The Ulkopolitistin Johannes Jauhiainen

Nato-keskustelu on kuin koira, joka pääsee liian harvoin lenkille. Keskustelu kaipaisi Suomessa myös nykyistä laajempaa näkökulmaa. 

Vaikka H-hetken koittaessa kaikki oli selvää, Suomen presidentinvaalien äänestystä edeltävät väittelyt ja keskustelut olivat ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kiinnostuneille harvinaista luksusta. Muiden vaalien aikaan aiheeseen suhtaudutaan varsin ujosti. Syitä lienee monia.  Osa äänestäjistä kokenee ulkopolitiikan vieraaksi, jolloin ehdokkaan on edullisempaa profiloitua sisäpoliittisilla ulostuloilla. Suomessa on myös perinne, jonka mukaan ”ulkopolitiikalla ei tehdä sisäpolitiikkaa”, mikä kummunnee ajasta, jolloin oli Suomen oli parempi esiintyä yhtenäisenä ulospäin, etupiirien puristuksessa.

Etenkin Nils Torvaldsin presidentinvaalikampanja oli kaikkine hylkysyrjineen rohkea kontribuutio Suomen Nato-keskusteluun. Profiloitumisella Torvalds saattoi toivota hellittävänsä painetta, joka on tähän mennessä tehnyt sotilasliitosta mörkön. Torvaldsin tavoitteissa lieni, että hän olisi voinut haastaa istuvan presidentin muodostamaan selkeämmän kannan.

Monikansalliset järjestöt kehittyvät vain, kun niiden toiminnasta, mandaatista ja tulevaisuudesta keskustellaan. Myös Nato-keskustelu Suomessa kaipaa enemmän puheenvuoroja siitä, mitä puolustusliitto voisi tulevaisuudessa olla, mihin suuntaan Suomi haluaisi ja voisi sitä johdatella, joko sen jäsenenä, kumppanina tai väyrysläisenä “puolueettomana” maana.

Nato-keskustelussa ei olla juurikaan pohdittu, miten mahdollinen jäsenyys vaikuttaisi Suomen rooliin Lähi-idässä.

Klikkaa twiitataksesi.

Ulkopoliittinen keskustelu, mukaan lukien Nato-keskustelu, kärsii siitä, että siitä puuttuu astetta globaalimpi, tulevaisuuteen katsova ja Lähi-itää peilaava näkökulma. Nato-keskustelussa ei olla esimerkiksi juurikaan pohdittu, miten mahdollinen jäsenyys vaikuttaisi Suomen rooliin Lähi-idässä. Lähi-idän kehityksestä voi nostaa esiin ainakin kolme päivänpolttavaa teemaa: Turkin kehityksen, Syyrian sijaissodat, ja EU:n roolin Irakissa.

Katse Lähi-itään

Syyriassa etenkin Turkin hyökkäys Afriniiin tuottaa sotilasliitolle päänvaivaa, sillä nyt kaksi sen jäsenvaltiota, Turkki ja Yhdysvallat taistelevat toisiaan vastaan. Ei kestänytkään kauan, kun Haaretz uutisoi Yhdysvaltojen tukemien kurdijoukkojen ampuneen alas Turkin armeija helikopterin.

Aiemmin Turkki on tyytynyt tukemaan jihadistisia ryhmittymiä Syyriassa, mutta jo ennen Afrinin operaatiota Ankara lähetti Syyriaan maa- ja ilmavoimiaan rajan ylitse.

Yhdysvallat taas on tukenut Pohjois-Syyriassa toimivia kurdienemmistöisiä joukkoja muun muassa ilmaiskuilla ja  erikoisjoukoilla. Syyrian kurdialueilla toimivat aseelliset joukot ovat pitkälti PYD-puolueen aseellinen siipi, joka taas on Turkissa toimivan Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) sisarpuolue. Turkki ja EU määrittävät PKK:n terroristijärjestöksi.

Sodankäynti Pohjois-Syyriassa pakottaa sotilasliiton pohtimaan omaa rooliaan. Miten tulisi reagoida, kun Turkin armeijan tai kurdijoukkojen sotilaita kuolee? Mitä jos Turkki aktivoi viidennen artiklan PYD-puoluetta ja PKK:ta vastaan? Voisiko Ankara Naton tuella laajentaa sodankäyntiä koko Syyrian Kurdistania eli Rojavaa vastaan? Miten viides artikla yleensä toimii sodassa, jossa on niin monta ei-valtiollista toimijaa? Toki artiklan aktivoiminen on epätodennäköistä, ja Yhdysvallat tekisi varmasti kabineteissa kaikkensa jottei näin kävisi.

Turkin hyökkäys Afrinin on Natolle myös imago-ongelma. Kurdit ovat monessa länsimaissa saaneet sympatiat puolelleen historiallisesti sorrettuna vähemmistönä, joka puolustaa sukupuolten välistä tasa-arvoa ja taistelee Afrinissa selviytymisestä, niin kuin se taisteli Kobanessa “islamilaista valtiota” vastaan. 

Yhdysvallat on yrittänyt ottaa etäisyyttä Pohjois-Syyrian toteamalla, että Afrinissa toimivat kurdienemmistöiset joukot eivät saa Washingtonista sotilaallista tukea muuhun kuin Isisin vastaiseen taisteluun.

Kurdien YPG:n taistelija. Kuva: Flickr.

Vaisuja reaktioita

Sotilasliitto taas on reagoinut varovaisen kriittisesti mutta maltillisesti. Der Spiegel uutisoi pääsihteeri Jens Stoltenbergin todenneen, että jokaisella maalla on oikeus puolustaa itseään, kunhan se tapahtuu suhteellisesti ja asianmukaisesti. Toki voi olla, että kabineteissa on käytetty voimakkaampia puheenvuoroja, ja Stoltenbergin kommenttia pehmitti Turkin ennakkoon ilmoitettu pohjustus, jossa se kuvaili tekojaan puhtaasti terrorismin vastaiseksi operaatioksi. Sotilasliiton hillityn reaktion taustalla saattaa myös kummitella vuoden 2011 Libyan operaatio, jota pidettiin harkitsemattomana ja tuloksettomana.

Toki Nato-maat ovat ennenkin ottaneet yhteen. Näin kävi esimerkiksi Kyproksen kriisin aikana, joka jakoi jäsenmaat kahteen leiriin. Tuolloin Kreikka veti puolustusvoimansa väliaikaisesti pois sotilasliiton komennosta. Samalla Nato ja etenkin Yhdysvallat tekivät parhaansa lievittääkseen konfliktin eskaloitumista yksittäisistä iskuista ja yhteenotoista täysimittaiseen sotaan. Yhdysvallat esimerkiksi piti yllä keskusteluyhteyttä maiden välillä ja lopetti aseiden myymisen Turkille.   

Kreikan ja Turkin pyrkiessä sotilasliiton jäseniksi vuonna 1952, maita pidettiin kiinnostavina, ei niinkään sotilaallisten kykyjensä ansiosta, vaan ennen kaikkea näiden geopoliittisten sijaintien takia. Maat sijaitsivat Lähi-idän reunoilla ja Mustanmeren äärellä. Toisin sanoen, ominaisuudet jotka aikanaan laskettiin Kreikan ja Turkin eduksi liittyessään sotilasliittoon, ovat tänään haaste sotilasliitolle.  Tämä johtuu erityisesti Turkin kehityksestä. 

Turkin poliittinen ja taloudellinen lähentyminen Venäjän kanssa, itsevaltainen kehitys ja ärtymystä aiheuttaneet tempaukset Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat ajaneet maan vastatuuleen sen perinteisten läntisten liittolaisten kanssa. Esimerkiksi Saksa on kesästä 2017 siirtänyt joukkojaan Turkin Incirlikin tukikohdasta Jordaniaan vastalauseena sille, että saksalaisilta parlamentaarikoilta evättiin pääsy tukikohtaan joukkojen tarkastusta varten. Päätöksen taustalla kummitteli muun muassa Berliinin päätös evätä kampanjointia liittyen Turkin presidentinvaaleihin.

Globaalit haasteet ratkaistaan yhdessä

Konflikteista on tullut transnationaalisempia. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että niiden heijastusvaikutukset, kuten muuttoliikkeet ja globaali jihadismi (jota käsiteltiin The Ulkopolitistin ensimmäisessä podcastissa), resonoivat aiempaa laajemmin. Konflikteissa toimii enemmän ei-valtiollisia toimijoita, joista osa tosin saa tukea valtioilta tai on suoraan valtioiden ohjauksessa. Valtioiden välisistä sodista on tullut yhä enemmän sijaissotia.  

Syyrian sota on yksi esimerkki tästä. Samalla ulkovallat lähestyvät Syyrian konfliktia omien intressiensä kautta, kuten tutkija Toni Alaranta toteaa. Helsingin yliopiston professori Hannu Juusolan mukaan sama ilmiö oli havaittavissa Libanonin hallituskriisin aikana, kun Ranska tarjosi pääministeri Saad Harirille poliittisesti korrektin paluun Saudi-Arabiasta. Ranska toimi silloin nimenomaan Ranskana eikä osana EU:ta, Natoa tai muuta koalitiota. Toisaalta Ranska onnistui saamaan Haririn ulos Saudi-Arabiasta ja jopa palaamaan takaisin pääministeriksi.

Mutta miksi ulkovallat eivät lähesty Syyriaa etupiiripolitiikan sijaan kokonaisvaltaisemmin, laajana koalitiona? Niin kuin Iranin onnistuneita ydinneuvotteluja?  Ja ehkä myös uudella työkalupakilla, esimerkiksi YK:n päätöslauselma 22/50 mukaan, joka painottaa turvattomuuden, konfliktien ja radikalisoitumisen ennaltaehkäisemistä ruohonjuuritasolla?

Toistaiseksi ainakin Syyrian konfliktin suhteen moni maa ajaa kaksilla rattailla: osana koalitiota silloin kun se on eduksi ja itsenäisenä tekijänä silloin kun siinä on enemmän voitettavaa. Kansainvälinen yhteisö on ollut hampaaton Syyrian suhteen siksikin, että Venäjä on käyttänyt veto-oikeuttaan YK:n turvallisuusneuvostossa.

Rohkaisevia esimerkkejä taas ovat Euroopan unionin ensiaskeleet luoda strategia sodan jälkeisen Irakin rakentamiselle, jonka suuntaviivoja unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini hahmotti Kuwaitissa järjestetyssä konferenssissa. 

Kohti uutta ulkopoliittista keskustelua

Ihmisoikeusikkomukset, asekauppa, muuttoliikkeet, pakolaisuus ja globaali jihadismi eivät synny  eristetyssä kuplassa. Kaikki nämä heijastuvat Lähi-idän geopolitiikkaan, ja niiden vaikutukset näkyvät myös Suomessa. Siksi nämä teemat olisi tärkeätä huomioida nykyistä enemmän niin Suomen Nato- kuin muussa ulkopoliittisessa keskustelussa. 

Ihmisoikeusikkomukset, asekauppa, muuttoliikkeet, pakolaisuus ja globaali jihadismi eivät synny tai kasva eristetyssä kuplassa.

Klikkaa twiitataksesi.

Syyskuussa järjestettävät valtiopäivävaalit Ruotsissa tulevat todennäköisesti poikkeamaan laajan liudan puheenvuoroja sekä sotilasliitto Natosta että ulko- ja turvallisuuspolitiikasta yleisellä tasolla. Sotilasliiton entisen pääsihteeri Rasmussenin ehdotus suomalaisten rauhanturvaajien lähettämisestä Itä-Ukrainaan sytytti myös jälleen kipinän Nato-keskustelussa – niin päättäjien kuin median keskuudessa.  

Toivottavasti Suomi saa tästäkin keskusteluun lisää pontta pohtia Natoa laajemmalta kannalta. Globaalien haasteiden edessä ei ole varaa antaa minkään ulkopoliittisen debatin kuihtua kasaan.