Suomalaista ulkopoliittista keskustelua vaivaa vielä moni perisynti, jotka ovat osaltaan syypäitä siihen, miksi Suomessa keskustelu elää monella tapaa menneessä.   Keskustelu julkisesta ulkopoliittisesta keskustelusta on tarpeen ja ajoittain mukavaa puuhaa, mutta samojen ongelmakohtien iänikuinen esiintuonti ilman ehdotuksia keskustelun parantamiseksi on jokseenkin hyödytöntä, sillä Suomen ulkopoliittisen keskustelun ongelmat ovat laajalti tiedostettuja. Metakeskustelun oleellisinta antia ovatkin ne harvoin kuullut ehdotukset siitä, miten julkista keskustelua tulisi muuttaa.

Keskustelun kasvava siirtyminen perinteisestä mediasta internetiin – erityisesti blogosfääriin ja sosiaaliseen mediaan – heijastuu tällä hetkellä myös ulko- ja kansainvälispoliittisessa keskustelussa. Tämä tulee muuttamaan keskustelun luonnetta, ja se asettaa keskustelijat useiden haasteiden eteen. Nämä haasteet kohtaamalla on kuitenkin mahdollisuus parantaa niitä valuvikoja, jotka herättävät julkista keskustelua kritisoivia kannanottoja.

Asiantuntijuus ilman keskustelua

Yleinen harhaluulo siitä, ettei suomalaisia kiinnosta keskustella ulkopolitiikasta, on väärä. Niin kuin mikä tahansa muu poliittinen aihepiiri, myös ulkopolitiikka herättää intohimoja ”kansan syvissä riveissä.” Cision Finlandin vuoden alussa tekemän tutkimuksen mukaan Suomen kymmenen suosituimman poliittisen blogin joukossa oli kolme ulkopoliittisesti sävyttynyttä blogia: Alex Stubbin päiväkirjamainen blogi, sekä suppeita aihealueita käsittelevät englanninkieliset blogit Ari Rusilalta sekä Ralf Grahnilta. Tämän lisäksi, esimerkiksi presidentinvaalien aikana vaalipaneeleissa käyty keskustelu herätti runsaasti kysymyksiä studioyleisössä sekä kotikatsomoissa, kuten Susanna Niinivaara on twitterissä todennut. Pohtimisen arvoinen kysymys kuuluu, miksi tämä mielenkiinto ei ole näkynyt julkisen ulko- ja kansainvälispoliittisen keskustelun tason nousuna?

Yksi ongelmista on asiantuntevan keskustelun rajoittuneisuus perinteiseen mediaan. Valitettavan hyvänä esimerkkinä tästä toimii Ulkopolitiikka-lehti. Ulkopolitiikka on maan ainoa ulkopoliittinen julkaisu, ilmestyen neljä kertaa vuodessa, sen levikin ollessa wikipedian mukaan n. 4000. Digijalanjäljeltään lehti on myös varsin minimalistinen, vaikka lehti on äskettäin avannut itselleen sivun facebookiin. Tästä huolimatta, korkealaatuisen lehden näkyvyys julkisessa keskustelussa on harmittavan vähäistä, minkä voi helposti todeta esimerkiksi google-haulla. Laadultaan ja tematiikaltaan Ulkopolitiikka-lehden tulisi ehdottomasti olla Suomen ulkopoliittisen keskustelun ytimessä. Sen sijaan lehden levikki on äärimmäisen pieni, ja sen näkyvyys verkossa äärimmäisen vähäinen.

Mielenkiintoisena vastakohtana voisi toimia vähemmän perinteistä mediaa edustava Uusi Suomi, joka on etupäässä Puheenvuoro-blogipalstansa kautta ollut verkkokeskustelun synnyttämisen edelläkävijä. Viikottaisia kävijöitä Uusi Suomelta löytyy 254 702 (viikko 12). Mielenkiintoisesti, Uusi Suomen blogipalsta ei kuitenkaan juuri sisällä keskustelua ulkopolitiikasta, muiden poliittisten aihealueiden omiessa keskustelijoiden huomion.  Se vähäinen keskustelu ulkopolitiikasta, mitä Puheenvuorosta löytyy, kärsii julkisen keskustelun perisynneistä, epäanalyyttisyydestä ja puoluepolitisoitumisesta. Usarin palstan tutkiminen paljastaa myös keskeisemmän vian: julkisessa keskustelussa asiantuntijat ja lukijat eivät kohtaa perinteisen median ulkopuolella, jossa aavistuksen kärjistettynä asiantuntijan ja yleisön välinen vuorovaikutus on yksisuuntainen: asiantuntija sanoo totuuden, ja lukija ymmärtää sen hyväksyä.

Keskustelu ilman asiantuntijuutta

Julkista keskustelua käydään yhä enemmän verkossa, on aiheena sitten kunnallis- tai ulkopolitiikka, jossa keskustelijoiden välinen vuorovaikutus on kaksisuuntaista. Jälkimmäisen saralla asiantuntijat eivät kuitenkaan ole vielä löytäneet tietään uusille keskusteluareenoille – suomenkielisiä, analyyttisia ja laajemmin kansainvälis- ja ulkopolitiikkaa käsitteleviä blogeja Suomesta ei juuri löydy siitäkään huolimatta, että blogia pitävät mm. ulkoministerimme Erkki Tuomioja ja kansainvälistä politiikkaa pidemmän aikaa tutkinut Risto E.J. Penttilä.

Yhtenä valitettavimmista esimerkeistä voisi pitää Ulkopoliittista instituuttia, joka julkaisee varsinaisissaan raporteissaan paljon syvällistä analyysiä maailmanpolitiikan eri ilmiöistä ja tapahtumista. Monet tutkijat kommentoivat aktiivisesti perinteisessä mediassa, mutta he eivät pyri synnyttämään keskustelua verkossa. Instituutin verkkosivuilla olevaa blogia päivitetään harvoin, ja se ei ota kantaa tai ole vuorovaikutuksessa muiden julkisten keskustelijoiden kanssa.

Kansalaisjärjestöjen osalta tilanne ei ole parempi. Mm. Atlantti-Seura ja Paasikivi-seura ovat näkymättömiä julkisessa keskustelussa – verkossa tai sen ulkopuolella – vaikka molempien tarkoituksena on kansalaiskeskustelun edistäminen. Molemmat seurat ovat kuitenkin tähän mennessä lähinnä tyytyneet luomaan tietoisuutta oman kannattajaryhmiensä sisäpuolella, jättäen julkiseen keskusteluun vaikuttamisen kansalaistasolla muille. Puolittaisen poikkeuksen tähän luovat mm. Eurooppalaisen Suomen nuorisosiipi Eurooppanuoret, joka pyrkii herättämään keskustelua myös verkossa, vaikka heidän bloginsa kärsiikin analyyttisen materiaalin vähyydestä.

Näyttääkin vahvasti siltä, että siellä missä asiasta keskustellaan, asiantuntijoita ei ole nähtävillä. Se laadukas ulkopoliittinen keskustelu, mitä julkisesti Suomessa käydään, tapahtuu perinteisessä mediassa – radiossa, televisiossa, ja lehtien sivuilla, edustaen etupäässä Hiskin kuvaamaa ”autistista röhkintää omalle karsinalle”, on kyseessä sitten ulkopoliittinen julkaisu, tieteellinen instituutti tai kansalaisjärjestö. Verkossa keskustelu on ollut interaktiivisempaa, mutta se kärsii laajalti julkisen keskustelun perisynneistä.

Ulkopoliittisen reaganomicsin loppu

Ei tarvitse olla visionääri nähdäkseen, että keskustelun siirtyminen verkkoon on ilmiö, joka tulee jatkumaan ja kiihtymään. Tämä tarkoittaa myös sitä, että julkisen ulkopoliittisen keskustelun luonne tulee muuttumaan. Julkisen keskustelun valuviat ovat kiinni sen historiallisessa kontekstissa: eristyksessä transatlanttisesta yhteisöstä kylmän sodan aikana. Keskustelun siirtyminen verkkoon on edustaa sille täydellistä antiteesiä: täydellinen vapaus keskustella ulkopolitiikasta millä tahansa tavoin. Tämä on kuitenkin tähän mennessä tapahtunut analyyttisen keskustelun kustannuksella.

Reaganomics-tyylinen ulkopoliittisen keskustelun idea, missä asiantuntijoiden välisen käyvän sivistyneen ja analyyttisen keskustelun toivotaan valuvan kansalaiskeskustelun tasolle, tulisi nyt haudata epäonnistuneena kokeiluna. Asiantuntijoiden röhkiessä omassa karsinassaan, kansalaiset käyvät omaa, asiantuntijoista erillistä keskustelua, oli se toivottua tai ei. Mikäli tämän keskustelun luonnetta ja sisältöä halutaan muuttaa, asiantuntijoiden tulisi jalkautua verkkoon, jossa keskustelu on interaktiivista, ja missä sitä tulevaisuudessa kasvavissa määrin tullaan käymään.

Ne asiantuntijat, jotka ovat uusille areenoille eksyneet, kärsivät vielä eristäytyneisyydestä julkisessa keskustelussa. Tämä puute ei vaivaa pelkästään Suomea, vaan se lienee yleisemmin mannereurooppalainen ilmiö. Potsdamin yliopistossa Saksassa valtio-opin tutkija Ronny Patz, joka on myös eurooppalaisen EU-politiikkaan keskittyvän bloggingportal.eu-sivuston editori, on tutkinut eurooppalaista blogosfääriä, ja todennut, että useista korkealaatuisista blogeista huolimatta eurooppalaista poliittista keskustelua ehkäisee interaktiivisuuden puute. Yksilöt tai mediat eivät keskustele toistensa kanssa, jolloin interaktiivisuus rajoittuu blogistien ja lukijan välille. Tämä ehkäisee varsinaisen keskustelun kehittymistä blogistien välille. Tähän tarvitaan interaktiivista keskustelua niin eri blogien välille kuin blogien ja perinteisen median välille uusien, tai pikemminkin vanhojen, valuvikojen välttämiseksi.

Kaksi pointtia Suomelle

Suomi tarvitsee analyyttisia ulko- ja kansainvälispolitiikkaan keskittyneitä alaa tutkivien tai seuraavien yksittäisten kansalaisten tai ryhmien ylläpitämiä blogeja, jotka lähtevät avaamaan ulkopoliittista keskustelua uusille, kriittisemmille mutta rakentaville näkemyksille. Verkkopohjainen keskustelu, erityisesti blogosfäärin sisällä mahdollistaa perinteistä mediaa tehokkaammin aktiivisen ja interaktiivisen keskustelun, mikä on julkisen keskustelun keskeisimpiä puutteita. Toiseksi, Suomessa olevien yksittäisten blogien tulee jatkossa keskittyä interaktiivisuuteen todellisen keskustelun aikaansaamiseksi. Analyyttisen keskustelun eristyneisyys on merkittävä ongelma perinteisessä mediassa. Vaikka verkkopohjainen julkinen ulkopoliittinen keskustelu on lapsenkengissä, siihen tulisi panostaa.

Mallia aktiivisen blogosfäärin eduista voi hakea angloamerikkalaisessa maailmasta, jossa blogosfäärin merkitys julkisessa keskustelussa on kasvanut merkittävästi. Irakin sodan jälkeinen julkinen ulkopoliittinen keskustelu on kasvavissa määrin siirtynyt sosiaaliseen mediaan ja blogeihin, joiden saama huomio kansainvälisessä mediassa on myös lisääntynyt, varsinkin arabikevään myötä. Esimerkiksi Foreign Affairsin, The Economistin ja Foreign Policyn digitaalinen jalanjälki – jälkimmäisen isännöidessä kansanvälispoliittisen keskustelun nimekkäimpiä blogeja – näkyy julkisessa keskustelussa Atlantin molemmin puolin, ja edustaa merkittävää tietolähdettä myös kotimaisille opiskelijoille ja alasta kiinnostuneille.

Suomen julkinen ulko- ja kansainvälispoliittinen keskustelu kaipaa uusia näkökulmia, pelisääntöjä, ja interaktiivisempia areenoita. Keskustelu Suomen ulkopoliittisen keskustelun puutteista, niin tarpeellista kuin se onkin, on asia, jota tulisi välttää korjaamalla niitä puutteita, jotka näitä kannanottoja ovat synnyttäneet jo toistakymmentä vuotta. Tämä mahdollistaisi irrottautumisen ympäröivän maailman analysoimiseen uudenlaisen keskustelun kautta, jossa avoimuus, analyyttisuus ja ennen kaikkea interaktiivisuus ovat pääosassa. Internet tarjoaa tähän luontevimman areenan. John Stuart Milliä mukaillen, liberaalin yhteiskunnan tärkein etu on juuri julkinen debatti, jossa ideat kilpailevat ja rationaalisen keskustelun myötä päädytään uusiin ja parempiin ulkopoliittisiin visioihin ja toimintatapoihin. Internet sopii tähän tarkoitukseen. Ulko- ja kansainvälispoliittinen blogosfäärimme tarvitsevat omia Angry Birdsejään toimimaan kansakunnan unilukkareina, ja luomaan lisää uudenlaista, rakentavampaa keskustelua.