Nykyinen maailmantilanne on epävakaa. Konfliktit ja sisällissodat tuntuvat lisääntyvän jatkuvasti ja pelkona on niiden laajentuminen. Samaan aikaan suurvaltojen välit kiristyvät vuosi vuodelta. Suoralta suurvaltojen väliseltä sodalta on onneksi vielä säästytty, mutta sen sijaan maat ottavat mittaa toisistaan osana muita konflikteja ja vaikuttavat näin myös alueellisten konfliktien kulkuun.

Suurvaltakilpailu palasi enenevissä määrin kansainväliseen politiikkaan 2010-luvulla. Tämän kilpailun osapuoliksi lasketaan usein Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä. Kasvava kilpailu käydään eritoten Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä, mutta Venäjä on yhä merkittävä haastaja länsiliberaalille maailmanjärjestykselle. Myös historiallisilla suurvalloilla, Isolla-Britannialla ja Ranskalla, on yhä merkittävää vaikutusvaltaa suhteessa muihin valtioihin, sillä niillä on pysyvät jäsenyydet YK:n turvallisuusneuvostossa. 

Kasvava kilpailu ja vastakkainasettelu ovat kuitenkin näkyneet eniten juuri Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän välillä. Suhteiden kiristyminen on 2010-luvulta lähtien ilmennyt erityisesti Venäjän ja Kiinan pyrkimyksissä kasvattaa vaikutusvaltaansa lähialueillaan: Kiinan tapauksessa Etelä-Kiinan merellä ja Venäjän tapauksessa Krimillä, jonka se valtasi ja liitti itseensä. Suhteet Yhdysvaltoihin ja muihin länsimaihin kiristyivät tasaisesti 2020-lukua kohti kulkiessa ja ovat kiristyneet entisestään Venäjän aloitettua laittoman hyökkäyssotansa Ukrainassa. 

Osasyynä Kiinan ja Venäjän nousulle on ollut Yhdysvaltojen taantuva rooli maailmanpolitiikassa, joka kulminoitui eritoten Donald Trumpin presidenttikaudella, jolloin Yhdysvallat vetäytyi monista kansainvälisistä sopimuksista ja instituutioista. Muutos heikensi lännen hegemoniaa ja liberaalia maailmanjärjestystä, mikä jätti tilaa Kiinan ja Venäjän nousulle sekä vallitsevan järjestyksen haastamiselle.

Suoralta konfliktilta suurvaltojen välillä on vielä vältytty, mutta sen sijaan maat ottavat mittaa toisistaan välillisesti ympäri maailmaa vellovissa sisällissodissa ja konflikteissa.

Klikkaa twiitataksesi.

Venäjä on Kiinaan verrattuna ollut aggressiivisempi toimija kilpailussa, jossa se havittelee suurvaltastatuksensa todellista palauttamista. Venäjän aggressiiviset toimet ovat näkyneet eritoten Ukrainassa ja Lähi-idän konflikteissa, esimerkiksi Syyriassa. Kiina on haastanut länttä ja Yhdysvaltoja enemmän pehmeän vaikutusvallan keinoin. Myös sen toimet ovat kuitenkin viime vuosina kiihdyttäneet kilpailuasetelemaa, ja Taiwanin tulevaisuus pitää jännitettä yllä.

Suoralta konfliktilta suurvaltojen välillä on vielä vältytty, mutta sen sijaan maat ottavat mittaa toisistaan välillisesti ympäri maailmaa vellovissa sisällissodissa ja konflikteissa.

Etelä-Kiinan meri yhtenä kilpailun näyttämönä

Suurvaltakilpailua ei siis käydä yhdellä, vaan monella näyttämöllä. Yhtenä näistä näyttämöistä on viime vuosina ollut Etelä-Kiinan meri ja siellä jännitteitä aiheuttavat aluekiistat. Kiistan osallisena ovat Filippiinit, Vietnam, Malesia, Brunei, Taiwan sekä Kiina, joka vaatii itselleen 90 prosenttia alueesta. Muut osapuolet kiistävät Kiinan aluevaatimukset, ja asiaa on puittu Haagissa asti.

Alueen saaret ovat pääosin asuttamattomia, mutta niillä on luonnonvaroja ja ne sijaitsevat tärkeillä kauppa- ja kalastusreiteillä. Saarista voisi olla myös sotilaallista hyötyä, ja Kiinan onkin rakentanut luvatta esimerkiksi kiitoratoja kiistanalaisille saarille. 

Vaikka tilanteen voisi nähdä vain alueellisena kiistana, liittyy siihen myös suurvaltaelementti. Kiinan toimet ja halukkuus alueen saamisessa itselleen tukevat Yhdysvaltojen mielikuvaa Kiinasta toimijana, joka haluaa haastaa sääntöpohjaista järjestelmää – onhan kyse juuri alueen ja sen maiden koskemattomuudesta. 

Yhdysvaltojen nähdään pelkäävän enemmänkin Kiinan vallan kasvua Etelä-Kiinan merellä kuin varsinaista konfliktia. Samaan aikaan Kiinan koetaan välittävän vain omista tavoitteistaan sen sijaan, että se välittäisi siitä mitä naapurit ajattelevat sen toimista. Vaikka suoralta konfliktilta näiden suurvaltojen välillä on vielä vältytty, on Etelä-Kiinan meren tilanne vakava. Alue onkin melkoinen ruutitynnyri kun mukaan lasketaan vielä Taiwanin kysymys, joka voisi pahimmillaan johtaa suoraan yhteydenottoon Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. Taiwanin tulevaisuuden takia myös Ukrainan kohtalolla on väliä, sillä Kiina voi oppia Ukrainasta paljon lännen kyvykkyydestä ja halusta puolustaa liittolaisiaan ja muita kumppanimaitaan. 

Suurvallat välillisinä sodankäyjinä

Viimeaikaisia uutisia lukiessa huomaa maailman olevan jännittyneessä ja herkässä tilassa. Konfliktien ja kriisien määrä on noussut huolestuttavasti, ja Uppsalan konfliktidataohjelman mukaan konfliktien määrä oli vuonna 2022 suurimmillaan sitten kylmän sodan. Suurvallat ovat pitkälti olleet haluttomia tekemään yhteistyötä konfliktien rauhoittamiseksi esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvostossa, jossa niillä kaikilla on pysyvä jäsenyys ja veto-oikeus. Jälkimmäisen avulla on blokattu toimia, jotka olisivat voineet olla merkittäviä konfliktien liennyttämiseksi. Turvallisuusneuvostosta onkin tullut yksi suurvaltakilpailun areena.

Esimerkkinä jännitteiden kiristymisestä sekä suurvaltojen haluttomuudesta yhteistyöhön otettakoon Israelin ja Hamasin välinen sodankäynti Gazassa, joka uhkaa laajentua suuremmaksi alueelliseksi konfliktiksi Lähi-idässä. Erityisesti Punaisenmeren alue lähestyy kriisitilannetta huthikapinallisten hyökätessä merellä kulkevia aluksia vastaan. Muun muassa Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat reagoineet tilanteeseen iskuilla kapinallisia vastaan niin Punaisellamerellä kuin Jemenin maaperälläkin. Tammikuun lopussa huthikapinalliset ottivat ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain alukset suoraan kohteekseen, mikä uhkaa laajentaa konfliktia entisestään. 

Turvallisuusneuvostosta onkin tullut yksi suurvaltakilpailun areena

Klikkaa twiitataksesi.

Turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet ovat vuorotellen pääasiassa käyttäneet veto-oikeuttaan konfliktin suhteen ja maat syyttelevät avoimesti toisiaan myös neuvoston ulkopuolella. Kiina ja Venäjä ovat syyttäneet länttä tehopyhäksi yhdessä monen globaalin etelän maan kanssa. Ne näkevät, että lännellä on kaksoisstandardeja, sillä länsimaat ovat tuominneet Venäjän laittomat miehitykset ja hyökkäyksen Ukrainaan, mutta ovat samalla haluttomia tuomitsemaan Israelin toimia. Presidentti Vladimir Putin on lisäksi puhunut Yhdysvaltojen epäonnistuneesta Lähi-idän politiikasta, jonka seuraukset ovat nyt nähtävillä. 

Turvallisuusneuvostossa Venäjä puhui lännen itsekkäistä intresseistä, kun sen esittämä päätöslauselma humanitaarisesta tulitauosta blokattiin, koska se ei tuominnut Hamasia.  Länsimaat eivät ole kuitenkaan nekään säästelleet sanoissaan, sillä Kiinan ja Venäjän on nähty hyötyvän konfliktista. Venäjälle tilanne on erityisen suotuisa, sillä konfliktin alettua on huomio kääntynyt enenevissä määrin Ukrainasta Gazaan. Venäjän ja Yhdysvaltojen suhteet heijastuvat myös Israelin ja Hamasin väliseen konfliktiin: Israel on Yhdysvaltojen pitkäaikainen liittolainen, joten Venäjälle ontilanteessa luontevaa tiivistää suhteitaan Hamasiin. 

Kiina valitsee usein neutraalimman lähestymistavan, mutta se on silti kritisoinut Israelin toimia samalla jättäen tuomitsematta Hamasin tekoja. Kiina tuntuukin pyrkivän luomaan kuvaa itsestään neutraalina suurvaltana, joka ei valitse julkisesti puolia, vaikka teot sanovatkin muuta. Tämä näkyy myös Ukrainassa, jossa Kiina on esiintynyt neutraalina osapuolena tukien samalla taustalla Venäjää. Kiinan rooli konflikteissa on nähty “länsivastaisena neutraliteettina”, joka ei tuomitse suoraan maita, jotka aiheuttavat hallaa länsijohtoiselle maailmanjärjestykselle. 

Suurvaltakilpailu jatkuvana ja kehittyvänä ilmiönä 

Suurvallat eivät siis ole työskennelleet jännitteiden lievittämiseksi, vaan ne ovat konfliktien kautta lisänneet lähinnä jännitteitä välilleen. Suurvaltojen välillinen sodankäynti ei ole ilmiönä uusi. Erityisesti kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tukivat konflikteissa usein eri osapuolia. Alueelliset konfliktit voidaankin helposti nähdä tilaisuutena aiheuttaa hallaa omille vastustajille ja heikentää näiden kansainvälistä vaikutus- ja arvovaltaa. 2010-luvulla suurvaltojen on nähty osallistuvan merkittävissä määrin erilaisiin konflikteihin. Tästä merkittävin esimerkki on kenties Syyrian sisällissota, jossa Venäjän tuki on antanut Syyrian hallinnolle ylivoima-aseman.

Viime vuosien konfliktit osoittavat, että trendi jatkuu yhä. Nottinghamin yliopiston professori Andrew Mumfordin mukaan tulevaisuudessa esimerkiksi yksityiset palkka-armeijat ja teknologia tulevat merkittävästi vaikuttamaan suurvaltojen osallistumiseen konflikteissa. Merkkejä palkka-armeijan roolista on jo nähtävillä, sillä esimerkiksi Venäjän Wagner-joukot ovat vaikuttaneet Afrikan vallankaappausten ja -kumousten taustalla. 

Konfliktien lisääntyessä suurvalloille tulee enenevissä määrin tilaisuuksia ottaa toisistaan mittaa ilman, että ne joutuvat suoraan yhteenottoon keskenään. Viime vuosina syttyneissä sisällissodissa on suurimmassa osassa ollut taustavaikuttajana yksi tai useampi suurvalta, joka tarjoaa tukemalleen osapuolelle usein taloudellista tai sotilaallista tukea. Suurvaltojen osallisuus usein pahentaa tilannetta, eikä neuvottelupöytiin asti päästä tai niissä ei saada aikaan merkittäviä tuloksia, sillä suurvalloilta ei tule riittävää painostusta rauhan aikaansaamiseksi. Tukeaan vähentämällä tai kannustamalla osapuolia rauhaan voisivat ulkovallat vaikuttaa osapuolien neuvotteluhalukkuuteen.

2010-luvulla suurvaltojen on nähty osallistuvan merkittävissä määrin erilaisiin konflikteihin. Tästä merkittävin esimerkki on kenties Syyrian sisällissota, jossa Venäjän tuki on antanut Syyrian hallinnolle ylivoima-aseman.

Klikkaa twiitataksesi.

Suurvaltakilpailun kasvaessa rauhantoimet myös yleensä heikentyvät ylipäänsä, sillä turvallisuusneuvostossa riidellään usein. Tästä huolimatta turvallisuusneuvosto on yhä ainoa laatuaan paikkana, jossa suurvallat kokoontuvat keskustelemaan ja saavat silti tehtyä päätöksiä. Mikäli tilanne heikkenee entisestään ja suhteet tulehtuvat pahemmin, voi turvallisuusneuvoston olla vaikea päättää esimerkiksi rauhanturvaajien lähettämisestä.

Alueellisten ja sisällissotien määrä tuskin vähenee tulevina vuosina. Suurvalloille avautuu siis todennäköisesti vain lisää pelipaikkoja, joista käsin ne voivat melko turvallisesti vaikeuttaa toistensa elämää. Pelkona on kuitenkin, että konfliktien ja jännitteiden lisääntyessä virheitä voi sattua tai sota laajentua väärään paikkaan.

Kirjoittaja: Peppi Heinikainen

Editointi: Emmi Kivi, Heljä Ossa

Kielenhuolto: Sannimari Veini