Kuva: Mstyslav Chernov, Wikimedia Commons.

Vieraskynän kirjoittaja Anna-Maria Tammi on humanitaaristen kriisien ja kehityspolitiikan asiantuntija. Hän on työskennellyt Maailmanpankilla ja Euroopan komissiolla sekä tehnyt tutkimusta Lääkärit ilman rajoja -järjestölle ja Kansainvälisen punaisen ristin komitealle. Hän on opiskellut humanitaaristen kriisien politiikkaa London School of Economicsissa.

YK:n humanitaaristen asioiden alisihteeri tiedotti 10. maaliskuuta turvallisuusneuvostolle, että käsillä on suurin humanitaarinen kriisi sitten järjestön perustamisen vuonna 1945. Yli 20 miljoonaa ihmistä neljässä eri maassa – Jemenissä, Somaliassa, Etelä-Sudanissa ja Nigeriassa – on tällä hetkellä joko nälänhädässä tai sen partaalla. Vertailun vuoksi, Syyrian kriisin takia avuntarpeessa on noin 13.5 miljoonaa ihmistä. Kuinka tällaiseen tilanteeseen on päädytty aikana, jolloin maailmanlaajuisella ruoantuotannolla ja viime kädessä humanitaarisella avulla olisi mahdollista välttyä nälänhädiltä? Tämän päivän nälänhätiä ymmärtääkseen onkin tarkasteltava sekä sisäpoliittisia että laajempia kansainvälisen politiikan kysymyksiä.

Nälänhätien logiikka

Nälänhädälle on varsin tekninen määritelmä. YK, EU ja kansainväliset avustusorganisaatiot määrittelevät viisi eri vaihetta ruokaturvalle. Nälänhätä, eli viides ja vakavin vaihe, julistetaan, jos vähintään 20 prosenttia kotitalouksista kärsii äärimmäisestä ruoanpuutteesta, alle viisivuotiaista lapsista yli 30 prosenttia on akuutisti aliravittuja ja kymmenentuhannen ihmisen populaatiosta yli kaksi ihmistä menehtyy päivässä. Tällä hetkellä varsinainen nälänhätä on julistettu ainoastaan osissa Etelä-Sudania, missä se koskettaa noin 100 000:ta ihmistä. Somaliassa, Nigeriassa ja Jemenissä on kuitenkin vakava nälänhädän vaara. Somaliassa yli kuusi miljoonaa ihmistä ja Jemenissä huikeat 14 miljoonaa ihmistä kokee tällä hetkellä puutteellista ruokaturvaa.

Näin äkkiseltään voisi ajatella, että ruoan puute johtaa nälänhätään. Kyse ei kuitenkaan ole ruoan absoluuttisesta puutteesta, sillä tuotamme tarpeeksi ruokaa ravitaksemme kaikki maailman ihmiset. Samaan aikaan pystymme vastaamaan luonnonkatastrofeihin ja konflikteihin humanitaarisen avun kautta, jota oli vuonna 2014 käytettävissä enemmäin kuin koskaan – 20 miljardia maailmanlaajuisesti – ja ruoka-apu oli parhaiten rahoitettu sektori kaikista humanitaarisen avun eri muodoista. Ei siis ole täysin itsestäänselvää, miksi nälänhätiä ylipäänsä vielä tapahtuu, sillä sekä maailmanlaajuinen ruoantuotanto että viime kädessä humanitaarinen apu voisivat teoriassa taata kaikille ruokaturvan.

Nälänhätiä on yritetty selittää monin eri tavoin. Thomas Malthus teorisoi 1700-luvulla, että väestön kasvaessa ruoantuotantoa nopeammin nälänhädät olisivat looginen lopputulos. Synkkä visio ei kuitenkaan käynyt toteen – esimerkiksi vihreä vallankumous johti maataloustuotannon kasvuun varsinkin kehittyvissä maissa. Maailmassa esiintyi silti suurta kansainvälistä huomiota herättäneitä nälänhätiä, esimerkiksi Biafrassa 1960-luvulla ja Etiopiassa 1980-luvulla. Taloustieteilijä ja sittemmin nobelisti Amartya Sen esittikin 1980-luvulla, että ruoan absoluuttista määrää keskeisempiä olivat yksilön keinot päästä käsiksi ruokaan. Senin teoria selitti hyvin nälänhädissä esiintyviä taloudellisia prosesseja esimerkiksi ostovoiman heikentyessä. Teoria oli kuitenkin puutteellinen, sillä se ei edelleenkään selittänyt, miksi ruoka-apu ei viime kädessä estänyt nälänhätiä. Sittemmin Sen laajensi näkökulmaansa poliittisiin tekijöihin.

Politiikan tarkastelu avasi uuden luvun nälänhätien tutkimuksessa. Useat tutkijat ottivat kopin Senin avauksesta ja kehittivät poliittisia teorioita eteenpäin keskittyen niin kansallisen kuin kansainvälisen politiikan tasoon. Esitettiin muun muassa, että sisällissodissa ruokavarantoja käytetään tarkoituksellisesti sodan välineenä, ja että nälänhädät siis hyödyttävät joitakin ihmisryhmiä. Poliittisten tekijöiden tarkastelu pystyi paremmin selittämään paradoksaalisia tilanteita, kuten nälänhätiä, joista kärsittiin pahimmin juuri siellä missä ruokaa tuotettiin eniten. Havaittiin myös, että hallitukset saattavat toimia opportunistisesti nälänhätien tapahtuessa ja keskittää apua sellaisille väestöryhmille, joiden tukea ne tarvitsevat pysyäkseen vallassa.

Sodissa häviävät siviilit

Ei ole sattumaa, että kaikissa neljässä YK:n nimeämässä maassa on käynnissä aktiivinen konflikti. Etelä-Sudanissa, missä jo todettiin nälänhätä viime kuussa, sisällissota on jatkunut kolme vuotta. Maan sisällissotaa on kuvailtu nollasummapeliksi, jossa sodan osapuolien tarkoituksena on monopolisoida luonnonvaroja ja sulkea muita heimoja poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Sotilaalliset hyökkäykset ruoantuotantoseuduille ovat johtaneet maansisäiseen pakolaisuuteen sekä tuhonneet viljantuotantoa, mistä on seurannut ruoan hintojen äärimmäistä inflaatiota. Samaan aikaan humanitaaristen toimijoiden pääsyä apua tarvitsevien väestönosien luokse on rajoitettu.

Kolmessa nälänhädän partaalla olevassa maassa keskeisessä osassa ovat myös sodan vaikutukset siviiliväestön selviytymiskeinoihin sekä humanitaarisen avun rajoitukset. Nigeriassa islamistiryhmä Boko Haram on hyökännyt kyliin, sairaaloihin ja kouluihin, mikä on johtanut pakolaisuuteen maan koillisosassa ja luonut humanitaarisen kriisin. Jemenissä huthi-kapinalliset ovat estäneet avun perillepääsyä sekä takavarikoineet väestöltä ruokaa ja lääketarvikkeita. Somaliassa, missä aseellista taistelua on käyty Al Shabaab -islamistiryhmää vastaan viimeisen vuosikymmenen ajan, huono turvallisuustilanne rajoittaa edelleen avun vientiä maan keski- ja eteläosissa sekä Puntmaassa.

Kansainvälisen politiikan merkitys

Stephen Devereux esitti teoksessaan Uudet nälänhädät, että nälänhätien ymmärtämiseksi tulisi tarkastella kansallisen tason lisäksi myös kansainvälisiä toimijoita. Teoria kiteytti ajatuksen siitä, että vaikka nälänhädät saattoivat johtua tarkoituksellisesta politiikasta, ne saattoivat yhtä hyvin olla seurausta välinpitämättömyydestä tai muun politiikan tahaton sivutuote. Muut tutkijat olivat jo aiemmin kiinnittäneet huomiota siihen, että aikaisten kriisivaroitusten perusteella ei aina toimittu, vaan kansainvälinen avustustoiminta alkoi toden teolla vasta silloin kun nälänhätä oli jo ovella.

Kansainväliset toimijat vaikuttavat humanitaarisiin kriiseihin montaa kautta, niin positiivisesti kuin negatiivisesti. Valtiot muun muassa osallistuvat konflikteihin sotilaalllisesti, vievät aseita konfliktin osapuolille ja asettavat talouspakotteita. Samat valtiot usein myös rahoittavat kehitysyhteistyötä ja humanitaarista apua, jonka määrään ja kohdentamiseen vaikuttavat sekä sisä- että ulkopolitiikka (kattavia analyyseja avun poliittisuudesta ovat esimerkiksi tämä ja tämä).

Räikein esimerkki ulkopolitiikan vaikutuksesta tämän hetken humanitaarisiin kriiseihin on Jemen, jonka kriisistä ei voi puhua tarkastelematta samalla Saudi-Arabian osuutta sen luomisessa ja jatkamisessa. Sota Jemenissä syttyi, kun huthi-kapinalliset syrjäyttivät vallassa olevan hallituksen kaksi vuotta sitten. Saudi-Arabian johtama liittouma ryhtyi sittemmin tukemaan syrjäytettyä hallitusta ilmaiskuin. Liittouma on konfliktin aikana pommittanut Jemenissä teitä ja satamia, mikä on vaikeuttanut ruoantuontia, ja samalla pommittanut yli kolmeasataa ruoantuotantokohdetta maan sisällä. Myös sairaaloihin on isketty, mikä osaltaan vaikuttaa nälänhädän kehittymiseen, sillä lasten aliravitsemusta hoidetaan suurelta osin terveydenhuoltojärjestelmän kautta.

Myös Suomen toimilla vaikutusta

Sodan osapuolten lisäksi myös muut kansainväliset toimijat ovat keskeisiä, muun muassa kaikki valtiot, jotka myyvät aseita Saudi-Arabialle ja muille liittouman valtioille ja näin vaikuttavat osaltaan Jemenin sodan jatkumiseen. Näihin lukeutuvat muun muassa Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Suomi. Suomi myöntää asevientilupia Saudi-Arabian lisäksi neljään muuhun maahan, jotka osallistuvat Jemenin konfliktiin – Arabiemiraatteihin, Kuwaitiin, Qatariin sekä Bahrainiin. Iso-Britannia on puolustanut omaa asekauppaansa Saudi-Arabiaan sillä perusteella, ettei humanitaarisen oikeuden rikkomuksista ole näyttöä. Maan puolustusministeriö kuitenkin kertoi tämän vuoden tammikuussa löytäneensä näyttöä järkyttävistä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomuksista, tarkalleen ottaen 252:ssa eri tapauksessa. Se ei suostunut kertomaan, oliko brittiaseita mahdollisesti käytetty joissain näistä tapauksista.

Yhdysvalloissa ulkoministeriön virkamiehet ovat olleet huolestuneita maansa osallisuudesta sotarikoksiin Jemenissä asekaupan myötä. Obaman hallinnon aikana Yhdysvallat on kuitenkin tarjonnut Saudi-Arabialle aseita ja muuta sotilaallista varustusta ja koulutusta 115 miljardin dollarin edestä. Viimeisten tekojensa lomassa Obama keskeytti 350 miljoonan dollarin yksittäisen asekaupan Saudi-Arabiaan viitaten Jemenin sodan siviiliuhrien suureen määrään. Trump ripeästi kumosi kauppakiellon maaliskuun alussa. Tuoreimman asekaupan arvo on suurin piirtein samaa luokkaa kuin Yhdysvaltain humanitaarinen apu Jemeniin, jota on annettu yhteensä noin 400 miljoonaa dollaria viimeisen kahden vuoden aikana. Vertailun vuoksi: Yhdysvallat on antanut humanitaarista apua Syyrian kriisin hoitamiseen liki kuusi miljardia dollaria vuosien 2011–2016 aikana.

Yhdysvalloilla ja Isolla-Britannialla on ylipäänsä jo pitkään ollut keskeinen rooli Jemenissä terrorismin torjunnassa. Yhdysvallat on tehnyt vaivihkaa ilmaiskuja maan eteläosissa jo yl  kymmenen vuotta. Iskujen kohteena ovat epäillyt al-Qaida-taistelijat. Yhdysvallat ja Iso-Britannia myös tarjosivat sotilaallista valmennusta ja rahallista tukea terrorismin vastaiseen toimintaan koko 2000-luvun ajan. On väitetty, että kyseinen tuki auttoi silloista presidenttiä laajentamaan valtaansa muiden heimojen kustannuksella, mistä seurannut vallanjaon vinoutuminen oli yksi huthi-kapinallisten vallankaappaukseen johtanut tekijä.

Ei ole oikeastaan millään tavalla yllättävää, että juuri Jemenissä on nyt maailman vakavin humanitaarinen kriisi. Jos paikallista ruoantuotantoa ja sairaaloita pommitetaan, ruoantuontia rajoitetaan ja estetään myös humanitaarisen avun perillepääsyä, on lopputulos arvattavissa. YK:n humanitaaristen asioiden alisihteeri kuvaili tammikuussa sitä valtavaa esteiden määrää, mikä avustusorganisaatioiden tulee selvittää saadakseen vietyä apua sitä tarvitseville.

Ei taikakeinoja

Nälänhätien ratkaisuun ei ole taikakeinoja. Pitkällä aikavälillä rauha, demokraattisten peruspilarien vahvistaminen ja inklusiivinen talouskasvu ovat parhaita keinoja estää nälänhätiä. Lyhyellä aikajänteellä humanitaarisen avun riittävä rahoitus on keskeistä, kuten myös ulkopoliittisten keinojen käyttäminen sen edistämiseksi, että sodan osapuolet noudattaisivat kansainvälistä humanitaarista oikeutta sekä antaisivat humanitaaristen toimijoiden viedä apua perille. On myös tarkasteltava oman ulkopolitiikan vaikutuksia humanitaaristen kriisien jatkumisessa, esimerkiksi Jemenin tapauksessa. Tärkeintä on muistaa, että kriiseihin voi vaikuttaa niin politiikan kuin kansalaistoiminnan kautta. Ovathan poliitikkomme vastuussa äänestäjilleen.

Pitkäjänteisen kehitysyhteistyön tärkeyttä ei voi korostaa liikaa, varsinkaan nykytilanteessa, jossa kuivuus ja muut äärimmäiset sääilmiöt tulevat lisääntymään ilmastonmuutoksen myötä. Mikäli yhteisöjen elinolot pysyvät hauraina, sääilmiöt tulevat vastaisuudessakin laukaisemaan humanitaarisia kriisejä, jotka voivat edelleen kehittyä nälänhädiksi humanitaarisen avun puuttuessa. Avustustyöntekijät niin Somaliassa kuin Etelä-Sudanissa ovatkin korostaneet kehitysyhteistyön ja avun merkitystä nimenomaan niinä aikoina, jolloin maissa ei ole humanitaarista kriisiä.

Sanonta, jonka mukaan jokainen perhe on onneton omalla tavallaan, pätee myös humanitaarisiin kriiseihin. On tiettyjä taloudellisia prosesseja ja poliittisia tekijöitä, joiden kautta kriisejä voi tarkastella, mutta jokaisen humanitaarisen kriisin dynamiikka on lopulta ainutlaatuinen. Keskeistä on kiinnittää huomiota ja yrittää ymmärtää, kuka kriiseistä kärsii ja kuka niistä mahdollisesti hyötyy. Tällä hetkellä esimerkiksi Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Suomi hyötyvät taloudellisesti siitä, että Jemenissä soditaan. Sodan valitettavana sivutuotteena on vakava humanitaarinen kriisi ja uhkaava nälänhätä.