Veteraanidiplomaatin ja ulkopoliittisen taustavaikuttajan, ministeri Jaakko Iloniemen sekä nuoren polven asiantuntijan Henri Vanhasen uunituore teos Vuosisadan kilpajuoksu – Suurvaltapolitiikkaa sopimusten ja aatteiden jälkeisessä maailmassa on puheenvuoro kansainvälispoliittisen tilanteen muutoksesta. Maailmanpolitiikan kilpajuoksussa globaalin etelän etenemisen nopeutta ei välttämättä aina ymmärretä, mutta esseekokoelma herättää lukijan tähän todellisuuteen laaja-alaisella oppineisuudellaan.

Venäjän helmikuussa 2022 Ukrainaan tekemästä hyökkäyksestä ja Suomen vaihe vaiheelta toteutuneesta Nato-jäsenyydestä lähtien turvallisuuspolitiikka on hallinnut vahvasti, jopa liiankin vahvasti, Suomen poliittista keskustelua. Suomen kesällä 2024 julkaistua ulko- ja turvallisuuspolitiittista selontekoa leimasivat turvallisuuspolitiikka ja Suomen Nato-jäsenyys, ja saman kesän kehitysyhteistyöselontekoa kauppapolitiikka. Tuoreimmat muut ulkopoliittiset kirjajulkaisut ovat niin ikään käsitelleet Venäjän hyökkäyssodan vaikutusta Suomen turvallisuuteen, tai Sauli Niinistön viimeisiä vuosia tasavallan presidenttinä.

Kustantamo Docendon julkaisema teos Vuosisadan kilpajuoksu koostuu jo yli 90-vuotiaan ministeri Jaakko Iloniemen ja nuoren ulkopoliittisen asiantuntijan Henri Vanhasen yksin ja yhdessä kirjoittamista luvuista. Kirjan lopussa on vielä kesällä 2024 toimittajan kanssa käyty yhteiskeskustelu sen hetkisestä maailmanpoliittisesta tilanteesta, joka toimii samalla kevyempänä loppukaneettina. Vuosisadan kilpajuoksu ei väitä olevansa tieteellinen tutkimus, mutta osoittaa joka tapauksessa laaja-alaista sotilaallista, poliittista, taloudellista, sosiodemografista, teknologista, historiallista ja muuta oppineisuutta. Teos on kirjoitettu kirjallisista vapauksista huolimatta neutraalin analyyttisella tavalla: vain jokseenkin tietoisesti tai tiedostamatta teos ei tarjoa suoria vastauksia siihen, mitä mahdollisuuksia maailmanpolitiikan kilpajuoksu Suomelle voi tarjota.

Suurvalta-aseman kirjavat, mutta suhteelliset rakennuspalikat

Saksalainen oikeustieteilijä Carl Schmitt määritteli politiikassa olevan aina kyse siitä, ketkä ovat ystäviä ja ketkä vihollisia. Vuosisadan kilpajuoksu -teos noudattaa alusta loppuun saakka samantyyppistä analyyttista polkua. Vakiintuneiden suurvaltojen sekä Kiinan, Intian, Venäjän ja EU:n uudelleen muokkaantuvissa suhteissa on viime kädessä kyse ystävyys- ja vihollissuhteista. Vihollisen vihollinen näyttäytyy monella tapaa ystävänä. Kansainvälisen politiikan ystävät eivät silti ole samalla viivalla toistensa kanssa epätasaisesti jakautuneiden valtaresurssien vuoksi.

Sotilaallisen voimapolitiikan paluuta ei teoksessa kiistetä, mutta suurvalta-aseman argumentoidaan kuitenkin laaja-alaisesti perustuvan useaan tekijään. Suurvalta-asema rakennetaan, ylläpidetään tai menetetään sotilaallisten, kansantaloudellisten, väestöllisten, teknologisten, poliittisen yhtenäisyyden ja monen muun tekijän voimalla. Voimasuhteet menevät suurvaltapolitiikan kilpajuoksussa monella tapaa sekaisin. Kiinalla, Intialla ja monella muulla globaalin etelän maalla on vahvuutena nuori väestöpohja verrattuna harmaantuvaan Venäjään tai Eurooppaan. Globaalin etelän tai BRICS-mailla ei toisaalta, tai toistaiseksi, ole samanlaista teknologista etulyöntiasemaa kuin Yhdysvalloilla tai Euroopalla. Kiina ja Euroopan unioni ovat taloudellisia jättiläisiä, mutta Euroopan unioni ei puuttuvan poliittisen yhtenäisyyden vuoksi aina pysty kohdentamaan kaikkia valtaresurssejaan yhtä päämäärätietoisesti kuin Kiina. Venäjän suurvalta-asema taas on nojautunut sotilaalliseen voimaan ja ydinaseisiin, mutta jokseenkin huonosti sujunut Ukrainan sota on ajanut Venäjän suurvaltapoliittiseen alemmuustilaan. Nykyajan muuttoliikkeet sekoittavat suurvaltojen pakkaa entisestään. Vuosisadan kilpajuoksu -teoksen suurimmaksi vahvuudeksi voi joka tapauksessa lukea irtaantumisen tyypillisestä maailman menon tarkastelusta Suomen kansallisesta ja ylipäätänsä eurosentristisestä näkökulmasta.

Yhdysvallat, Kiina ja Euroopan unioni

Kylmän sodan aikana johtavia suurvaltoja olivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, kylmän sodan päätyttyä vain Yhdysvallat ja 2000- sekä 2010-luvulla Yhdysvallat ja Kiina. Vuosisadan kilpajuoksun argumentaatiossa suurvaltadynamiikka on kuitenkin muutoksessa 2020-luvulla. Vielä vajaa kaksikymmentä vuotta sitten mm. Sauli Niinistö puhui eurooppalaisemman Naton puolesta. Teoksen antaman kuvan perusteella suurvaltakilpailu, Ukrainan sota ja Naton tiivistyminen ovat entisestään korostaneet Yhdysvaltojen merkitystä eräänlaisena läntisen yhteisön johtavana valtiona. 

Suurvaltojen kilpajuoksussa analysoidaan kiitettävällä maantieteellisellä kattavuudella milloin minkäkin liittouman tai kehittyvän maan voimaresursseja. Eräänlaiset langat yhteenvetävänä ajatuksena voi halutessaan tulkita suurvalta-aseman olevan aina suhteellinen, ja uuden maailmanpoliittisen järjestyksen nimenomaan suhteellisuuden muutosta. Yhdysvallat ja EU pysyvät kärjessä, mutta globaalin etelän nousu heikentää suhteellisesti lännen ylivoimaa. Venäjä on Suomen näkökulmasta katsottuna keskiössä, mutta maailmanpolitiikan kirjavassa suhteellisessa valtapelissä alakynnessä. Kiina ja Venäjä tukeutuvat toisiinsa, mutta Venäjä tarvitsee enemmän Kiinaa kuin Kiina Venäjää.

Suhteellisuuden dynamiikka kytkeytyy myös aiemmin mainittujen voimaresurssien kirjavuuteen, ja suhteellisuudessa on kyse myös kriittisten riippuvuuksien tunnistamisesta. Pienikokoinen Taiwan on keskittyneen puolijohdeteollisuuteensa vuoksi pahimmillaan koko maailmantalouden raiteiltaan syöksevä ruutitynnyri. Idän ja lännen vaa´ankieliasemassa oleva Turkki voi myös tasapainoilullaan aiheuttaa kummallekin osapuolelle harmaita hiuksia, minkä saivat kokea esimerkiksi Suomi ja Ruotsi Nato-jäsenyyden panttausprosessissa. Teoksen argumentaation mukaan länsimaiden on jo korkea aika tunnustaa Kiinan vakiintunut asema supervaltana, sekä globaalin etelän eräänlainen vaa´ankieliasema suurvaltakilpailussa.

Aidalla istuva globaali etelä & BRICS-maat

Globaalin etelän käsitettä on kritisoitu liian yleistäväksi ja pelkistäväksi, ja monella tapaa Vuosisadan kilpajuoksu tuo myös esiin niin sanotun globaalin etelän moninaisuuden. Perinteisen maailmanjärjestyksen haastajista tulevat tarkoin analysoiduksi kaikkein voimakkain Intia, mutta myös Indonesia, Brasilia, Etelä-Afrikka, Nigeria ja Turkki. Teos tekee kuitenkin myös selväksi, ettei globaali etelä tai laajentuva BRICS-maiden ryhmä ole esimerkiksi Euroopan unionin tavoin mikään yhtenäinen poliittinen liittouma. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi kumppanuudet globaalin etelän kanssa nousevatkin avainasemaan.

Yhdysvaltojen, EU:n ja Nato-leirin kilpailu Venäjän sekä Kiinan kanssa on teoksen antaman kuvan perusteella perimmäinen syy globaalin etelän ja BRICS-maiden nousulle. Murrosteknologioiden, vihreän siirtymän tai digitalisaation kannalta kriittisten mineraalien saatavuus pyritään länsimaissa turvaamaan entistä moninaisemmin tuotantoketjuin, ettei oltaisi riippuvaisia esimerkiksi vain Kiinasta. Venäjän ja läntisen yhteisön katkenneet välit ajavat molemmat osapuolet tekemään kauppaa nousevien maiden kanssa. Venäjä ja Kiina ovat lähestyneet toisiaan, vaikka Kiina pidättäytyykin edelleen sotilaallisen tuen antamisesta Venäjälle.

Vuosisadan kilpajuoksun yhden useita globaalin etelän maita koskevan päälinjan voi kuvata siten, että globaalin etelän maat, Intia etunenässä, istuvat aidalla suurvaltojen kilpailussa. Aidalla istumisen strategialla moni nousevista maista pystyy ylläpitämään itselleen hyödyllistä kilpailutilannetta. Suhtautuminen Venäjän sotaan Ukrainassa on noussut avaintekijäksi, johon jonkinlainen kannanotto tarkoittaisi puolen valitsemista Venäjän tai lännen hyväksi. 

Yhteenveto

Vuosisadan kilpajuoksu on lukukokemuksena useita ulkopoliitikan kirjoja kirjoittaneen Max Jakobsonin tyyliä muistuttava, mukaansatempaava esseekokoelma. Teoksessa mainittava suomalainen lähdekirjallisuus perustuu toisaalta hieman kapea-alaisesti lähinnä Ulkopoliittisen instituutin julkaisuihin. Tiedekustantamo Vastapaino on julkaissut 2020-luvulla Kiinaa käsitteleviä teoksia ja Gaudeamus ulko- ja turvallisuuspolitiikaa sekä murrosteknologioita tarkastelevia kirjoja, muista kustantamoista puhumattakaan. Tieteelliset julkaisut ulkopolitiikasta eivät yleensä saa niin suurta huomiota kuin suuremmalle yleisölle tarkoitetut teokset, aivan kuten Vuosisadan kujanjuoksu. Kirjan pääsanomana voi pitää maailmanpolitiikan ystävyys- ja vihollissuhteiden olevan uudelleenpolarisoitumisen tilassa, mikä johtaa globaalin etelän nousuun. Kilpajuoksu on pitkälti lännen ja idän kilpailua globaalin etelän ystävyyksistä. Globaali etelä yleistäen todettuna kuitenkin ymmärtää tämän, ja aidalla istumisen strategiallaan kilpailuttaa etuja sekä idältä että länneltä.

Vuosisadan kilpajuoksu -teoksen erottaa muista tyypillistä suomeksi julkaistuista ulko- ja turvallisuuspolitiikan teoksista irtaantuminen Suomi-sentrismistä ja huomion asettaminen globaalin etelään ja BRICS-maihin. Jo vuonna 2020 tuleva Ulkopoliittisen instituutin johtaja Hiski Haukkala arvioi kirjassaan suurvaltakilpailua, “suuren pelin paluuta”, jokseenkin enemmän Suomen näkökulmasta kuin mitä Vanhasen ja Iloniemen tuore teos. Ulkopoliittisen instituutin väistyvän johtajan Mika Aaltolan kirjallinen tuotanto on rakentunut niin ikään vahvemmin Suomi/Eurooppa -näkökulmaan.

Kilpajuoksu on pitkälti lännen ja idän kilpailua globaalin etelän ystävyyksistä. Globaali etelä yleistäen todettuna kuitenkin ymmärtää tämän, ja aidalla istumisen strategiallaan kilpailuttaa etuja sekä idältä että länneltä Klikkaa twiitataksesi!

Suomi-näkökulmasta luopumista voi pitää Vuosisadan kilpajuoksun suurimpana vahvuutena, mutta halutessaan myös heikkoutena. Kirja päättyy kesällä 2024 käytyy epilogiin, mutta epilogissa ei keskustella ollenkaan esimerkiksi Suomen kesällä 2024 julkaistusta ulko- ja turvallisuus- tai kehityspoliittisesta selonteosta. Kilpajuoksua käydään kovalla vauhdilla, mutta lukijan oman arvioinnin varaan jää kysymys siitä, onko Suomi häviämässä tätä juoksua. 

Vaikka globaalin etelän nousu vaikuttaa selvältä, ja esimerkiksi tasavallan presidentti Alexander Stubb on korostanut globaalin etelän tärkeyttä, on Suomi leikannut kehitysyhteistyömäärärahoja ja lakkauttannut kahdenkeskisiä maaohjelmia sekä tuet ulko- ja turvallisuuspoliittisille kansalaisjärjestöille. Ehkä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen johto ymmärtää globaalin etelän kasvavan merkityksen, mutta kehitysmäärärärahojen leikkauksista palkitsevat suomalaisäänestäjät eivät. Kasakka ottaa sen mikä on huonosti kiinni. Tämän ymmärsi Sauli Niinistö ja ymmärtävät varmasti kirjan kirjoittajatkin – kirjan luettuaan myös moni lukija.

Kirjoittaja: Hannu Salomaa

Editointi: Ida-Susanna Pöllänen, Henri Jokinen

Kielenhuolto: Sannimari Veini