Tänään vietetään Kanada-päivää – päivää jolloin juhlitaan Kanadan federaation syntyä lähes puolitoista vuosisataa sitten ja sen nojalla nautitaan vallan federaatiomieliset humalatilat (EU-fanit voinevat samastua tähän perinteeseen). Kanada on maa, joka lienee Suomessa hieman eriskummallisesti tunnettu pääosin ratsupoliiseistaan ja Kummelista, mutta on muitakin hyviä syitä oppia tuntemaan Kanadaa. Tähän on myös suomalaiselle ulkopolitiikan ystävälle syitä, sillä Kanada on hyvä esimerkki aktiivisesta ulkopolitiikasta pienenä tai keskikokoisena maana.

Yleisesti ottaen Kanadan ulkopolitiikka on suhteellisen aktiivista. Maa pyrkii vaikuttamaan kansainvälisesti, ottamaan kantaa, ajamaan arvojaan ja vaikuttamaan maailmanpolitiikan prosesseihin. Tämä ei sinänsä ole poikkeuksellista – samaa teki Gaddafin Libya – mutta tämän aktiivisuuden ytimessä on yhteiskunnallinen omakuva joka on hyvin kansainvälinen.

Osittain juuret tälle ilmiölle piilevät maan kaksikielisessä historiassa ja merkittävässä maahanmuuttajamäärässä. Tästä johtuu, että Kanadan itseiskäsitys on pitkälti monikultuurinen sulastusuuni. Kansainvälisyydestä on kehittynyt myönteinen asia. Huomattavaa on myös se, etteivät nativistit – joko etelänaapurin eristysmielisyys tai ”peruskanadalaisuus” – ole vakava vaihtoehto maan poliittisessa keskustelussa. Poliittinen konservatiivisuus on tehnyt paluuta Kanadassa, mutta se ei johda kansainvälisyyden karsimiseen. Tämän visio Kanadasta kiteytyy, erittäin pohjoisamerikkalaiseen sävyyn, kanadalaisten rakastamaan ilmaisuun ”the world needs more Canada” – maailma tarvitsee lisää Kanadaa. Tästä voi olla monta mieltä, mutta itsevarmoja he ainakin ovat.

Juuri tämä itsevarmuus näkyy parhaiten Kanadan omassa ulkopoliittisessa brändäyksessä. Pienvaltioille brändäys on lähes maailmanpoliittinen elinehto: toisin kuin suurvallat, pienvaltiot eivät voi ajaa kaikkia asioita. On valikoitava ja fokusoitava rajallisia ulkopoliittisia resursseja järkevimpiin kohteisiin (seikka joka tuntuu olevan vaikea hyväksyä Ranskassa ja Isossa-Britanniassa). Kanadan ulkopoliittisen kolmikantaisen brändin sisältö on myös suomalaisille tuttu: rauhanturvaus, humanitaarinen interventio ja arktisen ulottuvuuden kehittely.

Pienen maan on myös tunnustettava oman vaikutusvaltansa rajat. Tässä ”the world needs more Canada” -ajattelu ei aina kanna hedelmää. Hyvä esimerkki tästä on Kanadan suhteellisen nöyryyttävä epäonnistuminen YK:n turvaneuvostovaaleissa 2010. Laiskahkon kampanjan käynyt Kanada unohti jatkuvan lobbaustyön tarpeen ja tyytyi oman brändinsä markkinointiin – ja huonosti kävi, sillä Portugali nappasi paikan Kanadan sijaan. Ongelma oman brändiin luottamisessa on, että usein niiden pääyleisö on kotimaassa; realisointi vaatii todellista investointia ja strategiaa, ei vain kiiltävää mainosvihkoa.

Fakta kuitenkin on, että brändin lisäksi Kanadan ulkopolitiikka nojaa myös läheiseen liittoutumaan Yhdysvaltojen kanssa. Taloudellinen riippuvuus Yhdysvalloista on äärimmäinen (n. 75% ulkomaankaupasta), ja lain- tai politiikanmuutokset naapurissa vaikuttavat vääjäämättä Kanadaan (mm. rajojen tiukentaminen). Kuitenkin suhteita määrittelee etupäässä Suomi–Ruotsi-tyyppinen alemmuuskompleksi Yhdysvaltojen suhteen: pikkuveli-Kanada yrittää jatkuvasti korostaa erilaisuuttaan isoveli-Amerikkaan. Vastaavanlainen rakastettu vihamies, jota ei Suomen kohdalla voi olla huomioimatta, on Brysseli.

Suomen ulkopoliittinen retoriikka ei merkittävästi eroa kanadalaisesta, paitsi yhdellä merkittävällä saralla: puolustus- ja turvallisuuspolitiikassa. Siinä missä Suomi on valinnut puolueettomuuden ja EEC/EU-jäsenyyden, Kanada on valinnut selvästi liittoutumisen länteen. Kanadan erittäin läheiset suhteet Yhdysvaltoihin on jo mainittu, mutta Kanada on myös merkittävä Nato-jäsenmaa.

Arktisia pikkusaaria lukuunottamatta aluepuolustus ei monestakaan eri syystä ole merkittävin tehtävä Kanadan puolustusvoimille (Canadian Forces). Siksi Kanada on pitkälti innolla omaksunut kylmän sodan jälkeisen mantran ”uudesta turvallisuusympäristöstä” kohti rauhanturvauksen korotusta armeijan päämissioksi. Sekä rauhanturvaus että humanitaarinen interventio à la R2P ovat fuusioituneet yhteen Kanadan globaalissa toiminnassa, johon sisällytetään kansainvälisten järjestöjen legitimiteetti. Kanadalle ei ole ollut kovin ongelmallista yhdistää rauhanturvausta Nato-aktivisuuden kanssa, vaan Kanada on innokkaasti osallistunut Naton sotilaallisiin operaatioihin Balkanilla, ja pitää nykyäänkin joukkoja etelä-Afganistanissa ja Libyassa (Naton Libya-operaation komentaja on kanadalainen).

Kanadan ulkopolitiikasta huomaa merkittäviä yhtäläisyyksiä Suomen kanssa. Retoriikka on varsin samanlaista, joskin Kanada on paljon aktiivisempi turvallisuuspolitiikan saralla kuin Suomi. On tietysti huomioitava, että Kanada on Suomea isompi maa: sillä on enemmän pinta-alaa, enemmän asukkaita ja enemmän resursseja. Kanada voi uskottavasti kilpailla keskikokoisten maiden sarjassa; Suomi yltää parhaimmillaan pienten maiden eliittiin – ilman Euroopan unionia. Ehkä Suomen ja suomalaisten olisi syytä pohtia, pitäisikö maailmalle tarjota lisää Suomea.