Kuva: Kristiina Silvan

Kristiina Silvan pääsi Minskissä todistamaan Valko-Venäjän kunnallisvaalien kirvoittamaa poliittista apatiaa. Konkreettisten vaihtoehtojen puute ja ympäripyöreät ohjelmat ovat yleisiä piirteitä vaaleissa, joissa saatetaan äänestää tai asettua ehdolle, koska työnantaja niin vaatii.

Kristiina Silvan on Helsingin yliopiston poliittisen historian tohtorikoulutettava, joka tutkii väitöskirjassaan Venäjän ja Valko-Venäjän valtiollisten nuorisojärjestöjen kehitystä Neuvostoliiton jälkeisellä ajalla.

Viime lauantaina Komarovskin torilla Valko-Venäjän pääkaupungissa Minskissä oli tavallista vilkkaampi päivä, kun torin pääsisäänkäynnin luona järjestettiin tämän viikon kuntavaaleihin liittyvä vaalirieha. Jumputtavan pop-musiikin ja paikalla parveilevan kampanjaväen tarkoituksena oli innostaa vaaleista piittaamattomilta vaikuttavia torikansalaisia äänestämään. Päätin paikallisen ystäväni kanssa jututtaa paikallaolijoita ymmärtääkseni, mikä on paikallisvaalien rooli ”Euroopan viimeisessä diktatuurissa”. Vaikka 24-vuotias Volha itse tuhahti myös näiden vaalien lopputuloksen olevan jo selvä, suostui hän seurakseni puhuttamaan paikallaolijoita.

Ensimmäinen kohtaamamme henkilö oli Valko-Venäjän virallisen nuorisojärjestön takkiin ja lippalakkiin pukeutunut reipas tyttö, joka ojensi meille hymyillen mainoslehtisen. Lehtisessä kerrottiin mobiilisovelluksesta, jonka avulla saisimme selville, mihin vaalipiiriin kuulumme ja ketä piirissämme oli ehdolla. Valko-Venäjän paikallisvaalit järjestetään pluraliteettivaalina, jonka mukaan jokaisesta kaupunginosasta (eli vaalipiiristä) valitaan Minskin kaupunginvaltuustoon yksi eniten ääniä saanut ehdokas. Koska puoluejärjestelmä ei Lukashenkan kovan käden hallitustavan ansiosta ole kehittynyt, vain aniharva ehdokas on jonkin puolueen jäsen. Jo tämä tekee itselle sopivan ehdokkaan löytymisen vaikeaksi. Neljä vuotta sitten valitun kaupunginvaltuuston 57 jäsenestä oli vain 9 edustajaa, jotka olivat jonkun puolueen jäseniä.

Reipas opiskelija ei suoranaisesti kehottanut äänestämään ketään tiettyä ehdokasta, mutta kertoi jo tietävänsä, ketä tulevan viikon vaaleissa äänestää. ”Ehdokas on varadekaani yliopistossani. Tiedän, että hän selviytyisi kaupunginvaltuutetun tehtävästä hyvin ja on muutenkin hyvä saada politiikkaan lisää naisia.” Äänestyskin järjestettäisiin kätevästi oman yliopiston asuntolassa.

Valko-Venäjän ennakkoäänestyskäytännöt saavat vuosi toisensa jälkeen negatiivista palautetta ETYJ:in vaalitarkkailijoilta ja maan riippumattomilta kansalaisjärjestöiltä. Etenkin opiskelijoita painostetaan äänestämään ennakkoon, ja äänestämästä kieltäytymisellä voi olla opiskelusuosion kannalta ikäviä seurauksia. Pyrkimys innostaa mahdollisimman monet äänestämään ennakkoon liittyy siihen, että vaalin tulosten manipulointi on helpompaa ennakkoäänestyksen aikana kuin itse vaalipäivinä. Lisäksi maassa, jossa oppositio tyypillisesti kehottaa kansalaisia boikotoimaan vilpillisinä pidettyjä vaaleja, kysymys on myös äänestysvilkkaudesta. Kun äänestysprosentti tippuu alle viidenkymmenen, ovat presidentti- ja eduskuntavaalit mitättömät, ja alhainen äänestysvilkkaus näyttää muutenkin ikävältä.

Minskin Komarovskin torin lauantairuuhkassa kuntavaaleista kiinnostuneiden osuus näyttää olevan olematon. Kampanjaväen lisäksi alueella pyörii parisenkymmentä opiskelijaa, jotka on ilmeisesti tilattu paikalle nostamaan tunnelmaa heiluttelemalla valtavia Valko-Venäjän, Minskin kaupungin ja nuorisoliiton lippuja. Lisäksemme vain muutama eläkeläinen kiinnostuu pysähtymään noin tusinan alueelle kasatun vaalikojun äärelle.

Kuva: Kristiina Silvan

Saavumme ensimmäisen nuorisoliiton kojun luo, jonka takana kaksi hyväntuulista opiskelijapoikaa rupattelevat. ”Päivää! Tulkaa kirjoittamaan terveiset uusille kaupunginvaltuutetuille!”, he kehottavat huomattuaan, että olemme seisahtuneet pisteen kohdalle. Teemme työtä käskettyä: Volha toivoo parempaa jätehuoltoa ja minä kirjoitan jotain siitä, että kaupunginhallitus voisi parantaa yhteydenpitoaan kansalaisten kanssa.

Kysäisemme, miten pojat ovat päätyneen kojun taakse. Toinen heistä vastaa mukistelematta mutta hymyillen, että hänet ”pakotettiin” paikalle. Toinen puolestaan selittää, että hän on yliopiston nuorisoliiton paikallisosaston pääsihteeri. Ylimääräistä palkkiota ei kahden tunnin kampanjoinnista ole luvattu, mutta ainakaan näitä teknillisen yliopiston opiskelijoita ei näytä haittaavan kojulla seisoskelu aurinkoisena pakkaspäivänä.

Valko-Venäjän tasavaltalainen nuorisoliitto on virallisesti poliittisesti sitoutumaton kansalaisjärjestö, mutta käytännössä sillä on hyvinkin poliittinen tehtävä: kasvattaa nuorista kuuliaisia kansalaisia, jotka tukevat Lukashenkan Neuvostoliiton raunioista luomaa autoritääristä valtiojärjestelmää. Vaalien aikana sen ja muiden valtiollisten kansalaisjärjestöjen rooli korostuu: ne jalkauttavat kentälle kampanja-aktivisteja, vaalitarkkailijoita, ja voivat myös asettaa vaaleihin omia ehdokkaitaan. Myös liiton funktio mobilisaation resurssina on tärkeä. Paikallisjärjestöjen sihteerin tehtävä näyttää hyvältä ansioluettelossa tulevaisuuden työpaikkaa hakiessa, mutta se edellyttää täyttämään ”ylhäältä päin” (opiskelijoiden kohdalla sekä yliopiston hallinnon että nuorisoliiton piirikomitean) tulevat käskyt ilman vastalauseita.

Nuorisoliiton vapaaehtoisten ja Valko-Venäjän valtion palveluksessa työskentelevien kansalaisten elämää värittävät satunnaiset ”vapaaehtois-pakolliset” työt. Juuri tähän kommunistiseen kansalaisaktivismin muotoon viittasi toinen opiskelija, joka totesi, että hänet oli ”pakotettu” paikalle. Kyse on ylemmän auktoriteettitason määrittämistä talkootöistä, joihin osallistuminen on periaatteessa vapaaehtoista, mutta käytännössä pakollista. Tapauskohtaisesti vapaaehtoisten määrää kasvatetaan milloin porkkanalla, milloin kepillä. Joskus palkkioksi saa pelkää kiitosta, toisinaan vapautuksen luennoilta ja pari euroa taskurahaa.

Sullomme terveisemme läpinäkyvään muovilaatikkoon, johon on kirjoitettu sateenkaaren väreillä teksti ”Nuoriso päättää” ja jatkamme matkaa. Seuraavaksi on vuorossa keski-ikäiselle naisehdokkaalle omistettu koju, jossa Belaja Rus’ -järjestön lipun takana seisoskelee yksi mies ja kaksi naista.

”No kertokaa, miksi meidän pitäisi äänestää ehdokastanne?”, aloittaa Volha reippaasti. Kojun takana seisovat näyttävät pöllämystyneeltä ja huudahtavat vastaukseksi: ”Eihän teidän pidä!” Muutaman sekunnin ajan olemme kaikki viisi hämillämme. ”Mikä sitten on kojunne tarkoitus?”, Volha kysyy epäuskoisena, johon hänelle vastataan, että tarvittaessa pisteellä päivystävät voivat vastata ehdokkaaseen liittyviin kysymyksiin. Volha yrittää turhaan käynnistää keskustelua; toisin kuin opiskelijanuoret, nämä kampanjoijat näyttävät toivovan, että jättäisimme heidät rauhaan. Saamme kuitenkin aktiivisuutemme ansiosta palkaksi tarrat, jossa lukee ytimekkäästi ”18. päivä minä menen [äänestämään]”. Ne liimataan reppuun.

Belaja Rus’ –järjestö (”Valkoinen Venäjä”) on Valko-Venäjän suurin valtiollinen kansalaisjärjestö, joka perustettiin vuonna 2007 tukemaan maan vakautta ja kukoistusta. Sillä on 180 000 jäsentä, joista suurin osa on valtion työntekijöitä. Järjestön oli tarkoitus muodostua Putinin Yhtenäisen Venäjän tapaiseksi Valko-Venäjän valtapuolueeksi, mutta tammikuun edustajakokouksen mukaan järjestö ei vielä ollut ”kypsä” kyseiseen rooliin. Järjestöllä on ympäripyöreä ohjelma ja se aktivoituu lähinnä vaalien ja valtiollisten juhlapäivien aikaan, jolloin ruohonjuuritasolla tarvitaan hallituksen kannalta luotettavia vaalitarkkailijoita tai virallisiin paraateihin iloisia lippuja heiluttavia kansalaisia.

Saavumme vihdoin kojulle, jossa oli meidän lisäksi myös muita sivullisia ja jopa yksi ruohonjuuritasolle jalkautunut ehdokaskin: Valko-Venäjän kommunistisen puoleen piste. Kun pysähdyimme lukemaan ehdokkaiden yleisesittelyitä, keski-ikäinen kampanja-aktivisti lähestyi meitä hymyillen ja vaalipiiriämme tiedustellen. Volha oli silminnähden pettynyt, että hänen piirissään ehdolla oli vanhempi herrasmies eikä 20-vuotias kommunistisen nuorisoliigan aktivisti. Pian keskustelu kääntyi konkreettisista ehdokkaista ja näiden ohjelmista nykypäivän kommunistisen puolueen tavoitteisiin.

Kuva: Kristiina Silvan

”Ajamme työläisten oikeuksia!”, julisti läsnäolostamme innostunut ehdokas hyväntahtoisesti. Sitä seuranneen pitkähkön poliittisen väittelyn teemaksi nousivat Leninin 1920-luvun uusi talouspolitiikka, kapitalismin pohjimmainen riisto ja valtion velvollisuus hyvinvointipalvelujen tuottajana. Vaikka Volhaa ehdokkaan argumentit eivät vakuuttaneet, olin itse vaikuttunut väittelijän taidoista. Tällä näytti olevan tämänkaltaisista tilanteista runsaasti kokemusta: ”Meille kommunisteille vaalit ovat tietysti mahdollisuus saada puolueen jäseniä kaupunginvaltuustoon, mutta myös lisätä tietoisuutta kansalaisten parissa. Vaikka Neuvostoliitto hajosi, puolueella menee hyvin!” Kiitimme ehdokasta mukavasta juttuhetkestä ja jatkoimme seuraavalle kojulle.

Valko-Venäjällä kommunistisella puolueella tosiaan menee verrattain hyvin. Se on Valko-Venäjän suurin puolue, jolla on lämpimät välit Lukashenkaan. Valko-Venäjän nykyinen opetusministeri on puolueen jäsen. Puolue on kaukana leniniläisestä luokkakamppailusta ja vallankumoushaaveista ja se pyrkii säilyttämään Valko-Venäjän mahdollisimman neuvostoliittolaisena hyvinvointivaltiona. Länsimaihin ja EU:hun se suhtautuu aivan yhtä epäluuloisesti kuin presidentti Lukashenka, mikä tekeekin niistä hyvät kumppanit. Omasta kokemuksestani voin todeta, että vaikka puolueella on oma nuorisosiipensä, ovat sen alle 40-vuotiaat minskiläiset aktiivijäsenet laskettavissa kahden käden sormilla.

Kommunistien naapurikojulla seisoskeli kolme hilpeästi tanssahtelevaa Belaja Rus’ -kaulahuiviin sonnustautunutta keski-ikäistä rouvaa. Tutustuimme ensin kojulla mainostettavien ehdokkaiden yleistietoihin, joista yhden huomasimme olevan ehdolla Volhan vaalipiirissä. Yllättäen yksi kojun toisella puolella seisoskellut nainen lähestyi meitä iloisesti hymyillen: ”Kuulinko oikein, että olette piirini äänestäjä?”

Tämä noin 40-vuotias ehdokas, jonka mainoslehtinen sykähdytti lähinnä ympäripyöreydellään (vaalimottona ”Ihmisten parhaaksi, kaupunginosan parhaaksi!”) vaikutti aidosti innostuvan mahdollisuudesta keskustella potentiaalisen äänestäjäparin kohtaamisesta. Hänet oli asettanut ehdolle työyhteisö, jonka avulla ehdokas oli kerännyt 600 kannattajan allekirjoitusta, neljä kertaa vaadittua 150 allekirjoitusta enemmän. Ehdokkaan sydäntä lähellä olivat terveyspalvelut ja Masherovskin kaupunginosan siisteys, joiden eteen hän lupasi tehdä työtä tullessaan valituksi. Volha sai nopeasti kutsun paitsi harjotteluun myös kirjoittamaan pihansa roskalavojen epäsiisteyttä koskevan valituksensa pieneen sinikantiseen muistikirjaan.

Minuun ehdokas teki vaikutuksen innokkaalla asenteellaan, mutta Volhaa hän ei saanut puolelleen: ”Ympäripyöreä ohjelma, ei konkreettista asemaa. Hän on lähtenyt ehdolle vain, koska työpaikalla on pyydetty. Juuri hänenlaisiaan ihmisiä Lukashenka haluaa, että kaupunginhallitukseen päätyy: ihmisiä, joita on helppo ohjailla.” Samaan lopputulokseen ”sopivista” kandidaateista päätyi myös Nasha Niva, joka on Valko-Venäjän merkittävimpiä opposition mediatoimijoita.

Kyseisen ehdokkaan kanssa rupattelun jälkeen päätimme pitää kahvitauon, jolta palattuamme päälavan pop-musiikki oli vaiennut ja vaaliväki keräili kamppeitaan. Myös meidän tiedonnälkämme oli sammutettu. Saaliiksi saatuja eri ehdokkaiden mainoslehtisiä lueskellessani hämmästelin, miten vähän niissä oli vaihtelua: ehdokas toisensa perään toivoi ”kehittävänsä” kaupunginosaa, toimivansa sen viihtyisyyden eteen ja ”tukemalla nuorisoa”. Silmääni ei sattunut ainuttakaan konkreettista muutosehdotusta.

On huomattavaa, ettei vaalitapahtumassa ollut edustettuna ainuttakaan opposition ehdokasta. Pieniä oppositiopuolueita ja -liikkeitä toimii Minskissä useampi, mutta niiden ehdokkaista vain neljä pääsi asettumaan ehdolle paikallisvaaleissa. Esimerkiksi ”Puhu totta!” -liikkeen seitsemästä Minskin kaupunginvaltuuston ehdokkaista viisi hylättiin virheellisten dokumenttien perusteella. Kampanjointipaikoista päättävä kaupunginhallitus ei ehkä myöskään halunnut antaa oppositioehdokkaille lupaa kampanjoida Komarovskin torilla, joka on paikkana vilkas. Toisaalta eräs Valko-Venäjän opposition kannattajiin kuuluva ystäväni on sitä mieltä, että vaihtoehtoisten ehdokkaiden näkymättömyys vaaleissa on osittain opposition oman laiskuuden seurausta. Paikallisvaalit eivät yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa, ja voimat keskitetään ennen kaikkea presidentinvaaleihin.

Lauantain vaalirieha yhdellä Minskin vilkkaimmista kauppapaikoista osoittautui osuvaksi ikkunaksi Valko-Venäjän kuntavaaleihin kokonaisuutena. Vaikka pääkaupungin jokaisessa kaupunginosassa on ehdolla keskimäärin kuusi ehdokasta, on ehdokkaiden välisistä näkemyseroista vaikea ottaa selkoa. Tilanne on vaaliautoritäärisille valtioille tyypillinen: vaalit pidetään, mutta jos hallitus on valmistunut niihin hyvin, ehdolle pääsee vain valtaapitäjien hyväksymiä ehdokkaita, joiden tavoitteena ei ole horjuttaa poliittista järjestelmää.

Tilanteesta seuraa, että vaalit ovat äänestäjille vain tyhjä rituaali, ei demokraattisen päätöksenteon hetki. Tämä selittää valkovenäläisten välinpitämättömän asenteen tämän viikon kuntavaaleihin. Äänestäminen on loppujen lopuksi samanlainen teko kuin ”vapaaehtois-pakollisiin” talkootöihin osallistuminen. Jos työnantaja vaatii, äänestettävä on. Muuten äänestykseen ei ole syytä. Volha päätti kuitenkin olla vaivautumatta äänestämään, koska ”eiväthän ne vaalit mitään muuta – ainakaan paikallisvaalit”.