Rodion Raskolnikov, Feodor Dostojevskin Rikos ja Rangaistus -teoksen keskeinen hahmo, uskoi, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti jaettuja kahteen ryhmään: tavanomaisiin ja valioihmisiin. Yhteiskunnan säännöt ovat luotu tavanomaisia varten, mutta jälkimmäisen ryhmän edustajiin ei sovellu tavanomaisten säännöt. Tämänsorttistia ajattelua näemmä ilmenee paitsi 1800-luvun Pietarissa, myös nykypäivän Arkadianmäellä.

Kansanedustaja Jussi Halla-ahon tämänviikkoiset kommentit Kreikasta ja sotilasjuntasta ovat nostattaneet kunnon mediamyrskyn. Tapahtumien kulku oli tuttua: media tarttui nopeasti saarnaten tyhmään kommenttiin, Halla-aho vetosi väärinymmärrykseen ja ”omaan tyylilajiinsa,” syyttäen vastavuoroisesti mediaa…noh…tyhmyydestä. Se mikä on yllättävää tässä on, kuinka puoluejohtaja Timo Soini linjasi vahvasti Halla-ahoa vastaan ehdottaen jopa hänen tilapäistä erotusta Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä.

Ensinnäkin, miksi? Soinin alkuperäinen selitys viittasi Perussuomalaisten Kreikka-politiikkaan: ”[PS:n] Kreikka-kritiikki on ollut oikeassa puolitoista vuotta, ja nyt sitten annetaan sellaista signaalia, joka ei ole puolueen linjan mukaista.“ On outoa kuinka tämä ’linjasta’ poikkeava komentti yksilöidään sanktioita varten. Perussuomalaiset ovat olleet hyvin kohualttiita edeltävän puolivuotisen aikana (esimerkkeinä kansanedustajat Niinistö, Hakkarainen, ja Halla-aho – eri syystä). Halla-ahon taipumus raskolnikovimaiseen ajatteluun ”ironisten” kommenttejensa kanssa on hyvin tunnettua, ja Halla-ahon skaalalla Kreikka-kommentti ei ole kovin poikkeavaa. Kansanedustajan ominaisuudessa monella tavalla ongelmallisempi on Halla-aholta Breivikin veritekoja seurannut toteama ”monikulttuurisuus on hanurista”. Tuskin tämäkään signaali on puolueen linjan mukaista, vaikka puolue ei kommentoinut tätä. Todellakin on ironista, että Putnamia-sivuava teesinsä sotilasjuntan puolesta kanssa on paremmin argumentoitu kuin ylläoleva (”huono maahanmuutto on huonoa”). Toisin sanoen, kysymys ei ole miksi, vaan miksi nyt.

Halla-ahon lipsaukesta luotiin kynnyskysymyksen puolueen sisällä. YLE:lle Soini kommentoi tapauksesta selkeästi: ”Tässä tehdään nyt säännöt, politiikan sisältö ja kehyskysymykset selväksi, ne ovat meillä kaikille samat. Odotan, että näkemykseni saa tukea. Tämä on asian puolesta sekä puolueen ja ryhmän parhaaksi. Meillä ei ole kertakaikkiaan varaa siihen, että joukkuepeliä pelataan niin, että potkitaan palloa silloin tällöin omaan maaliin.“ Toisin sanoen, itse kommentti oli sallittava, se mikä on rangaistavaa on toimia ryhmää vastaan. Soinille tietysti: puolue, se on minä. Soini piirsi eduskuntaryhmälleen viivan hiekkaan ilmottaen”odottavansa” tukea muilta.

Rikoksessa ja Rangaistuksessa Raskolnikov kokee syvää sieluntuskaa ja syyllisyyttä rikoksestaan joka johtaa hänet tunnustamaan; Halla-ahon tapauksessa tunnustuksen syvällisyyttä on aihetta epäillä.  Rangaistus on yhtä epäuskottava. Määräaikainen erotus puolueryhmästä – kahdeksi viikoksi, joskin neljä viikkoakin olisi ollut lyhyt – on puhtaasti symbolinen teko jonka tehtävä on vahvistaa Soinin asema puolueen johtajana. Tässä Soini ei ole onnistunut; jo alhaisen kynnyksen madaltaminen on arvovaltatappio Soinille. Kuten on aikaisemmin mainittu, Perussuomalaisilla riittää kohualttiita kansanedustajia – mutta päinvastoin kuin huomautuksella selvinnyt Teuvo Hakkarainen, Halla-aho potentiaalisesti kykenee haastamaan Soinin. 

Puhetta skismasta – tai raskolista – Perussuomalaisten riveissä on ollut jo kauan. Soinikin on näköjään sen verran huolissaan puoluekoheesiosta, että edellytti jokaiselta ehdokkaalta kirjallisen loikkauskiellon. Halla-ahon pysyvä erotus puolueryhmästä oli varmaan johtanut skismaan. Henkilökemialla on varmasti roolinsa, mutta on myös politiikkaeroja. Kreikan ahdinko erottaa nämä skismaatikot: Soini on osoittanut joustavuutta kannassaan, kovan linjan halla-ahoilijat hylkäävän joustavuuden antautumisen merkkinä.

Kuitenkin, tämä Perussuomalaisten saaga on vain yksi näyte laajemmasta poliittisen opposition sirpaloitumisesta EU-kysymyksissä. Kesällä Vasemmistoliito koki jo oman kahtiajaon aiheesta, joka johti kahden kansanedustajan erottamiseen puolueryhmästä. Paavo Väyrynen on vetänyt – tosin puoluejohdon kiljuen ja potkien – aikaisemmin EU-myönteisen Keskustapuolueen kohti perussuomalaista EU-kritiikkiä. SDP:n on kokenut samalaisen metamorfoosin oppositiossa EU-myönteisyydestä EU-kriittisyyteen; hallituspuolueena tämän tensio ilmenee puolueen sooloiluna vakuusasiassa, jossa ajetaan kotimaanpoliittisia etuja kansainvälisen yhteistyön kustannuksella.

1600-luvun raskol Venäjän ortodoksikirkon sisällä johtui rituaalisista uskonkysymyksistä. Sama pätee tänäänkin. Tässä sirpaloitumisessa on yhteistä se, että vaikka EU-kriittisyys on yhteistä niin ero tehdään sen kriittisyyden logiikassa: onko EU paha siksi koska sen harjoittamat politiikat vahingoittavan Suomen intresseja, vai onko EU paha koska se on EU? Tämän päivän skisma on rationaalisten ja epärationaalisten EU-kriitikkojen välillä.