Vajaa pari viikkoa sitten Yhdysvaltain ja Venäjän ulkoministerit kokoontuivat jälleen kerran keskustelemaan tutusta aiheesta – Syyriasta. Genevessä nähty kaava oli tuttu: sanaharkkaa, kovaa kädenvääntöä, uusia yhteistyömalleja ja uusi yritys tuhoisan sisällissodan rauhoittamiseksi. Tulitaukosopimus syntyi, mutta joutui hyvin nopeasti vaikeuksiin. Osapuolet suhtautuivat vähällä innolla sopimuksen ehtoihin, ja elintärkeän humanitaarisen avun lähettäminen ei edistynytkään. Hieman yli viikkoa myöhemmin solmittu tulitauko onkin jo ajautunut karille. Maanantainen isku YK:n avustuskuljetusta vastaan hautasi sopimuksen todennäköisesti kokonaan.

Syyriassa on sodittu nyt yli viisi toinen toistaan tuhoisampaa vuotta. Kuolleita on todennäköisesti jo yli 400 000 ja miljoonat ovat paenneet kodeistaan. Tätä konfliktia on yritetty myös ratkoa lukuisia kertoja mutta heikolla menestyksellä. Ymmärrettävästi kysymys nousee kaikkien mieliin: miksi rauha on niin vaikea saavuttaa Syyriassa?

Syitä voi etsiä monesta eri paikasta, mutta kolme tekijää nousee ylitse muiden.

Liian monta osapuolta: Syyrian sodassa on yksinkertaisesti liian monta osapuolta. Konfliktissa on kolme erillistä mutta toisiinsa sidottua tasoa: paikallinen (hallitus ja oppositio), alueellinen (Turkki, Saudi-Arabia ja Iran) sekä kansainvälinen (Yhdysvallat ja Venäjä). Jokainen toimija tuo omat fiksaationsa ja intressinsä konfliktin dynamiikkaan. Eri toimijoiden ja tasojen intressit eivät välttämättä kohtaa, ja näistä isoista toimijoista jo yksikin riittää kaatamaan orastavan sovun.

Kansainvälinen diplomatia – etenkin Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä – saa paljon huomioita, mikä ei kuitenkaan yksin riitä. Rauhaa varten tarvitaan eri tasojen ja toimijoiden hyväksyntä mahdolliselle ratkaisulle – tai vähintään sitä, etteivät ne torppaa rauhanomaista ratkaisua.

Helppoja ratkaisuja ei ole: Myöskään rauhansopimuksen sisällön osalta tarjolla ei ole yksinkertaisia ratkaisuja. On helppo todeta, että sodan ydinkysymys siitä, kenen ja miten Syyriaa tulisi hallita tällä hetkellä, on liian vaikea. Juuri tästä syystä puhutaan transitiota tai siirtymäkaudesta, joka antaisi lisäaikaa vastauksen löytämiseen. Erillisratkaisut, etenkin helpot sellaiset, ovat houkuttelevia, mutta niitä ei tämänkään konfliktin yhteydessä ole olemassa.

Tämä korostuu etenkin silloin, kun puhutaan Islamilaisen valtion – eli Isiksen – lyömisestä. Tavoitteena Isiksen tuhoamisesta on harvinaisen laaja yksimielisyys. Kysymystä ei kuitenkaan voi irrottaa Syyrian sodan laajemmasta kokonaisuudesta. Isiksen heikentyminen sekä vahvistaa sodan muita osapuolia että luo uutta kitkaa tai kiihdyttää vanhaa. Monelle Isiksen vastainen taistelu myös on tapa edistää omaa Syyria-politiikkaansa. Tapa, jolla Turkki käyttää kysymystä estämään Syyrian kurdien vahvistumista tai se, kuinka Venäjä hyödyntää Isiksen vastaista taistelua kiilan lyömiseen opposition ja sen tukijoiden välille, käyvät tästä esimerkkeinä.

Helppojen ratkaisujen puute on ollut pitkään osa Syyrian konfliktin luonnetta, mutta tekemättä jättäminen ei ole hyvä ratkaisu. Jokainen YK:n rauhanneuvottelukierros on käynnistynyt suuresta tragediasta kuten Ghoutan kaasuiskuista tai nyttemmin Aleppon saarrosta. Valitettavasti tilanne Syyriassa voi vielä pahentua, jos siihen ei puututa.

Sisällissodat ovat aina sotkuisia: Riippumatta siitä, miten alueelliset tuulet puhaltavat, loppujen lopuksi Syyriassa on kuitenkin kyse sisällissodasta – sodasta, jossa taistellaan Syyrian tulevaisuudesta, sen muodosta ja vallanjaosta. Myös ratkaisut tulevat kietoutumaan näiden ydinkysymysten ympärille.

Syyrian tapauksessa tuhon määrä ja väkivallan luonne tekevät rauhanrakentamisesta entistä vaikeampaa. Assadin hallinto on järjestelmällisesti eri keinoja hyödyntäen kyennyt tuhoamaan “oppositiomyönteistä” siviiliväestöä. Se on pommittanut ilmasta sairaaloita, markkinoita, leipäjonoja ja käyttänyt kemiallisia aseita. Lisäksi hallinnolla on teolliseen skaalan asti menevä kidutuskoneisto. Se on myös ollut estämässä humanitaarisen avun antamista ja piirittänyt sekä näännyttänyt eri alueita. Voidaankin sanoa, että Syyrian katastrofaalinen tilanne on pitkälti maan hallituksen toimien tulos.

Opposition mahdollisuus voittaa sisällissota heikkenee, mutta Assadin hallinnon toimet syventävät vihaa ja takaavat sen, että hyvin suurelle osalle syyrialaisista Assadin hallinto ei ole hyväksyttävä vaihtoehto millään tavalla. Huolestuttavinta onkin, että sirpaloituminen kiihtyy koko ajan. Tätä rataa kukaan ei enää pysty hallitsemaan Syyriaa.

Jokainen sota päättyy joskus – myös mahdottomalta vaikuttavat. Tässä suhteessa naapuroivan Libanonin 15 vuotta kestänyt sisällissota, jota Syyrian sodan tapaan leimasivat sektaarinen vihanpito, ulkoiset interventiot ja yhteiskunnallinen tuho, antaa esimerkin hyvässä ja huonossa siitä, mitä Syyrialle voi olla tiedossa.