa. Hyökkäys voi kaatua Assadin miesvoimaongelmiin, oppositio voi murtaa piirityksen, tai sen löytävät keinot tulemaan sen pelastukseksi. Vaikka oppositio lyötäisiin niin hallinnolla on vielä sisyfosmainen polku maan rauhoittamiseen.

Sodan edetessä hallinnon jääräpäisyys on vahvistunut. Edelleenkin hallinto kiistää, että olisi tarvetta muutokselle Syyriassa, johon liittyy refleksinomainen tarve välttää vastuuta – joista räikein esimerkki on tynnyripommien käytön kiistäminen.   Ulkoisia tekijöitä on helppo syyttää, mutta hallinto ei suostu ottamaan yhtään vastuuta virheistä, jotka johtivat konfliktiin tai rikoksista, joita on tapahtunut sen aikana. Tämä näköalattomuus tulevaisuudesta pitkittää sisällissotaa, sillä se lukittaa opposition jatkamaan heikko-onnistakin sotaa, jos rekonsiliaatiosta ei ole toivoakaan.

Assadilla ei ole poliittista ratkaisua tarjottavana – hänen odotuspelinsä pohjautuu siihen, että hän pysyy viimeisenä vallassa. Vastustajilleen tarjotut vaihtoehdot ovat Assad tai kuolema; opposition taistelijoille ei ole vaihtoehtoa, eikä toivoakaan tulevaisuudesta Assadin Syyriassa. He pysyvät aseissa ja gravitoituvat muihin aseellisiin ryhmiin, joista jäljellä jäävät radikaaleimmat. Hajanaisuudestaan huolimatta, hallinnon suruton väkivalta johtaa siihen, että Assadin vastustaminen pysyy väkevänä oppositiota ruokkivana tekijänä.

Rauhanmahdollisuudet ovat äärimmäisen heikot. Münchenin tyylinen ulkoa suurvaltojen sanelema ratkaisu ei toimi; pelkkä tulitauko ei riitä ja nykyinen ehdotus on niin täynnä poikkeuksia, että se tuskin kestää. Tilanne Syyriassa on äärinmäisen vaikea, ja sitä pitää de-eskaloida ennen kuin voi palata puhumaan rauhasta. Aleppon piirittäminen eskaloi sotaa Syyriassa, ja useimmiten eskalaatioon vastataan eskalaatiolla.