Suomalainen maanpuolustuslaitos on tällä hetkellä suurien haasteiden edessä. Tällä viikolla Eduskunta ratifioinee Ottawan sopimukseen liittymisen Perussuomalaisten äänekkäistä vastalauseista huolimatta, korvaavien hankintojen maksaessa arviolta 300 miljoonaa euroa. Samanaikaisesti Puolustusvoimien tulee kuitenkin uudistaa organisaatiotaan merkittävästi ja leikata budjettiaan noin 800m€ vuoteen 2015 mennessä, ja sen tulevat asehankinnat on jo määritetty vuosiksi. Tämä on itsessään jo suuri riskinotto suomalaiselle maanpuolustukselle, kuten komentaja Ari Puheloinen kommentoi, mutta tämän lisäksi suomalaista maanpuolustusta kohtaa myös intellektuaalisempi ongelma, kykenemättömyys ajatella maanpuolustusta strategisena kysymyksenä. 

Maanpuolustus, kuten arvoisa kollegani toteaa, on aina sekoitus politiikkaa ja strategiaa. Amerikkalais-englantilainen strategisti Colin S. Gray määrittelee strategian kirjassaan Modern Strategy siltana, joka yhdistää sotilaallisen kapasiteetin poliittiseen tarkoitukseen. Strategia ei siis ole yhtä kuin sotilaallinen kapasiteetti – on sen pohjana esimerkiksi kansalaisarmeija jalkaväkimiinoineen tai teknoarmeija Nato-yhteensopivuuksineen – eikä se ole yhtä kuin poliittinen tarkoitusperä – kuten Suomen valtion suvereniteetin ja toimintavapauden turvaaminen.

Suomen maanpuolustuspolitiikan harjoittamisessa politiikan ja strategian välinen raja on häivettymässä, ja politiikka ja puoluepolitikointi on ottamassa niskalenkkiä strategiasta. Tätä kehitystä alleviivaa kolme viimeaikaista osatekijää:

Ensiksi, kuten allekirjoittanut on ennenkin huomauttanut, Suomessa turvallisuuspolitiikka on siirtynyt puoluepolitiikan pelivälineeksi, jossa ulkoiset maanpuolustuspolitiikan kannalta tärkeät strategisen kontekstin muutokset ovat toissijaisen tärkeitä puolue- ja ulkopoliittisiin tekijöihin nähden. Mm. Ottawa-prosessin yhteydessä tämä on näyttäytynyt siten, että päätös sopimukseen liittymisestä tehtiin ilman huomattavaa parannusta Suomen strategisessa toimintaympäristössä. Päinvastoin, Suomen välitön toimintaympäristö tulee mitä todennäköisimmin muuttumaan tulevaisuudessa, kuten selviää äskettäin ilmestyneestä Venäjän sotilaallispoliittista kehitystä käsittelevä raportista. Suomen itäinen rajanaapuri Venäjä on uudistamassa asevoimiaan – mikä näkyy myös kasvavina investointeina puolustusvoimiin – ja sen turvallisuuspoliittinen eliitin sisällä on voimistumassa sekä vastakkainasettelu Venäjän ja Lännen välillä, että näkemys siitä, kuinka eurooppalaiset kollektiiviset turvallisuusjärjestelyt eivät ole sen etujen mukaisia.

Toiseksi, Asevoimien tällä hetkellä läpikäyvät budjettileikkaukset ovat esimerkki siitä, miten perinteinen maanpuolustus on käsitteellisesti kärsinyt turvallisuuspoliittisten murroksissa 1990- ja 2000-luvuilla. Ensin läpikäyty turvallisuuspoliittisen agendan laajeneminen perinteisestä sotilaallisesta ja poliittisesta turvallisuudesta sosiaaliseen, ympäristölliseen ja taloudelliseen turvallisuuteen alensi maanpuolustuslaitoksen merkitystä valtion turvallisuuden takaajana. Euroopassa traditionaalisiin sotilaallisiin uhkiin – tai sotiin – ei olla varauduttu, eikä niitä koeta merkittävänä osana turvallisuuspolitiikkaa, kuten Robert Kagan kirjoitti  esseessään Of Paradise and Power: America and Europe in the New World Order.

Maanpuolustuslaitosten perinteistä sotilaallista kapasiteettia onkin rajoitettu huomattavasti koko mantereenlaajuisesti selkeiden strategisesti määriteltyjen ja ymmärrettyvien uhkakuvien puuttuessa. Tämän seurauksena, kuten Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Robert Gates läksiäispuheessaan huomautti, eurooppalaisten valtioiden kyky ja halu käyttää sotilaallista voimaa  on surkastunut resurssien puuttuessa. Yhä rajallisimmilla resursseilla toimivat eurooppalaiset asevoimat ovat joutuneet mukautumaan uusien tehtävien ja strategisten operaatioiden hoitamiseen, jolloin näiden tehtävien – kuten sotilaallisen kriisinhallinnan – hoitamiseen tarvittavat resurssit ovat pois maanpuolustuslaitosten perinteisen kapasiteetin ylläpidosta.

Viime vuosina turvallisuuspoliittista agendaa ovat hämmentäneet tämän lisäksi myös inhimillisen turvallisuuden ja riskiyhteiskunnan käsitteiden lisääminen turvallisuuspoliittiseen sanastoon, joka on laajentanut puolustusvoimien roolia Länsimaisen yhteiskunnan turvaajana, ja vaikeuttanut  uhkakuvien selkeää määrittelyä sekä kohtaamista strategisin keinoin.

Tärkein syy on syntynyt kuitenkin edellisten trendin yhteisvaikutuksesta. Turvallisuuspoliittisten käsitteiden laajentuessa strategisen paradigman ulkopuolelle ja laajalle levinnyt virheellinen konsensus perinteisen sodankäynnin siirtymisestä historian roskakoriin, Suomi on lakannut käsittelemästä turvallisuuspoliittisia kysymyksiä sekä maanpuolustusta strategian kautta. Päinvastoin maanpuolustus on kasvavissa määrin asetettu alttiiksi politisoinnille ja puoluepolitiikalle, kuten tapaus Ottawa – ja erityisesti Kokoomuksen muuttunut kanta siihen – paljastaa.  Varsin kuvaavaa on, että kaksi Suomen puolustusvoimia kohdannutta muutosta – jalkaväkimiinoista luopuminen sekä rakenteellinen virtaviivaistaminen – eivät tapahtuneet strategisen kontekstin muuttumisen vuoksi vaan pikemminkin siitä huolimatta.

Suomen sotahistoriallinen kehitys eroaa monella tapaa manner-eurooppalaisesta kehityksestä. Mutta Suomessa, kuten myös suurimmassa osaa Eurooppaa, selkeiden strategisten uhkakuvien puute – joka on myös seurausta Suomen poliittisen kulttuurin erikoispiirteistä, jossa uhkakuvia ei haluta määritellä selkeästi edes poliittisesti –  ja epätarkka määrittely on surkastuttanut kyvyn ajatella strategisesti, sekä eritoten altistanut turvallisuuspoliittisen päätöksenteon puoluepoliittiselle keinottelulle. Maanpuolustuslaitosten tarkoitus ei kuitenkaan ole olla puoluepolitiikan jatke toisin keinoin.

On todennäköistä, että Suomen asevoimilla tulee tulevaisuudessa olemaan yhä rajallisemmin resursseja käytössään, ellei maamme turvallisuustilanne laske dramaattisesti. Vaikka kumpikaan skenaario ei ole erityisen toivottava, se kuitenkin voi toimia tarvittavana herätyksenä niin Suomen poliittisille kuin turvallisuuspoliittisille toimijoille tuoda strategia takaisin keskeiseksi osaksi maanpuolustuksen harjoittamista, jotta rajallisista resursseista saataisiin maksimaalinen hyöty irti. Käyttäytyäkseen strategisesti on kuitenkin osattava ajatella strategisesti, ja ennen kaikkea ymmärrettävä sitä, mitä strategia on, ja mitä se ei ole.

Strategian ja politiikan ymmärtäminen toisistaan erillisinä, mutta toisilleen elintärkeinä osina maanpuolustusta on äärimmäisen tärkeää. Ilman politiikkaa, maanpuolustuksella ei voi olla rationaalista tarkoitusta, mutta ilman strategiaa maanpuolustus ei voi olla instrumentaalista. Tällä hetkellä, kuten viimeaikaiset päätökset antavat ymmärtää, strategian ymmärtäminen instrumentaalisin termein on resurssi, jota Suomi tarvitsee kipeimmin tällä hetkellä, jopa enemmän kuin jalkaväkimiinoja.

.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=90f9Qm60tU8#t=6s]