Vilkaisu transatlanttisten suhteiden tilaan kertoo, että riippumatta siitä, kuka on seuraava Yhdysvaltojen presidentti, Euroopan on kiristettävä geopoliittiset purjeensa ja valmistauduttava luovimaan suurvaltakilpailun, puolustusyhteistyön ja kahdenvälisten suhteiden ristiaallokossa.

Vajaa vuosi ennen seuraavia Yhdysvaltojen presidentinvaaleja vaikuttaa siltä, että istuvan presidentin Joe Bidenin todennäköisin haastaja on viime aikoina oikeussalien penkkejä tiuhaan kuluttanut Donald Trump. Vaikka puolueet eivät ole vielä valinneet varsinaisia ehdokkaitaan, kannatuskyselyissä kaksikko on rinta rinnan. Euroopassa Trumpin valtakauden toisinto tietäisi uutta epävarmuuden aikaa, toisaalta Bidenin mielenkiinto kohdistuu yhä enemmän Lähi-idän, Aasian ja Tyynenmeren alueille. Vaikuttaa siis siltä, että tuli valituksi kumpi tahansa, transatlanttiset suhteet ovat vaarassa jäädä seuraavan presidenttikauden aikana paitsioon.

Euroopalla on kokemusta sekä Trumpin että Bidenin johtaman Yhdysvaltojen kanssa toimimisesta, mutta tuleva presidenttikausi näyttää, pysyykö tuttu linja vai muuttuuko transatlanttisten suhteiden rooli Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Tulevaisuuteen vaikuttavia trendejä ovat muun muassa pidättyväisyyden lisääntyminen, sisäpolitiikan merkityksen kasvaminen ja suurvaltakilpailun kiristyminen. Suomessa kiinnostaa myös erityisesti se, millaisen Yhdysvaltojen kanssa Nato-yhteistyötä tullaan tekemään.

Yhdysvallat toimii usealla ulkopoliittisella näyttämöllä, Eurooppa hakee paikkaansa

Niin maailmantalouden kuin kansainvälisten suhteidenkin painopisteet ovat viime vuosina siirtyneet lännestä kohti itää. Transatlanttisten suhteiden elpyminen oli näköpiirissä vielä Bidenin kauden alkaessa, mutta vajaa neljä vuotta myöhemmin Eurooppa on riskissä jäädä Yhdysvaltojen ulkopolitiikan sivujuonteeksi. 

Transatlanttisten suhteiden elpyminen oli näköpiirissä vielä Bidenin kauden alkaessa, mutta vajaa neljä vuotta myöhemmin Eurooppa on riskissä jäädä Yhdysvaltojen ulkopolitiikan sivujuonteeksi.

Klikkaa twiitataksesi.

Vaikka valta on valkoisessa talossa vaihtunut, Kiina on pysynyt Yhdysvaltojen ulkopoliittisen johdon puheissa suurimpana uhkana. Biden on jatkanut Trumpin aloittamaa kauppasotaa pitämällä pakotteita yllä, investoinut kansalliseen teknologiaosaamiseen ja sanaillut poikkeuksellisen avoimesti valmiudesta puolustaa Taiwania mahdolliselta Kiinan aggressiolta. Viimeistään Ukrainan sodan myötä Venäjä on noussut Kiinan rinnalle geopoliittisena kilpailijana, joka vaatii Yhdysvalloilta Euroopan turvallisuuteen panostamista vuosiksi eteenpäin. 

Transatlanttisten suhteiden keskiössä oleva taakanjaon dilemma tarkoittaa molemminpuolista tasapainottelua. Jos Euroopan maat ja erityisesti Euroopan unioni ottaisi enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, voisi Yhdysvallat ohjata resurssejaan muualle. Toisaalta jos EU:n puolustuskyvykkyys ja muut suorituskyvyt vahvistuvat, ei sen välttämättä tarvitse seurata Yhdysvaltojen johtajuutta. Tällä hetkellä voimasuhteet ovat kuitenkin Yhdysvaltojen eduksi.

Donald Trump toi presidenttikautensa aikana toistuvasti esiin tyytymättömyytensä Yhdysvaltojen rooliin toisen maailmansodan jälkeisen ajan globaalina johtajavaltiona ja syytti muita Nato-maita vapaamatkustamisesta. Joe Biden taas julisti presidenttikautensa alussa Yhdysvaltojen olevan jälleen mukana kansainvälisessä yhteisössä, mutta myös hänen kaudellaan on kuultu vaatimuksia liittolaisten suuntaan. Biden on peräänkuuluttanut vastuunkantoa niin taloudellisesti kuin johtajuudessakin. Huolimatta paluusta kansainvälisiin neuvottelupöytiin, transatlanttisissa suhteissa ei ole vältytty säröiltä, kun AUKUS-sopimus jätti pahan maun Euroopan unionin ja erityisesti Ranskan suuhun.

Kahdenvälisten suhteiden merkitys kasvaa

Transatlanttisten suhteiden muutokset voivat tuoda mukanaan tarvittavaa lisäpontta EU:n strategiselle autonomialle. Strategisella autonomialla tarkoitetaan kriittisten riippuvuuksien vähentämistä ja kykyä tehdä omia ulko- ja turvallisuuspoliittisia päätöksiä sekä edistää niitä kolmansien osapuolien kanssa tai tarvittaessa yksin. Jotta Eurooppa ei jäisi kansainvälisen politiikan ulkokehälle, Yhdysvaltojen kanssa solmittujen kahdenvälisten sopimusten merkitys kasvanee. Silloin yksittäisen maan tai alueen suhteellinen neuvotteluasema voi heiketä, mikä voisi avata Yhdysvalloille mahdollisuuksia hyödyntää sopimuksia välineinä omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.

Transatlanttisten suhteiden muutokset voivat tuoda mukanaan tarvittavaa lisäpontta EU:n strategiselle autonomialle.

Klikkaa twiitataksesi.

Suomi on vahvistanut suhteitaan Yhdysvaltojen kanssa neuvottelemalla kahdenvälisestä puolustusyhteistyösopimuksesta (Defence Cooperation Agreement, DCA). Suomea ja Yhdysvaltoja lähentävää sopimusta ei vaadittu Nato-jäsenyyden ehdoissa, mutta sen sisältö pohjautuu mm. joukkojen asemaa koskeviin Nato SOFA (Status of Forces Agreement) -sopimuksen määräyksiin. 

DCA-sopimuksen aiheet ulottuvat käytännön järjestelyiden tasolta jopa Suomen suvereniteettia koskeviin kysymyksiin. Siinä määritellään mm. kumman maan lainsäädännön mukaisesti sotilaiden oikeudellista vastuuta sovelletaan ja minne yhdysvaltalaisten joukkoja tai kalustoa sijoitetaan sekä kenellä on näille alueille pääsy. Vaikuttaa siltä, että DCA sitouttaa Suomen ja Yhdysvallat kumppaneiksi tiukemmin kuin pelkkä Nato-jäsenyys olisi tehnyt. Samalla Pohjoismaiden ja Yhdysvaltojen välinen yhteistyö tiivistyy strategisesti tärkeällä arktisella alueella, sillä Suomen lisäksi myös Tanska ja Ruotsi neuvottelevat samaisesta sopimuksesta ja Norjalla sellainen on ollut vuodesta 2022. 

Trump onnistui jo ennen presidentiksi valintaansa vuonna 2016 pelästyttämään Nato-liittolaiset puheillaan siitä, ettei Yhdysvallat välttämättä saapuisi puolustamaan muita jäsenvaltioita hyökkäyksen sattuessa. Jos Trump valitaan presidentiksi toistamiseen, voi huolena olla, millaisia ehtoja hän asettaa turvatakuille, pyrkiikö hän muuttamaan sopimuksia tai jopa irrottamaan Yhdysvallat Natosta. DCA-sopimukset voivat osaltaan turvata Yhdysvaltojen siteitä kumppanimaihin siinäkin tapauksessa, että mahdollinen Trumpin valinta presidentiksi marraskuussa 2024 toisi uudestaan ajankohtaiseksi Yhdysvaltojen lähtemisen Natosta. 

Trumpin näkökulmasta ei ole Yhdysvaltojen etujen mukaista olla maailmanjärjestyksen ylläpitäjä, sillä se mahdollistaa muiden, sotilaallisesti heikompien valtioiden hyötymisen Yhdysvaltojen turvallisuussateenvarjosta. Bisnesmiehenä tunnettu Trump piti hyödyllisempänä luoda suhteita esimerkiksi Unkariin, Turkkiin ja Pohjois-Koreaan. Voimmekin vain arvailla, keiden kanssa Trump päätyy hieromaan kauppoja, jos hänestä tulee seuraava presidentti. Toisaalta jos Yhdysvaltojen mielenkiinto siirtyy Euroopasta kohti Aasiaa, liberaalin demokratian tieltä luisuneet valtiot kuten Turkki ja Unkari voivat etsiä tukea muualta, mikä avaa ovia mm. Kiinan ja Venäjän vaikutusyrityksille.

Amerikkalainen keskiluokka ensin

Sekä Trumpin että Bidenin kausilla on nähty, miten Yhdysvaltojen sisäpoliittiset kehityskulut ovat vaikuttaneet kykyyn luoda ja ylläpitää johdonmukaista ulkopolitiikkaa. “America first” toimi Trumpin ohjenuorana myös ulkopolitiikassa ja näkyi mm. taloudellisena protektionismina, maan etelärajan vahvistamisena ja räävittömänä retoriikkana hänen mielestään vähempiarvoisia valtioita kohtaan. Bidenin hallinnon julkaiseman Kansallisen turvallisuusstrategian keskiöön on nostettu amerikkalaisen keskiluokan etu. Biden pyrkii kaikessa politiikassaan, myös ulkosuhteissa, puhuttelemaan ennen kaikkea keskiluokkaa ja näin voittamaan edes osan sen kannatuksesta puolelleen.

Valkoisessa talossa mietitään siis kuumeisesti, millainen ulkopolitiikka miellyttäisi äänestäjiä. Yhä syvemmin polarisoituvassa maassa molemmat puolueet pyrkivät puhuttelemaan sitä joukkoa kansasta, joka voisi ainakin teoriassa äänestää kumpaa tahansa puoluetta. Siitä huolimatta amerikkalaiset ovat varsin epäpoliittisia jos tarkastellaan äänestysaktiivisuutta. Ennätykselliset 66,9% äänioikeutetuista amerikkalaisista saapui uurnille viime presidentinvaaleissa. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että äänioikeutensa jätti käyttämättä noin kolmannes. Ulkopuolelle jää myös merkittävä kansanosa, joka olisi periaatteessa oikeutettu äänestämään, mutta ei ole esimerkiksi rekisteröitynyt äänestäjäksi. Potentiaalista kannatusta löytyy sille, joka onnistuu saamaan edes osan tästä joukosta puolelleen.

Maailmantalouden suhdannevaihtelut eivät ole vaikuttaneet Yhdysvaltoihin yhtä rajusti kuin Eurooppaan, mutta silti valtaosa amerikkalaisista suhtautuu talousnäkymiin huomattavan pessimistisesti. Kokemuksessa talouden tilasta on puoluekohtaisia eroja, joissa tyytymättömyys Bideniin presidenttinä näkyy myös tyytymättömyytenä taloustilanteeseen. Kasvava sisäpoliittinen paine voi ajaa Bidenin hallinnon esimerkiksi asettamaan tuontitulleja tai luomaan kannustimia kansallisten investointien lisäämiseksi. Vaikutukset heijastelisivat erityisesti kauppapolitiikkaan, jos yhdysvaltalaisyrityksille ei olisi kannattavaa ostaa tuotteita Euroopasta. Atlantin ylittävässä kaupassa on kiistelty mm. sähköautoista, ja pahimmassa tapauksessa kauppasodaksi kärjistyvä tilanne vaikuttaisi myös EU:n sisämarkkinoihin. 

Presidentit vaihtuvat, mutta sotilasmahdin läsnäolo maailmalla pysyy

Yhdysvalloilla on yli 800 armeijan tukikohtaa ja yli 160 000 armeijan palkollista rajojensa ulkopuolella. Mikä alkoi toisen maailmansodan jälkeisen valtatyhjiön täyttämisenä ja huipentui kylmän sodan projektina, jatkuu yhä massiivisena globaalina asevaltana. Tällaisen järjestelmän toiminta ja hallinta vaatii merkittävästi resursseja, ja amerikkalaisille veronmaksajille on tarjottava oikeutus sotilaallisen kompleksin ylläpidolle. Kiina ja Venäjä muodostavat tarpeeksi suuren uhkan, ettei Yhdysvallat luultavasti ole lähitulevaisuudessa pienentämässä puolustukseensa laittamia varoja, jotka vuonna 2022 muodostivat jo 40% prosenttia koko maailman puolustusmenoista.

Yhdysvalloilla on yli 800 armeijan tukikohtaa ja yli 160 000 armeijan palkollista rajojensa ulkopuolella.

Klikkaa twiitataksesi.

Venäjän hyökkäysota Ukrainaan on osoittanut, ettei Yhdysvallat voi täysin irrottautua vanhan mantereen politiikasta. Kokemus Afganistanista kuvaa hyvin Yhdysvaltojen muuttuvaa roolia ja vaikuttanee siihen, miten se toimii Ukrainan tai Gazan suhteen. Joukkojen poisvetäminen Afganistanista sai Yhdysvalloissa paljon kannatusta, jonka Biden toivoi lunastavansa saattamalla projektin loppuun. Kaksi vuosikymmentä kestänyt sotilasoperaatio jätti jälkeensä kaaoksen, ja Taleban otti valtion hallintaansa miltei välittömästi. Samalla toisen maailmansodan jälkeinen malli transatlanttisille suhteille mureni ja uutta suuntaa haetaan yhä.

Trumpin suosima argumentti Yhdysvaltojen poisvetämiseksi vieraiden maiden pitkittyneistä sodista toimii varsinkin silloin, kun Yhdysvaltojen läsnäololle ei ole välitöntä tarvetta. Nyt kun Gazan konfliktin kulminoituminen on vienyt Ukrainan paikan kansainvälisen politiikan keskiöstä, käy ilmi amerikkalaisten jakautuneisuus kysyttäessä, mihin konflikteihin Yhdysvaltojen tulisi osallistua. 

Eurooppalaisesta näkökulmasta Yhdysvaltojen tuen loppuminen Ukrainalle olisi katastrofaalista. Ukrainan tukipaketteja ei kongressissa jarruta pelkästään muutos sisäpoliittisissa intresseissä, vaan myös äärioikeistolainen MAGA-siipi, joka jarruttelee tavanomaisimpiakin liittovaltion kulutukseen liittyviä poliittisia prosesseja. Trump pystyisi omien sanojensa mukaan lopettamaan Ukrainan sodan päivässä, jos olisi presidentti. EU:n olisi syytä tarjota hyvää diiliä vastineeksi siitä, että se ei tarkoita tuen loppumista Ukrainalle. 

Transatlanttisten suhteiden horisontissa odotettavissa sumua 

Passiivinen transatlanttinen politiikka kielii siitä, että Yhdysvalloista katsottuna Euroopan paikka on globaalin maailmanjärjestyksen ulkokehällä. Alueena, jonka kanssa kyllä ylläpidetään suhteita, mutta johon ei suunnata ylimääräisiä resursseja. Euroopan maiden vahvuus on ollut sen neuvotteluasema alueena, joka on suurempi kuin osiensa summa. Erityisesti Trumpin uudelleenvalinnan tapauksessa on vaarana, että kansainvälisten instituutioiden tasapainottava vaikutus heikkenee ja kahdenvälisten tapaamisten ja suljettujen ovien takana käytävien keskusteluiden merkitys vahvistuu. Vaikka Yhdysvallat pysyisi mukana institutionaalisissa neuvottelupöydissä, voi Trumpin tapa hoitaa päätökset niiden ulkopuolella jättää kunkin Euroopan valtion kilpailemaan huomiosta omilleen. 

Mielikuvilta hämyisistä herrainkerhoista on vaikea välttyä. Median näkökulmasta kansainvälisten suhteiden seuraaminen vaikeutuisi huomattavasti. Kansalaisyhteiskunnan ja kolmannen sektorin mahdollisuudet saada ääntään kuuluviin ja vaikuttaa politiikkaan kaventuisivat väistämättä. Ensi vuoden marraskuussa selkeytyy ainakin se, kuka Yhdysvaltoja ohjaa ulkopolitiikan aalloilla seuraavat neljä vuotta ja millaisen roolin maa ottaa suhteessa Atlantin takaisiin kumppaneihinsa. 

Kirjoittaja: Ira Pöllänen
Editointi ja kommentointi: Ulla Henttonen, Ilkka Tiensuu
Kielenhuolto: Hanna Lehto