Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kirjoitetaan tänään (25.7.) Norjan joukkosurmista seuraavasti:

” Miten tällaista voi tapahtua? Kuka on teon takana? Olemmeko me turvassa? Olisi yksinkertaisempaa, jos vastaukset löytyisivät Breivikin jättämästä materiaalista. Näin ei kuitenkaan ole. Kyse on sairaan mielen rakennelmista, jotka eivät millään tavalla selitä murhia. Jos Breivik ei olisi valinnut äärioikeistoa ja kristinuskoa, hän olisi todennäköisesti löytänyt tilalle jotain muuta. Hän halusi tappaa.”

Norjan joukkusurmaajasta maalataan kuva yksinäisestä hullusta, sekopäänä joka vain “halusi tappaa”. Tappajan poliittiset motiivit ja ideologia ovat kirjoituksen mukaan toissijaisia, jopa merkityksettömiä – aivan kuin Anders Breivik olisi sattumanvaraisesti valinnut jonkun ideologian vihansa välineeksi. Tästä seuraa päätelmä, jonka mukaan oli vain kohtalon oikku, ettei Breivikistä tullut esimerkiksi islamisti, itsemurhapommittaja tai polttopulloanarkisti.

Tämä ajatus on puolestaan aivan nurinkurinen. Breivikistä ei tullut fasistia vahingossa: hän valitsi itse islaminvastaisen ideologiansa sekä väkivallan aatteensa välineeksi. Tässä piilee murhaajan ja terroristin ero: edellinen toimii oman etunsa, tunteidensa palon tai sairaan mielensä ohjaamana, jälkimmäinen puolustaa maailmankuvaa, uskontoa tai aatetta.

Breivikin teot ovat toki järkyttäviä, poikkeuksellisen raakoja ja näennäisesti täysin järjettömiä. Jotta voimme ymmärtää edes etäisesti tapahtunutta – tai yrittää vastata HS:n pääkirjoituksessa esitettyyn kysymykseen, ”Miten tällaista voi tapahtua?” – täytyy meidän kuitenkin pyrkiä käsittämään tekijän ideologian sisäistä logiikkaa.

Tämä ei tarkoita, että meidän tulisi tuntea sympatiaa tai ymmärrystä tappajaa kohtaan. Tapahtuneesta täytyy kuitenkin pyrkiä muodostamaan jonkinlainen rakennelma jossa eritellään syy-seuraussuhteita – mikä tähän johti, miksi näin tapahtui?

Tapahtumia ei voi koskaan ymmärtää laajemmin jos ne nähdään yksinäisen hullun tekoina. Ajatus yksittäisestä, psykologisesti vinksahtaneesta yksilöstä ei selitä mitään, mutta tuntuu olevan varsin pinttynyt – paitsi tietenkin, jos tekijä on muslimi.

On helppo ymmärtää, miksi hirmuteot nähdään mieluummin sairaan mielen kuin sairaan ideologian tuotoksina. Leimaamalla surmaajat ”hirviöiksi”, ”mielipuoliksi” tai ”sairaiksi” riisumme heidän ihmisyytensä. Näin voimme taas uskoa ihmisyyteen ja nukkua yömme rauhassa, vaikka suremmekin.

Tappajaa ei kuitenkaan ole pakko leimata hulluksi, jotta voimme riisua tämän inhimillisyyden – myös ideologia voi olla epäinhimillinen ja julma. On kuitenkin tärkeää tietää, milloin ihminen toimii ”sairaan mielensä” ohjaamana, milloin aatteensa puolesta. Mielisairaudet eivät nimittäin ole tarttuva tauti. Ideologiat ovat.

Kannattaa vilkaista The Guardianin sivuille, jos haluaa lukea Breivikin kytköksistä Brittiläisiin ääriliikkeisiin.