Eekku Aromaa kirjoitti tänään Fifissä siitä, miten suomalaisten rauhanjärjestöjen mukaan Syyrian tilanteeseen tulisi suhtautua. Voimakeinot tulisi unohtaa, tulitauko on saatava heti aikaiseksi, ja osapuolet olisi saatava neuvottelupöytään. Tavoite on saavuteltavan arvoinen, mutta paljastaa keskeisiä ongelmia pasifististen periaatteiden soveltamisessa kansainväliseen politiikkaan ja Syyrian tilanteeseen.

Ensimmäinen ongelma on virheellinen olettamus siitä, ettei väkivalta voi olla ratkaisu. Päin vastoin, kansainvälisen politiikan tai historian opiskelija voi helposti todeta, että kollektiivinen, organisoitu väkivalta voi monessakin eri tilanteessa olla erittäin tehokas ratkaisumekanismi, riippuen siitä, minkälainen ongelma on kyseessä. Vähemmän yllättäen, näin ajattelee myös Bashar al-Assadin regiimi. Se on pyrkinyt ratkaisemaan sille varsin keskeistä ongelmaa – miten pysyä vallassa – väkivallan kautta. Valtiot – tai regimiit – käyttävät väkivaltaa silloin, kun he näkevät sen olevan niiden etujen mukaista (ts. väkivallan käytön havainnoidut hyödyt ylittävät väkivallan käytöstä koituvat haitat). Yhtälailla kasvavalle joukolle syyrialaisia, väkivallasta on muodostumassa ainoa ratkaisukeino Assadin regiimin vallasta syöksemiseksi rauhanomaisten mielenosoitusten epäonnistuttua tavoitteiden saavuttamisessa.

Tämä liittyy toiseen ongelmaan. Pasifismi, joka luottaa puhtaasti vaihtoehtoisten neuvottelumekanismien hyödyntämiseen, ei pysty tarjoamaan ratkaisua tilanteeseen, jossa eri osapuolet pyrkivät ratkaisemaan ongelmansa pääosin väkivaltaa käyttämällä. Toisin sanoen, mikäli väkivallattomuus ei ole valmiiksi konfliktin osapuolien agendalla, pasifismi ei tarjoa minkäänlaista mekanismia sille, miten tilanteen voisi muuttaa väkivallattomaksi. Miten esimerkiksi pasifististen periaatteiden soveltaminen väkivallan lopettamiseksi olisi ehkäissyt Basharin isän, Hafezin, aikana toteutetun Haman joukkomurhan 1980-luvulla? Pelkkillä hyvillä aikeilla ja jaloilla tavoitteilla kansainvälisessä politiikassa harvoin kuitenkaan pääsee haluttuihin lopputuloksiin, eivätkä kumpikaan ehkäise Haman kaltaisia joukkomurhia.

On selvää, että Assad pyrkii väkivallan kautta turvaamaan oman regiiminsä tulevaisuuden. Yhtälailla on selvää, että kansainvälisen yhteisön perääntyessä voimankäytön mahdollisuudesta, väkivallan käyttö syyrialaisia siviilejä kohtaan on kiihtynyt, sillä Assad näkee, että väkivallan käytöstä koituvat haitat (ulkopuolisen intervention mahdollisuus) ovat laskeneet.

Väkivaltaisuuksista luopuminen on saavutettavissa oleva tavoite sillä mikään konflikti ei kestä ikuisesti. Tähän tavoitteeseen tulee ehdottomasti myös pyrkiä diplomatian kautta. Pasifismi ei kuitenkaan tässä tehtävässä auta  – Syyrian tilanteen ratkaiseminen vaatii jalojen tavoitteiden lisäksi keinoja, joilla nämä tavoitteet on saavutettavissa.  Tärkeintä  tässä tapauksessa on muuttaa Assadin regiimin näkemystä siitä, että se voi väkivallalla ratkaista ongelmansa ilman uhkaa kansainvälisen yhteisön vastatoimista. Kansainvälisen yhteisön tulee tehdä selväksi, että väkivaltaan pohjautuva strategia kansannousun nujertamiseksi ei ole regiimin etujen mukaista toimintaa, vaan asettaa sen hengenvaaralliseen asemaan.

Sotilaallisen voimankäytön mahdollisuudesta ei tule missään tapauksessa luopua, vaan sitä tulee käyttää diplomaattisena työkaluna Assadia vastaan. Tätä ei kuitenkaan tule lukea niin, että sotilaalliseen interventioon pitää lähteä kevyesti tai vailla selkeää strategiaa. Päin vastoin, mikäli voimankäyttö kansainvälisen yhteisön osalta tulee välttämättömäksi, sille pitää asettaa saavutettavissa olevat sotilaalliset tavoitteet, ja riittävät resurssit niiden toteuttamiseen. Ennen kaikkea näiden pitää palvella diplomaattista tavoitetta: Assadin regiimin syrjäyttämistä.