Viime kesänä Ulkopolitist käsitteli Toby Dodgen luennon kautta Irakin pääministeri Nuri Al-Malikin asemaa maan politiikassa. Dodge totesi, että vaikka siviiliuhreja vaativan väkivallan  al-Malikin toimissa kytee todellinen itsevaltiuden kehittymisen riski tai jopa eräänlainen paluu Saddam Husseinin –ajan tyyliseen hallintotapaan. Puoli vuotta myöhemmin, kuten olemme viimeisen kuukauden sisällä joutuneet lukemaan, turvallisuustilanne Irakissa on selkeästi heikkenemään pain. Tuhoisin episodi sattui 22.joulukuuta kun 16 pommiräjähdystä saman päivän aikana tappoi 72 ja haavotti 272 bagdadilaista. Tätä pommi-iskujen sarjaa seurasi mm. 5.tammikuuta 70 kuolonuhria niinikään Bagdadissa vaatinut isku sekä eteläisessä Basran kaupungissa viime lauantaina shiaalaisten pyhiinvaeltajien keskellä tapahtunut isku, jossa 50 ihmistä menehtyi.

Tapahtumat kielivät poliittisen väkivallan luonteen muuttuneen kohdennetuista täsmäiskuista yhä enemmän viime vuosilta tutun terrorin suuntaan. Vaikka iskut tapahtuivatkin välittömästi Yhdysvaltojen vetäytymisen jälkeen, kuten asian tiimoilta tapahtuvan uutisoinnin yhteydessä usein todetaan, olisivat iskut toteutuneet lähes varmasti vaikka joukkomäärä olisikin pysynyt Joulukuun alun tasolla. Todennäiköisenä katalyyttinä näille uusille iskuille on al-Malikin antama pidätysmääräys  sunnitaustaisesta varapääministeri Tariq al-Hashemista, jota al-Maliki on syyttänyt shiiataustaisten virkamiesten murhien edesauttamisesta. Ainakin osissa iskuista vastuun on ottanut Mesopotamian Al Qaeda, joka yrittänee luoda väkivaltaa eri sektien välille. Sisällissodan uhasta on viimeisimpänä vihjaillut vuosina 2004-2005 Irakin pääministerinä toiminut, itsekin shiiataustainen, Ayad Allawi, joka vaatii uutta yhteiskuntasopimusta tai vähintäänkin uusia vaaleja ja al-Malikin siirtymistä syrjään uuden sisällissodan välttämiseksi.

Historia toistaa tässä tilanteessa itseään, paitsi väkivallan myös siihen johtaneiden rakenteiden suhteen. Kuten jo mandaattiaikana ja Ba’ath-puolueen valtakaudella, on al-Malikin Irakissa kaksi eri valtiota – ensimmäinen on virallisten valtiollisten instituutioiden muodostama, toinen epävirallinen, vaihtoon ja henkilökohtaisiin suhteisiin pohjautuva verkosto.  Vaikka al-Maliki  onkin jossain määrin saanut  keskusvaltion aseman provinsseja myöten vuonna 2008 aloittamallaan operaatiolla, on hän kuitenkin samalla keskittänyt valtaa itselleen, nimittämällä mm. tiedustelupalvelun ja muiden turvallisuusorganisaatioiden ohtoon lähipiiriläisiään. Malikilaisen paradoksin parhaimpana esimerkkinä toiminee al-Malikin ym. operaatiossa ansiokkaasti suoritunut armeijan upseeri, joka suorituksensa jälkeen siirretiin mitättömään bagdadilaiseen toimistopestiin väärän taustansa ja suuren menestyksensä johdosta. Tässä mielessä al-Malikin väitteisiin al-Hashemin toiminnasta on suhtauduttava vähintäänkin epäillen.

Syyt al-Malikin toimintaan ovat kuitenkin melko selkeät; vuoden 2010 parlamenttivaaleissa al-Malikin johtama, useista puolueista koostuva Oikeusvaltio-ryhmä tuli vasta toiseksi 24.2% äänisaaliilla, pitkälti väkivallan tasaantumisen ansiosta vuonna 2008 ja sen jälkeen. Kuten Ulkopolitistissa aiemmin todettiin, on Irakissa sittemmin esiintynyt arabikevään yhteydessä laajaa tyytymättömyyttä al-Malikin hallintoa kohtaan. Asema “varjovaltion” johtajana tarjoaa mahdollisuuden kansanvallasta riippumattomaan valtaan, joka on vaalikausia ja Irakin tuulista politiikkaa kestävämpää.

Räjähdysherkällä tilanteella on vaikutuksensa myös kuolonuhrien ulkopuolella. Vaikka väkivallan nousu ei sisällissotaan asti kehittyisikään, on tilanne jo nyt valtiokehitystä haittaavassa pisteessä. Poliittisesti epäselvässä maastossa, jossa paikka paikoin on kyse viran lisäksi elämästä ja kuolemasta, on selvää, että henkilökohtaiset suhteet ja niiden verkosto nousee entistä suurempaan asemaan – valtion institutionaalisen kapasiteetin kasvun kustannuksella.