130 artikkelin, 20 podcastin ja yli 250 some-postauksen jälkeen on jälleen se hetki vuodesta, kun toteamme, että The Ulkopolitistin on aika kirmata kesätauolle. The Ulkopolitistilla on takana historiallinen kausi, emmekä ole koskaan olleet niin kokeneita ja kaikkivoipia kuin nyt. Takana on valtava työ ja lukuisia työpäiviä, jotka on pääsääntöisesti kellotettu toimistoajan ulkopuolelle. Jos oletamme, että jokaisen tekstin takana on 20 työtuntia, The Ulkopolitistin koneisto on ollut käynnissä 2 600 tuntia selittääkseen lukijoilleen, miten maailma muuttui kuluneen vuoden aikana.

Tänään maanantaina 17. kesäkuuta Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjät ja asiantuntijat heräävät Naantalissa ja suuntaavat tasavallan presidentti Sauli Niinistön kesäresidenssiin Kultarantaan. Kultarannan teltoissa pohditaan vastauksia kysymyksiin siitä, miten maailma muuttui vuoden aikana ja mihin suuntaan se kulkee ensi vuonna.

Viime vuoden Kultaranta-keskusteluissa presidentti Niinistö totesi, että ”vaikutamme olevan luisumassa maailmaan, jossa yksittäiset johtajat voimallaan jyräävät pysyvien instituutioiden yli, jossa yhden valta puhuu äänekkäämmin kuin monenkeskiset sopimukset ja yhteiset normit ja arvot.” Ilmassa oli perusteltua huolta, jonka konkretisoitumista voimme tarkastella nyt, vuosi myöhemmin.

Vuoden aikana Yhdysvallat on vetäytynyt INF-sopimuksesta, Euroopan parlamenttiin on syntynyt puolue, joka kuvaa olevansa ”piikki establishmentin lihassa” ja Itä-Ukrainassa on nähty yli 300,000 tulitaukorikkomusta. Tänä vuonna Kultarannassa kysytään aiheellisesti: Kestääkö demokratia?

Ilmastokeskustelu kävi kuumana pakkasten keskellä

Viime talvea pohtiessa päällimmäisenä mieleen tulee jännitys ja odotus. Ensin odoteltiin eduskuntavaaleja ja sitten EU-vaaleja. Molempien vaalien keskeiseksi teemaksi nousi kysymys siitä, kuinka suureksi voimaksi oikeistopopulistiset puolueet nousevat. Kysymys ei siis ollut, millaisen roolin puolueet ottavat, vaan kuinka suuren siivun ne saavat valtaa.

Toinen talven kiistaton kantava teema oli ilmastonmuutos. Elokuussa ruotsalainen koululainen Greta Thunberg aloitti ilmastoprotestit Ruotsin parlamentin portailla. Tämä tapahtui valtiossa, jonka ilmastopolitiikan kehutaan olevan maailman kunnianhimoisin, mutta joka koki vuosi sitten kuumimman kesänsä 262 vuoteen.

Ilmastonmuutoksesta tuli vaalitalven vedenjakaja. Polttoaineveron noususta alkunsa saanet protestit saivat keltaliivit kaduille Ranskassa, ja protestit jatkuvat tähän päivään saakka. Perussuomalaiset totesivat Suomen poliittisen ilmapiirin kärsivän ilmastohysteriasta, ja Saksan Alternative für Deutschland -oikeistopopulistinen puolue torjui ilmastonmuutoksen vaalikampanjassaan täysin.

Kansainvälisen areenan kuppikuntaistuminen kristallisoitui EU-vaaleissa. Siinä missä yhtäällä puhuttiin vihreästä vyörystä, toisaalla korostettiin populistipuolueiden juurtumista poliittiseen järjestelmään.

Vaalien jälkeisenä maanantaina minä palasin töihin innolla: Suomi oli jääkiekon maailmanmestari, ja populistipuolueet olivat kärsineet tappioita niin Suomessa, Saksassa kuin Belgiassa. Toimistolla vastassa oli hapan naama. ”Tänään on häpeä olla ranskalainen”, kollega totesi katsellessaan Le Monden vaalitulosten karttaa. Hän näki Iso-Britannian brexit-puolueen, Ranskan Rassemblement Nationalin ja Italian Pohjoisen liiton.

Vaikka poliittinen kenttä on jakaantunut, tilastot ovat yksimielisiä. Kolme viime vuosikymmentä ovat olleet toinen toistaan lämpimämpiä. Lämpötilan kohotessa ilmastonmuutoksesta käytettävä kieli on kiristynyt. Toukokuussa The Guardian päivitti tyylikirjansa ilmastonmuutokseen liittyvää sanastoa todeten, että vastedes ilmastonmuutoksesta puhutaan “ilmastokriisinä”. Ilmaston lämpenemisen sijaan ilmiöön viitattaisiin ilmaston kuumenemisena, ja ”biodiversiteetti” korvattaisiin jatkossa sanoilla ”luonto” ja ”eläimet”.

Samalla kun sanavalinnat kovenivat ja konkretisoituivat, populistinen välinpitämättömyys kasvoi. Muutama viikko sitten presidentti Trump muun muassa totesi, että Yhdysvaltojen ilma on laadultaan hyvää, jopa kristallinkirkasta, ja korosti, että Venäjä, Kiina ja Intia ovat syypäitä huonoon ilmaan muualla. Trumpin listaus oli sinällään oikea. Kiina, Intia ja Venäjä ovat väkilukuun suhteutettuna maailman neljän suurimman päästöjen aiheuttajan joukossa. Niin on tosin Yhdysvallatkin.

Parempi keskustelu synnyttää parempaa politiikkaa

Ilmastokriisi on luonteeltaan kansallisvaltion rajat ylittävä kysymys. Se on kiinteä osa sisä- ja ulkopolitiikkaa. Tämä on näkynyt viime viikkoina Suomessa sanojen lisäksi tekoina. Uudessa hallituksessa on ensimmäistä kertaa ilmastoministeri, ja kuten The Ulkopolitistin Johannes Lehtisen totetsi, hallituksen tavoitteet ilmaston suhteen ovat edellistä kunnianhimoisempia ja nojaavat entistä vahvemmin EU:n yhteisen ilmastopolitiikan kehittämiseen. Hallituksen linjaukset nostavat EU:n yhteisen ilmastopolitiikan yhdeksi Suomen EU-politiikan prioriteeteista.

Vaikka ilmasto toi kansainväliset kysymykset vaalitentteihin, kokonaiskuvassa ulko- ja turvallisuuspolitiikka loisti talven vaalisumasta poissaolollaan. Talvipakkasten paukkuessa keskustelu sotesta, hoitajamitoituksesta ja työllisyyspolitiikasta kävi kuumana. Kiinalaisten investointien kasvu Suomessa ja Pohjoismaissa ei juurikaan herättänyt keskustelua. Hävittäjähankinnat etenivät pitkälti hiljaisuudessa. Nato ei juurikaan säväyttänyt ja nostanut keskustelujen tempoa.

Kansainvälisessä politiikassa eletään levottomia aikoja, Henri Vanhanen kirjoitti ennen vaaleja ja listasi 11 teemaa, jotka olisi ollut syytä nostaa pöydälle. Maailmassa tapahtuu entistä enemmän, muutokset tulevat lähelle ja ovat tässä ja nyt. Vaikuttaa voi myös entistä helpommin. Tästä huolimatta kansainväliset kysymykset ovat edelleen niche – harvojen herkku.  

Eduskunta määrittelee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjat selonteossaan. Niitä noudatetaan. Siksi vaalien alla olisi hyvä keskustella mitä linjaa kukin tavoittelee.

— Sauli Niinistö (@niinisto) 30. maaliskuuta 2019

The Ulkopolitistin syntytarina pohjaa juuri tuohon nicheen. Vuosien varrella intohimot ovat kasvaneet ja blogista on tullut media, joka pyrkii madaltamaan kynnystä kyseisen teeman äärelle. The Ulkopolitistin tavoite on parantaa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta käytävää keskustelua, ja uusia lukijoita on saatu teemojen äärelle muun muassa audiovisuaalisilla makupaloilla. Kirjoitimme vuoden aikana jopa oman joululaulun.

Kaikkein systemaattisin ja vaikuttavin jalkatyö on tehty kuitenkin toimitusprosesseissa. Olemme pyrkineet siihen, että entistä useampi ymmärtäisi, mistä puhutaan, kun puhutaan artikla 42.7:stä, Japanin maahanmuuttopolitiikasta tai Wagner-ryhmästä. Ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua ei paranneta munkkilatinalla. Lukijakyselymme osoitti, että onnistuimme tässä entistä paremmin, joskin parantamisen varaa on edelleen.

The Ulkopolitistin mandaatti saattaa olla ylärekisterissä viipottava, mutta sen vaikutus ja tärkeys on kytketty todellisuuteen. Parempi keskustelu synnyttää parempaa politiikkaa. Siksi kuppikuntaistuminen, jakolinjat ja harvojen herkut ovat ongelma. Omien kanssa on mukava haastella, mutta kaikukammiot eivät synnytä parempaa politiikkaa. Ne synnyttävät heiluriliikkeitä.

Paremman keskustelun ja uusien keskustelijoiden merkitys nostettiin myös esiin Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikan suuria linjoja käsittelevässä analyysissa, jonka The Ulkopolitistin emeritustoimituspäällikkö ja grand old man Matti Pesu jakoi muutama viikko sitten.

Fascinating and analytical article about the emerging U.S. foreign policy schools of thought. Identifies shared views, key differences, and surprising omissions from the texts of younger generation national security thinkers. https://t.co/kzVTToRX5y

— Matti Pesu (@PesuMatti) 9. kesäkuuta 2019

Artikkelissa huomioitiin palstatila, jota tuoreet asiantuntijat saavat analyyseissa, mutta joiden osaaminen jää itse strategiatekstien ulkopuolelle. Vaikka ajattelu on jo seuraavalla levelillä, strategia ja politiikka eivät pysy tahdissa, vaan jäävät kurvin taakse.

”Kun presidentiltä tai senaattoreilta kysytään ulkopolitiikasta,  kuulemme edelleen kommentteja, jotka olisi voitu kirjoittaa 20 vuotta sitten. Nämä tekstit osoittavat, että analyysien kirjoittajat – ja toimittajat, editoijat ja tuottajat, jotka kysyvät samoja vanhoja kysymyksiä – ovat vaarassa jäädä jälkeen”, New America -ajatushautumon johtaja Heather Hurlburt totesi.

Nyt kesälaitumien tuoksun täyttäessä keuhkot, on mahdollista todeta, että takana on taas kausi, jonka tärkein tavoite oli esittää uusia kysymyksiä ja käsitellä aiheita, joita muut eivät käsitelleet. The Ulkopolitistin tehtävä on pysyä tahdissa myös kurveissa. Kauden saldo osoitti, että teimme sen taas.