Simon Elo on valtiotieteiden maisteri Turun yliopistosta. Hän on erikoistunut kansainvälisiin suhteisiin ja Lähi-itään. Elo oli kansanedustajana toimiessaan ulkoasiainvaliokunnan ja suuren valiokunnan jäsen vuosina 2015–2019. Elo oli myös Ulkopoliittisen instituutin hallituksen jäsen vuosina 2017–2022.

Israelin kuuden päivän sodassa saavuttama voitto käynnisti nykyisen Länsirannan miehityksen, syvensi palestiinalaisten pakolaisongelmaa ja vahvisti Israelissa juutalaisen kansallisuusaatteen eli sionismin yhteiskunnallista asemaa.

Israel kävi niin kutsutun kuuden päivän sodan 5.–10. kesäkuuta 1967 Egyptin, Syyrian ja Jordanian liittoumaa vastaan, jota Irak ja Saudi-Arabia tukivat sotilaallisesti. Kuuden päivän sodassa Israel valtasi Gazan kaistan, Siinain niemimaan, Länsirannan (mukaan lukien uskonnollisesti merkittävän Itä-Jerusalemin) ja Golanin kukkulat. Sodalla on ollut merkittävä vaikutus nykyiseen Lähi-idän poliittiseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Sodan merkittävimpiä seurauksia ovat Israelin miehitysvalta Länsirannalla ja syventynyt palestiinalaisten pakolaisongelma. Ne jatkuvat yhä tänäkin päivänä. 

Kuuden päivän sodan syttymiseen johtivat useat taustatekijät, joista merkittävimmät olivat Israelin heikentyneet suhteet erityisesti Egyptin ja Syyrian kanssa. Huonot suhteet juonsivat juurensa jo Israelin itsenäistymiseen vuonna 1948 sekä sen seurauksena käytyyn Israelin itsenäisyyssotaan Egyptin, Jordanian, Irakin, Syyrian, Libanonin, Saudi-Arabian ja Jemenin kanssa. Egypti, Syyria ja Jordania olivat tyytymättömiä vuonna 1949 solmittuun aseleposopimukseen, ja arabivaltioiden ja Israelin heikot suhteet johtivat myöhemmin Suezin kanavan hallinnasta vuonna 1956 käytyyn sotaan Egyptin ja Israelin välillä.

Toukokuussa 1967 Neuvostoliiton tiedustelupalvelu antoi Egyptille tiedon, että Israel suunnittelee hyökkäystä Syyriaan. Tiedustelupalvelun epäillään saaneen tietonsa israelilaiselta kaksoisagentilta. Israelin liikkeelle laittama tieto hyökkäyksestä ei pitänyt paikkaansa, vaan sen tarkoituksena oli pelästyttää Syyrian poliittista johtoa, joka salli Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n tehdä sotilaallisia iskuja Israelin siviilikohteita vastaan. Tieto Syyriaan kohdistuvasta sotilaallisesta uhasta sai Egyptin silloisen presidentin Gamal Abdel Nasserin päättämään Syyrian tukemisesta sotilaallisesti. Egyptin armeija käynnisti liikekannallepanon 18. toukokuuta 1967 ja sotilaita siirrettiin Israelin vastaiselle rajalle Siinain niemimaalle. Egypti myös sulki Tiraninsalmen ja esti Israelin taloudelle ja engergiahuollolle elintärkeän rahtilaivaliikenteen Akabanlahdelta Eilatin satamaan.

Reilu kaksi viikkoa myöhemmin, 5. kesäkuuta 1967, Israel hyökkäsi Egyptin, Syyrian ja Jordanian joukkoja vastaan. Kolmen tunnin aikana Israelin armeijan hävittäjät tuhosivat yllätyshyökkäyksessä satoja Egyptin ilmavoimien lentokoneita, ja kolmannes egyptiläisistä lentäjistä menehtyi iskuissa. Israelin ilmavoimat tuhosivat valtaosan Egyptin hävittäjistä suoraan kentille. Israel käynnisti samana päivänä maaoperaation ja oli 7. kesäkuuta mennessä vallannut Länsirannan Jordanialta. Tulitauko solmittiin 10. kesäkuuta 1967. Sotatoimien lopputulos oli nöyryyttävä tappio arabivaltioille, joiden sotilasoperaatioihin osallistui yhteensä noin 240 000 liittouman sotilasta. Israelin armeija oli puolestaan kutsunut kuuden päivän sodan aikana palvelukseen noin 100 000 sotilasta.

Erityisesti Itä-Jerusalemin joutuminen Israelin haltuun osana Länsirantaa herätti arabivaltioissa uskonnollista tuohtumusta, sillä juutalaisille pyhällä Temppelivuorella sijaitsee myös yksi islamin pyhimmistä paikoista al-Aqsan moskeija (arabiaksi al-Haram al-Sharif). Monille sionistisille juutalaisille taas Länsirannan ja Itä-Jerusalemin valloittaminen kuuden päivän sodassa oli unelmien täyttymys: se merkitsi juutalaisen kansan paluuta historialliseen ”Erets Yisraeliin”, Israelin maahan.

Kenraalit voittivat kyyhkyt

Niin kuuden päivän sodan syttymiseen kuin sen seurauksiin on vaikuttanut vahvasti sionismi, joka on aate juutalaisten omasta valtiosta historiallisen Israelin rajoja myötäillen. Israelin valtio perustettiin vuonna 1948 sionistisen liikkeen myötävaikutuksella, mutta useat israelilaiset kokivat, ettei sionismin tavoitetta Raamatun aikaisista rajoista saavutettu kokonaan, sillä esimerkiksi Länsiranta oli vielä ennen vuotta 1967 Jordanian hallinnassa. 

Kuuden päivän sodan tapahtumien osalta israelilainen historiadebatti on keskittynyt siihen, mitkä päätökset johtivat sotaan ja millainen vaikutus sodan seurauksilla on ollut Lähi-idän konfliktiin. Kuuden päivän sodasta on kaksi vakiintunutta israelilaista historiantulkintaa: uushistorioitsijoiden mukaan Israel aloitti sodan laajentuakseen, kun taas perinteiset sionistit katsovat, että Israel teki ennaltaehkäisevän sotilaallisen iskun eikä ollut ennalta suunnitellut aluevaltauksia.

Vaikka eri koulukuntiin kuuluvat israelilaiset historioitsijat Guy Laron, Tom Segev ja Michael Oren ovat kuuden päivän sotaa koskevassa tulkinnassaan useista kysymyksistä erimielisiä, he katsovat varsin yksimielisesti, että sotaa edeltäneinä vuosina Israelin poliittinen ja sotilaallinen johto jakautui karkeasti sodan aloittamista kannattaneisiin ”haukkoihin” ja rauhanpyrkimyksiä kannattaneisiin ”kyyhkyihin”. Näiden kahden leirin välisellä kamppailulla sisäpoliittisesta vaikutusvallasta sotaa edeltävinä viikkoina oli merkittävä vaikutus kuuden päivän sodan syttymiseen.

Sodan aloittamista kannattaviin haukkoihin lukeutui ennen kaikkea Israelin sotilaallista johtoa, kuten armeijan komentaja Yitzhak Rabin. Kyyhkyihin ja rauhanomaisen ratkaisun tavoittelua kannattaviin taas kuului enemmän maan poliittista johtoa, kuten Levi Eshkol  (Israelin pääministerinä 1963–1969). Rabin kannatti vahvasti välittömiä sotilaallisia toimia Egyptin ja Syyrian joukkoja vastaan, kun taas Eshkol ja useat muut ministerit eivät olisi hyväksyneet tilanteeseen vastaamista sotilaallisella voimalla.

Syyt, jotka motivoivat Israelin kenraalikuntaa haukkojen linjalle, juonsivat pitkälti vuoden 1949 aseleposopimukseen, jossa Itä-Jerusalem oli jäänyt Jordanian hallintaan. Koko Jerusalemin yhdistäminen Israelin alaisuuteen nähtiin monien israelilaisten keskuudessa historiallisen virheen korjaamisena. Länsiranta ja Gaza, jotka olivat ennen kuuden päivän sotaa Jordanian ja Egyptin hallinnassa, olivat sionisteille erottamaton osa historiallista Erets Yisraelia. Israelissa oli näin ollen laaja kannatus alueiden liittämiselle Israeliin, mikä toi poliittista painoarvoa kenraalien sotaa kannattavalle linjalle.

Lopulta pääministeri Levi Eshkol ja enemmistö hänen hallituksensa ministereistä taipui sotatoimien kannattajaksi. He eivät uskaltaneet vastustaa haukkoja, joilla oli vahva kansan tuki. Eshkolin hallituksen äänin 12–2 hyväksytyssä julistuksessa 4. kesäkuuta 1967 todetaan, että Israel toimii ennakoivasti ”ympärillään kiristyvää vihamielisyyden piiriä vastaan”. Sota käynnistyi seuraavana päivänä, ja kuuden päivän sodassa Israelin kenraalit voittivat rauhankyyhkyt.

Kuuden päivän sodassa Israelin kenraalit voittivat rauhankyyhkyt.

Klikkaa twiitataksesi.

Valloitetuista alueista ei enää luovuttu 

1960-luvun puolivälissä useat israelilaiset kokivat, että heidän kotimaansa ei pystynyt tarjoamaan kansalaisilleen työtä eikä turvallista elämää. Se oli johtanut poikkeuksellisen vilkkaaseen maastamuuttoon erityisesti Yhdysvaltoihin. Kuuden päivän sodan voitto kuitenkin vaimensi israelilaisen yhteiskunnan kriittiset äänet ja lisäsi israelilaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Voitto loi Israelissa poikkeuksellisen uskonnollisen hurmoksen, jonka myös poliittinen johto huomasi. Tämä antoi Israelin poliittiselle johdolle mahdollisuuden vahvistaa suosiotaan ja samalla sionismin yhteiskunnallista asemaa.

Kuuden päivän sodan seurauksena Israelissa tapahtunut asennemuutos oli nopea. Muutama viikko sodan jälkeen Israelin parlamentille Knessetille pitämässään puheessa (27. kesäkuuta 1967) pääministeri Levi Eshkol linjasi, että hänen hallitukselleen tärkein kysymys oli israelilaisten turvallisuudesta huolehtiminen. Hän nimesi nopeasti konfliktin ”kuuden päivän sodaksi” viitaten Raamatun kuuteen luomisen päivään, vahvistaen sionistista näkemystä historiallisesta Israelista. Vaikka oikeistolainen Herut-puolue (myöhemmin Likud) oli ennen sotaa ehtinyt luopua historiallista Israelia tavoittelevasta politiikastaan, puolueen poliitikot ryhtyivät hekin nopeasti käyttämään uskonnollissävyistä nimitystä Erets Yisrael.

Israelin poliittinen ja sotilaallinen johto tuskin ymmärsi, kuinka pitkä projekti Länsirannan miehityksestä tulee. Tulitauon solmimisen jälkeen Israel vaati palestiinalaisten pakolaiskysymyksen ratkaisemista osana kattavaa rauhansopimusta arabivaltioiden kanssa. Kuuden päivän sodan jälkeisessä Israelin poliittisessa ja sotilaallisessa johdossa oli useita päättäjiä, ”haukkoja”, joiden tavoitteena oli liittää alueet nopeasti Israeliin eikä ylläpitää pysyvää Palestiinalaisalueen miehityshallintoa: ”Toivomme, että he [palestiinalaiset] pakenisivat kuten vuonna 1948”, linjasi israelilainen kenraali Uzi Narkiss. Israelin puolustusministeri Moshe Dayan taas esimerkiksi kannatti periaatteessa juutalaisten ja palestiinalaisten yhteiseloa yhdessä valtiossa. Hän kuitenkin uskoi, etteivät israelilaiset ja palestiinalaiset kykene pysyvään rauhaan, mikä sai hänet kannattamaan miehitysvallan jatkumista.

Kun Israelin poliittinen ja sotilaallinen johto keskusteli siitä, palautettaisiinko kuuden päivän sodassa luodut rajat vuotta 1967 edeltäviin, he kokivat etenkin sionisteille tärkeästä Länsirannasta luopumisen vaikeaksi (ja Itä-Jerusalemista sen osana). Toisaalta vuonna 1967 miehitettyjen alueiden virallista liittämistä Israelin valtioon pidettiin ulko- ja turvallisuuspoliittisesti hankalana ratkaisuna, sillä kansainvälinen yhteisö luonnollisesti tuomitsi jyrkästi aluevaltaukset, eikä palestiinalaisväestöä voitu pakottaa lähtemään miehitetyiltä alueilta. Lopulta israelilaiset poliitikot päättivät jatkaa miehityshallintoa, kykenemättä ratkaisemaan asiaan liittyviä ristiriitoja. Vaikka Yhdysvaltojen myötävaikutuksella Israel lopulta solmi rauhansopimukset Egyptin (1978) ja Jordanian (1994) kanssa, Israelin ja palestiinalaisten välille ei ole tänäkään päivänä saatu pysyvää rauhantilaa. 

Palestiinan pakolaistilanne muuttui pysyväksi

Vuosikymmeniä jatkuneen miehityksen seurauksena israelilaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeiseksi linjaukseksi on vakiintunut ajatus Jerusalemista Israelin ikuisena ja jakamattomana pääkaupunkina. Monet israelilaisista eivät hyväksyisi vuonna 1967 vallatuista alueista luopumista, sillä se nähdään usein uhkana kansalliselle turvallisuudelle tai uskonnollisten näkemysten vastaisena.

Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professorin Hannu Juusolan mukaan Lähi-idän nykyhistorian kannalta kuuden päivän sota on epäilemättä eräänlainen henkinen vedenjakaja, jonka merkitys Lähi-idän nykyhistorian tapahtumien ”katalysaattorina nousee toistuvasti esille sekä alan tutkimuksessa, että ihmisten yleisissä mielikuvissa alueen kehityksestä”. Sodan jälkeisten vuosikymmenten aikana palestiinalaispakolaisten määrä on luonnollisesti kasvanut, ja nykyään yli 5,9 miljoonaa palestiinalaista on rekisteröitynyt YK:lle pakolaisiksi. Palestiinan pakolaisuudesta, joihin UNRWA:n (The United Nations Relief and Works Agency for Palestine Refugees) määritelmän mukaan lasketaan kaikki palestiinalaiset, jotka ovat Israelin itsenäisyyssodan 1948 seurauksena menettäneet kotinsa ja toimeentulonsa, on tullut pysyvä osa palestiinalaisten ja israelilaisten välistä niin kutsuttua Lähi-idän konfliktia. 

Pakolaiskysymyksen ratkaisua helpottaisi, mikäli osapuolet pääsisivät sopuun kahden valtion mallista. Israel ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO solmivat Oslon rauhansopimuksen vuonna 1993. Sen keskeisiä päätöksiä oli palestiinalaishallinnon perustaminen Länsirannalle hallinnoimaan aiemmin Israelin toimivallan alla olleita alueita. Nämä nykyisen palestiinalaishallinnon alaisuudessa olevat Länsirannan alueet ovat kuitenkin sirpaloituneet niin, että niistä on vaikeaa muodostaa yhtenäistä Palestiinan valtiota. Nykytilanteessa Israelin, palestiinalaishallinnon, Yhdysvaltojen ja EU:n virallisesti kannattama Lähi-idän konfliktin rauhanratkaisu, kahden valtion malli israelilaisille ja palestiinalaisille, vaikuttaa varsin hankalalta saavuttaa. 

Lähi-idän rauhanprosessin ”hiljainen kuolema” on johtanut siihen, että Israelin ja palestiinalaisten konflikti ei enää ole laajemmin Lähi-idän geopolitiikan polttopisteessä. Tämä on antanut Israelille mahdollisuuden kahdenvälisiin neuvotteluihin aiemmin siihen kielteisesti suhtautuneiden arabivaltioiden kanssa. Esimerkkinä tästä kehityksestä mainittakoon Israelin, Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien ja Bahrainin 15. syyskuuta 2020 solmima niin kutsuttu Abraham-sopimus, joka normalisoi maiden suhteet Israeliin. Sopimuksen jälkeen myös Marokko ja Sudan ovat seuranneet perästä.

Israel on jatkanut uusien siirtokuntien rakentamista miehitetyille alueille kansainvälisen yhteisön voimakkaista vastalauseista huolimatta.

Klikkaa twiitataksesi.

Nykyään Länsirannalla (mukaan lukien Itä-Jerusalemissa) on kansainvälisen oikeuden vastaisesti 230 israelilaista siirtokuntaa, joissa asuu yli 670 000 israelilaista. Israel on jatkanut uusien siirtokuntien rakentamista miehitetyille alueille kansainvälisen yhteisön voimakkaista vastalauseista huolimatta. Israelin yhä jatkuvan miehityksen vuoksi Lähi-idän konflikti hallitsee Israelin poliittista keskustelua. Tämä kaikki on kuuden päivän sodan perintöä. Valitettavasti Lähi-idän konfliktissa ei ole nähtävissä käännettä parempaan, sillä israelilaisten ja palestiinalaisten väliset väkivaltaisuudet jatkuvat: vuosi 2022 oli yksi Lähi-idän konfliktin verisimmistä 15 vuoteen.

__

Kirjoittaja: Simon Elo

Editointi: Reetta Delás Näsi, Ilkka Tiensuu, Jarno Välimäki

Kielenhuolto: Anna Kananen