Teemalleen uskollisena, mutta ei aina (välttämättä*) niin vakavana, heittäytyy Ulkopolitist tänään lautapelien pariin. Niin kansainvälinen kuin kansallinen politiikka, strategia ja talous tuntuvat toimivan loputtomana inspiraationa ns. aikuisten lautapeleissä, mikä heijastuu alan tarjontaan. Ulkopolitist esittelee nyt viisi enemmän tai vähemmän ulkopoliittista lautapeliä, joissa kansainvälisen politiikan teorisoijat tai muuten vaan diggarit voivat kenties kokeiluttaa maailmankuviaan.

1. Mikäli shakkia ei oteta lukuun, on strategisten pelien ehdoton klassikko ranskalainen “La Conquete du Monde”, eli tuttavallisemmin Risk, tuo maalmanvalloituspeli par excellence. Riskin suosiosta kielii sen hyvin läheisten varianttien ja kloonien määrä aina nettiversioista Facebokiin asti. Idea on tietenkin aataminaikainen – vastustajien murskaaminen globaalin domianssin muodossa. Ainakin klassisen version säännöissä on vuosikymmentenkin jälkeen vähemmänkin kokeneen pelaajan mentäviä aukkoja; mm. Australian rooli turhankin helppona puolustettavana alueena tekee sen valtaamisesta turhankin ennalta-arvattavaa.

Kokeneempien pelaajien kesken pelillä on kuuleman mukaan tapana muuttua eräänlaiseksi metapeliksi, jossa hauskuus koostuu lähinnä kaverin blokkaamisesta.

Muuta: Ei sovellu pasifisteille.

2. Pelimekaanisesti jossain määrin Riskiä muistuttava War on Terror – The Boardgame, satirisoi mehevästi Bushin hallinnon ajan ulkopoliittista linjaa. Peli aiheutti julkaisuvuonnaan 2006 ennalta-arvattavasti pienoisen kohun. Mahdollisista ennakkoluuloista poiketen on peli kuitenkin ainakin mekaniikaltaan ilmeisen syvällinen. Irakin sodan ”pohjaa” noudattaen pelaajat ”vapauttavat” maita, ja saatuaan öljyä rakentavat alueilleen kaupunkeja ja laajentavat imperiumiaan. Tavallisemmista hyökkäys- ja resurssipeleistä poiketen myös diplomatialla on roolinsa. Pelin aikana hävinneet siirtyvät puolestaan terroristien leiriin, joiden leivissä heillä on mahdollisuus voittaa koko peli – ym. ”kohu” syntyi tietenkin tästä.

Pelin tekivät ovat sittemmin julkaisseet myös iPad-version, joka tosin ei ole saanut kaksista vastaanottoa.

Muuta: Pelin uudemmissa painoksissa tulee mukana aina käytännöllinen kommandopipo, jonka pelaajat voivat laittaa päähänsä vaihtaessaan puolta, hieman Scotland Yard -pelistä tutun Mr.X -lippiksen tapaan. Sopii siis myös niille, jotka eivät lautapelaamisesta niin välitä.

3. On hämmentävää, miten niinkin mehevä idea kuin Yhdysvallat vastaan Neuvostoliitto kylmän sodan tuoksinassa on lautapelinä saatu toimivaan vasta vuonna 2005. Erinomaisesti toteutettu Twilight Struggle on kuitenkin todisteena tästä. Puhtaasti kaksinpelinä toimiva peli on ns. korttivetoinen. Pelin keskiössä olevat 110 tapahtumakorttia suovat pelaajalle käytettäessä paitsi tapahtuman saneleman edun, myös operaatiopisteitä. Näillä pisteillä pelaaja voi kasvattaa vaikutusvaltaansa haluamassaan maassa (maan tulee tosin olla ”omien” maiden naapurissa), järjestää vallankumouksen, yrittää houkutella maata puolelleen tai parantaa omaa asemaansa avaruuskisassa (hyödyllinen tapa käyttää pisteitä, mikäli kortilla sattuu olemaan positiivisia vaikutuksia myös vastustajalle). Tapahtumakortit jakautuvat liki aristoteliaanisesti kylmän sodan alku-, keski-, ja loppuvaiheeseen. Näin ollen tapahtumakorttien nostot seuraavat ainakin karkeaa historiallisen kronologian kaarta – esimerkiksi Sikojenlahden tapahtumakortti ei voi osua pelin loppuvaiheille. Peli alkaa molemmilla osapuolilla nollasta pisteestä, ja voittaja on joko ensimmäisenä omaan pisteääripäähänsä päässyt (Neuvostoliitolla -20, Yhdysvalloilla +20) tai se kellä on kymmenen kierroksen jälkeen eniten pisteitä.

Tapahtumakorttien pakassa vilahtaa mm. Anwar Sadat ja Fidel Castro.

Muuta: Sopii myös vanhoihin ulkopoliittisiin realiteetteihin jumittuneille.

4. Obaman tulevan vastustajan ratketessa lähiaikoina, on 1960: The Making of a President taas ajankohtainen ja suositeltava peli.

Pelimekaniikka on hyvin pitkälle samankaltainen Twilight Strugglen kera. Kylmän sotimisen sijaan yritetään kampanjoida strategisesti tärkeissä osavaltioissa, vaikuttaa kansallisiin puheenaiheisiin, voittaa TV-debateissa (oma pelimoodinsa), tietenkään viimeisellä ja muusta pelistä erillisellä kierroksellä tapahtuvia vaaleja unohtamatta. Tapahtumakortit vastaavat tässäkin tapauksessa pitkälti historiallista kulkua. Esimerkiksi Kennedyn kampanjatiiminä pelaava voi käyttää Bobby Kennedy -kortin, joka tuo kierroksen ajaksi lisää resursseja. Nixonin tiimi taas voi pelata esim. yllä näkyvän 1960 Civil Rights Act -kortin edukseen.

Twilight Struggleen verrattuna pelikerrat muistuttavat ehkä hieman liiaksi toisiaan, mutta toisaalta yhtä lailla mehukas aihe kompensoi tätä puutetta.

Muuta: Peliin saattaa liittyä erä kivi paperi saksia siitä, kumpi pääsee Kennedyn kampanjatiimiin.

5. Jos yllämainitut pelit tuntuvat kevyiltä, on ns. tosipelaajille olemassa vaihtoehto nimeltä Die Macher. Jonkin sortin klassikkomainetta nauttii tämäkin, alunperin jo vuonna 1986 Länsi-Saksassa julkaistu ja bundestagiin sijoittuva lautapeli. Kylmät faktat – pelaajamääräksi suositellaan neljää tai viittä, ja pelin kesto neljästä viiteen tuntiin. Pelaajat toimivat valitsemansa puolueen puheenjohtajina, johtaen puolueensa (toivon mukaan) vaalivoitosta toiseen. Eri tasoilla pidettäviä vaalikieroksia (l. pelikierroksia) on seitsemän, ja niitä voitetaan yrittämällä saada puolueen arvot (agendakortit) linjaamaan kunkin alueen vaalikansan kanssa.

Mitä enempi vaaleja yksi puolue voittaa, sitä enemmän se voi manipuloida kansan poliittisia tuntoja lähemmäksi puoluetta. Tämä on mahdollista, koska voitetuista vaaleista saa lisää puoluetukea, jolla puolestaan voi hankkia lisää mainontaa. Lopullisessa pisteenlaskussa vaikuttavat vaalivoitot, puolueen uusien jäsenten määrä, mediakontrollin määrä sekä puolueen agendan yhdenmukaisuus kansallisen agenda kanssa. Agendakortteihin eli arvoihin kuuluvat mm. euro, sisäinen turvallisuuspolitiikka, ydinvoima jne. Ikäisekseen peliksi on Die Macher hämmästyttävän ajankohtainen. Peli on ansaitusti poliittisten lautapelien grand old man.

Muuta: Koska Suomi-versio?

*On olemassa ihmisiä, jotka ottavat lautapelaamisen tosissaan.