Jännitteet Persianlahdella ovat olleet viime aikoina korkealla, ja vuodenvaihteen jälkeen ne ovat ainoastaan kasvaneet. Ensin Iran uhkasi sulkea Hormuzinsalmen – yhden maailman öljyntoimituksen kipupisteistä – vastatoimena Yhdysvaltojen kaavailemille sanktioille. Sanasodan yltyessä Iranin öljyä boikotoivien maiden joukkoon liittyivät Yhdysvaltojen johdolla muun muassa EU sekä Japani. Myös Presidenttiehdokkaat Haavisto ja Niinistö ovat joutuneet kampanjoinnin lomassa ottamaan kantaa nopeasti kehittyvään tilanteeseen. Mitä Persianlahdella tapahtuu, miksi, ja mihin tästä eteenpäin? The Ulkopolitist selvittää.

Kaiken takana on tietysti väittämä, jonka mukaan Iran pyrkii hankkimaan itselleen ydinaseen. Tämän väitteen takana on puolestaan joukko teknisiä sekä poliittisia huomioita. Iran alkoi hiljattain jalostaa 20-prosenttista uraniumia aikaisemman 3.5-prosenttisen sijaan, joka herätti kohua kanainvälisessä yhteisössä. IAEA:n eli Kansainvälisen atomienergiajärjestön entisen johtajan ja nykyisen Harvard-tutkijan Olli Heinosen mukaan tämä on merkittävää askel Iranin ydinaseohjelmassa. Heinosen mukaan ydinaseissa käytettävään, yli 90-prosenttiseksi jalostettuun uraniumiin on huomattavasti helpompi siirtyä nykyisestä 20-prosenttisesta uraniumista kuin aikaisemmasta, matalaluokkaisesta uraniumista.

Kaikki eivät kuitenkaan ole vakuuttuneita Iraninaikeista käyttää uutta, jalostettua uraania askeleena kohti ydinasetta. Yhdysvaltalainen ydintutkija Yusef Butt muistuttaakin vastineena Heinosen kirjoitukselle, että Iran ei ole edelleenkään – ainakaan yksioikoisesti – rikkonut kansainvälistä lakia tai kansainvälistä ydinsulkusopimusta. Vaikka Buttin huomio Iranin aikeista on todennäköisesti liian optimistinen, muistuttaa kirjoitus muutamista tärkeistä poliittisista seikoista ydinasekiistassa. Ensinnäkin, vaikka Iranilla olisi kapasiteettia valmistaa ydinaseita (nuclear capability), vaaditaan aseen valmistamiseksi poliittinen päätös. Millä tahansa pitkälle kehittyneellä, ydinenergiaa käyttävällä valtiolla on nimittäin teoreettinen valmius valmistaa melko lyhyelläkin varoitusajalla ydinase – mietittiinhän asiaa Suomessakin taannoin. Ydinase tarvitsee kumppanikseen kuitenkin varsin kehittyneen ohjusjärjestelmän, joita on vain harvoilla valtioilla maailmassa.

Onko Iranin siis poliittisesti järkevää valmistaa ydinase? Iranin politiikasta puhuttaessa on aina muistettava, että toimijat Teheranissa ovat hyvin jakautuneita, ja toisinaan politiikkaa saatetaan vetää kovin erilaisiin suuntiin. Jos kuitenkin mietitään Iranin turvallisuuspoliittista tilannetta, on todennäköistä että se haluaa ennemmin tai myöhemmin lisätä ydinaseen arsenaaliinsa. Yhdysvallat ja Israel ovat tähän mennessä tehneet suotuisten mahdollisuuksien puitteissa kaikkensa tämän estämiseksi – oli kyse sitten iranilaisten ydintutkijoiden murhista tai vastikaan toimeenpannuista sanktioista. Vaikka nämä hidastavatkin Iranin ydinohjelmaa, lisäävät ne samalla Iranin turvattomuuden tunnetta ja näin ollen sen halua kehittää ydinase keinolla millä hyvänsä. Tämä taas huolestuttaa etenkin päätöksentekijöitä Israelia ja Yhdyvaltoja, jotka todennäköisesti jatkavat sotaa Iranin ydinaseohjelmaa vastaan erilaisin keinoin. Ja voilà, itseään toistava ja jännitteitä kasvattava tapahtumien ketju on valmis.

Kiista Iranin ydinaseista on ollut esillä kauan eikä tule todennäköisesti kaikkoamaan mihinkään lähiaikoina. Mitä enemmän sapeleita kalistellaan, sitä enemmän Iran haluaa ydinaseen ja sitä enemmän sen vastustajat tulevat aikeita sabotoimaan. Onkin mahdollista, että lähiaikoina Israel päättää toimia joko Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian tuella tai ilman sitä – tätä skenaariota pääsivät muun muassa presidenttiehdokkaat aprikoimaan Vanhasen vaalikoneessa, Suomen Kuvalehdessä. On tärkeää, että tällaisia mahdollisia (vaikkakin kuvitteellisia) ulkopoliittisia tilanteita vatvotaan nyt, varsinkin kun ehdokkailla eivät aina asiat ole täysin hanskassa.

Tosiasiassa viimeistään sitten kun Iran kaivauttaa loputkin ydinlaitoksistaan syvälle maan alle alkaa peli olla pitkälti pelattu sotilaallisten vaihtoehtojen osalta. Tulevaisuudessa kiista täytyykin ratkaista diplomatian ja kansainvälisen talouspolitiikan keinoin – joista Kiinan ja IAEAn ehdottamat neuvottelut sekä nyt toimeenpannut, kovat öljysanktiot ovat esimerkkejä. Tässä poliittisessa kädenväännössä vaikuttaa kovasti siltä, että – niinkuin tällä vuosisadalla on ollut tapana – Kiina on jälleen vaa’ankieliasemassa. Kiinan tuella on Iranin mahdollista selvitä taas jonkin aikaa sanktioista huolimatta ja yrittää päästä takaisin neuvottelupöytään, mutta jos Peking siunaakin sanktiot, joutuvat Ayatollahit Teheranissa raapimaan turbaanejaan.

ps. Sotilaallista inkursiota odotellessa lukijamme voivat pelata tätä lautapeliä.