The Ulkopolitist ja Suomen YK-Nuoret järjestivät syksyllä 2024 Nuoret, konfliktit & rauha -teemaisen kirjoituskilpailun 14-19 -vuotiaille nuorille. Lumi Lahtinen sai kilpailussa kunniamaininnan.

Joskus maailma muistuttaa kuihtunutta, aseilla ja vihalla kasaan tallattua auringonkukkapeltoa. Siitä tulee surullinen olo, jos sitä edes uskaltaa katsoa. Eikö olisikin helpompaa vain sulkea silmät, kääntyä pois ja katsoa muualle? Mitä väliä muutamalla auringonkukalla on? Kasvejahan ne vain ovat. Niin voi aina ajatella, tietenkin. Mitä vain voi ajatella. Totuus kuitenkin on, että vaikka kääntäisimmekin katseemme muualle, ei se poista karua totuutta. Lopulta asiat, joita on ajatellut irrallisina ja merkityksettöminä, tulevat hiipien lähemmäs, kunnes on liian myöhäistä enää paeta niitä. Lopulta totuus koskettaa meitä kaikella sillä voimalla, jolla olemme sen aikaisemmin itsepäisesti kieltäneet. Liian myöhään huomaamme, että olemme kaikki auringonkukkia.

Millaisia auringonkukat ovat, millaisia ovat ihmiset? Mitä me todella tarvitsemme? Pohjimmiltaan tarpeemme ovat hyvin samanlaisia ja yksinkertaisia: valoa, lämpöä, vettä, ravintoa ja suojaa. Tarvitsemme hyvän kasvualustan, jolla on turvallista ja rauhallista kehittyä, elää ja kukoistaa. Kaikkein tärkeimpänä me kaikki kuitenkin tarvitsemme rakkautta. Se on pohja kaikelle sille, minkä varaan elämämme rakennamme. 

Rakkautta on meissä kaikissa. Toisissa se on niin syvällä ja niin ahtaaseen koloon tungettuna, että on kuin se puuttuisi kokonaan. Siellä pimeän peitossa se kaikesta huolimatta on. Samoin kuin auringonvalo saa auringonkukan terälehdet aukeamaan, voi valo vapauttaa meidän ihmisten peitossa olleen rakkauden.

Kuten auringonkukat, me ihmisetkin haluamme kurkottaa korkealle aurinkoon. Meilläkin on tarve näkyä, avata terälehtemme valolle ja loistaa vapaina kahleista. Emme halua olla ainoa kukka pellolla, emme halua olla yksin. Tarvitsemme jonkun, joka katsoo meitä ja näkee, että täällä me olemme. Tarvitsemme edes yhden hyväksyvän katseen, hymyn tai silmät, jotka sanovat: minä näen sinut, me olemme täällä.

Kukaan ei halua olla näkymätön. Näkymättömänä katoaa ja hukkuu. Silti aivan liian moni joutuu yhä elämään piilossa. Tarpeemme ja vaistomme käskevät meitä tekemään jotain, jotta näkyisimme ja saisimme henkeä. Pahimmillaan tämä tarve voi johtaa tekoihin, jotka ovat tuhoisia niin itselle kuin muillekin. Aina voi kuitenkin valita toisin: näkyväksi voi tulla myös tekemällä hyvää. Valitettavasti kaikki eivät ymmärrä tätä, ja ehkä konfliktit saavatkin usein alkunsa tällä tavalla. Kun tuntee olevansa näkymätön, sisäinen viha herää. Viha kasvaa yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes se painaa kaiken muun alleen ja tekee hyvän näkemisen kovin vaikeaksi.

Kaikkien äänet kuuluviin

Yhteiskunnallinen päätöksenteko on edelleen pitkälti miesten käsissä, eikä naisten ääni kuulu vieläkään riittävästi, puhumattakaan esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Tämä on suuri ongelma. Miten voimme edistää rauhaa, jos vain rajoitettu joukko ihmisiä on aktiivisesti mukana päätöksenteossa ja yli puolen maailman ääni hiljennetään? Naisten ja tyttöjen äänen täytyy kuulua kaikkialla maailmassa, sillä meissä on valtavasti voimaa ja potentiaalia, jonka tukahduttaminen on yksinkertaisesti julmuutta. Se on julmuutta naisia, tyttöjä ja meitä kaikkia kohtaan. Se on julmuutta koko maailmaa kohtaan.

Monella tytöllä ja naisella maailmassa on heikot vaikutusmahdollisuudet. Esimerkiksi Afganistanissa tytöt eivät saa käydä koulua, ja naisten elämä on tiukasti rajoitettua. Heitä ajatellessa tulee kirpaisevan toivoton ja surullinen olo. Naisten oikeuksien polkeminen on kuin suuren auringonkukan puristamista väkisin kiinni ja tallaamista kasaan. Se on valon peittämistä tukahduttavan pimeällä verholla. Kaikesta huolimatta valo pysyy. Kun tuntuu toivottomalta, on hyvä muistaa, että pohjimmiltaan rakkaus on vahvempaa kuin viha, eikä kukaan meistä ole yksin. Kun tajuamme tämän, huomaamme heti olevamme vahvempia kuin uskoimmekaan.

Naisten ohella seksuaalivähemmistöt ovat ehdottoman tärkeässä osassa rauhan rakentamisessa, ja on tärkeää, että äänemme tulee kuuluviin. Olemme aina olleet täällä, vaikka rakkautemme onkin monesti yritetty tukahduttaa ja kieltää. Siitä huolimatta se virtaa meissä vahvana ja ikuisena. Rakkauden estäminen ei ole mahdollista, eikä sen kieltäminen hyödytä ketään. Se, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä on yhä, on todiste aidon rakkauden voimasta. Me kaikki tarvitsemme rakkautta, ja siksi meidänkin äänen täytyy saada kuulua, ja rakkautemme täytyy saada näkyä. Rakkaudella on voima parantaa maailmaa, ja se voi toimia avaimena rauhaan.

On hyvin helppoa sulkea silmät kaikelta siltä, mikä maailmassa on vialla. Valehtelemme kuitenkin lopulta eniten itsellemme, kun ajattelemme, että maailman ongelmat eivät kosketa meitä. Olemme kaikki yhteydessä toisiimme ja muuhun maailmaan, halusimme tai emme. Jos katsomme totuutta epämukavuudesta huolimatta, huomaamme tekevämme palveluksen itsellemme ja kaikille. Silloin näemme entisen itsemme täysin uudella tavalla ja tajuamme, miten ahtaassa ja pimeässä häkissä olemme olleetkaan. Ehkä häkki on tuntunut turvalliselta, mutta ei siellä ole koskaan voinut todella hengittää. Lopulta huomaamme olevamme helpottuneita ja kiitollisia, että päästimme itsemme ulos.

Silmät suljettuina ihminen on kuin paksujen pilvien taakse peittynyt aurinko auringonkukkapellon yllä. Pilvet haihtuvat, jos ihminen uskaltaa avata silmänsä ja nähdä. Silloin aurinko on kirkas ja saa iloa omasta loistostaan raviten samalla koko peltoa ja jokaista kaunista auringonkukkaa. Miten paljon parempi paikka maailma olisikaan, jos uskaltaisimme kaikki katsoa, nähdä ja rakastaa! Auringonkukkapelto voisi vihdoin loistaa.