Syksystä lähtien kansainvälinen huomio on enenevässä määrin siirtynyt kohti Syyriaa ja maan syventyvää kriisiä. Erilaisista diplomaattisista yrityksistä huolimatta väkivaltaisuuksille ei näy loppua ja mahdollisuudet rauhanomaisen ratkaisun saavuttamiseksi Syyriassa hupenevat kovaa tahtia. Kuitenkin YK:n turvallisuusneuvostossa vahvemman kansainvälisen toiminnan esteeksi on muodostunut Venäjä (ja Kiina, mutta Kiina piiloutuu Venäjän kannan taakse).

Selittämään Venäjän Syyria-kantaa on turvauduttu pitkälti perinteisiin viisauksiin: ensinnäkin, todetaan, että Venäjä on aina vastustanut henkeen ja vereen (muiden) interventioita; toiseksi, onhan Venäjällä ja Syyrialla pitkäaikainen liittolaisuus ja Venäjän investoinnit maassa ovat merkittäviä. Kummassakin tulkinnassa on totuuden jyviä, mutta näiden liiallinen korostaminen kuitenkin verhoaa Venäjän Syyria-politiikan muita tekijöitä ja merkittäviä epäselvyyksiä.

Dialogia, mutta vain tietyillä ehdoilla

Keskeinen pilari Venäjän Syyria-politiikkaa on ollut haluttomuus hylätä Assadin hallintoa. Regiiminmuutosvaatimusten sijaan Venäjä on painottanut reformia, jonka – perinteen mukaisesti – tulisi olla sisäisen dialogin seurausta. Tätä dialogia tulisi käydä regiimin ja rauhanomaisen opposition kanssa – poissulkien aseellisen vastarinnan. Saman logiikan mukaisesti Venäjä edellyttää, että aselepoa tulisi vaatia sekä Syyrian armeijalta että kapinallisilta. Venäjä edelleen kiistää tiettyjä olennaisia konfliktin aspekteja soveltamalla moraaliekvivalenssia kapinallisten ja hallinnon surmatöiden välillä.

Asettamalla hallinnon ja kapinalliset samalla viivalle Venäjä tietoisesti suosii Syyrian hallintoa ja tätä myötä tehokkaasti torpannut vaatimuksia Bashar al-Assadin eroamiseksi – joka on ollut jo kuukausia arabi– ja länsimaiden lähtökohtainen vaatimus tilanteen ratkaisemiseksi. Veto-oikeuden uhalla laadittu Kofi Annanin rauhanmissio heijastaa tätä. Jo valtuutuksensa vuoksi Annanin rauhansuunnitelma joutuu kannattamaan näitä Venäjän tavoitteita – jonka käytännön seurausta on vahvistaa Assadin hallintoa ja heikentää kapinallisten asemaa.

Ei liene yllättävää, että Venäjä ei ole osallistunut arabi- ja länsimaiden järjestämiin ”Syyrian ystävien” kokouksiin. Ulkoministeri Sergei Lavrov kritisoi Istanbulin kokousta siitä ettei sillä ole valtuuksia puhua kansainvälisen yhteisön puolesta ja korosti, että ainoa foorumi jolla on valtuuksia keskustella Syyrian tilanteesta on YK:n turvallisuusneuvosto. Syyrian kapinallisten aseistamisesta Lavrov jatkoi: ”on päivänselvää, että oppositio ei voi päihittää Syyrian armeijaa vaikka olisi loppuun asti aseistettu, ja aseistamisen tuloksena olisi vain vuosien kestoinen verilöyly.” Osuutensa Syyrian kapinallisten vastustamisessa voi olla epämiellyttävät yhtäläisyydet Venäjän omaan valtarakenteeseen ja terrorismihuoliin Kaukasuksella.

Sinäänsä kiinnostavaa on, että vaikka Venäjä on suojellut Assadin hallintoa, Venäjä on myös pyrkinyt korostamaan ettei ole suinkaan Assadien ystävä; pikemminkin Venäjän johto on perustellut kantaansa viitaten laajempaan Syyrian tilanteen tulkintaan ja etenkin siihen, että muut tähänastiset ehdotukset pikemminkin lietsovat kuin rauhoittavat konfliktia. Tätä tulkintaa Venäjän Syyria-politiikasta on, esimerkiksi, antanut Venäjän YK-lähettiläs  Vitaly Churkin.

Samaten on huomautettava, että Venäjällä ei ole juurikaan merkittäviä intressejä pelissä Syyriassa.  Vaikka Syyria lienee Venäjä parhaimpia ystäviä Lähi-idässä, Syyria ei ole Venäjän liittolainen; osapuolten suhde rakoili etenkin 2000-luvun alkupuolella ja pohjautuu pitkälti kätevyyteen enemmänkin kuin ideologiseen tai muuhun yhtenäisyyteen. Neuvostoaikoina Syyria oli (etelä-) Jemenin kaltainen liittolainen: auliisti vastaanotti aseita ja rahaa, mutta ei juurikaan kuunnellut Moskovan ohjeita eikä pystynyt maksamaan aseistaan (vuonna 2005, Venäjä antoi anteeksi lähes 10 miljardin dollarin velat). Paljon kohuttujen asekauppojen arvo on noin 1.5 miljardia dollaria – vertauksen vuoksi, Venäjän asekauppojen arvo Libyan kanssa oli yli 4 miljardia. Toisin kuin Iran joka on tarjonnut ”repressio-osaamusta” Damaskokselle, Venäjän myymät aseet soveltuvat parhaiten ulkoisen intervention ehkäisyyn – ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjäkoneita ja tutkajärjestelmiä. Venäjä ei ole sitoutunut Assadien hallinnon selviytymiseen peruuttamattomalla tasolla.

Onko Venäjä realistisempi?

Venäjän kantaa on kovin sanoin kritisoitu. Toinen näkemys on, kuten muutama asiantuntija on asian laittanut, on, että Venäjä omaa ”realistisen” näkemyksen Syyrian tilanteesta. Näin ei ole, sillä Venäjän ”realismi” on pikemminkin länsimaiden näkemysten negatiivi. Venäjällä ei ole ollut sen suurempaa Lähi-idän politiikkaa ja kuten muut kansainväliset toimijat se on  suhtautunut sekavasti arabikevään muutoksiin. Omien intressien puutteessa, suhtautuminen Lähi-itään on pitkälti määräytynyt lännen kautta. Libyan tapauksessa Venäjällä oli vaa’ankieliasema YK-valtuutuksen läpimenemisessä; päätös olla vetoamatta oli kiistanalainen. Nyt Syyrian tilanteessa Venäjä nauttii vastaavasta asemasta ja on ominut kovemman linjan interventiota vastaan.

Innokkuus laittaa kapuloita lännen rattaisiin heijastuu erilaisissa salaliittoteoria-painotteisissa analyyseissä jotka kiistävät kansannousun agenttiuden. Esimerkiksi entinen pääministeri Primakov huomautti, että Libyassa ja Syyriassa ”oli alusta asti käynnissä aseellinen kapina hallitsijoita vastaan…He jotka varustivat aseet ja kehottivat niiden käyttöön tulevat eittämättä selväksi ajan kulun myötä”. Korostamalla kapinallisryhmien roolia väkivaltaisuuksissa Venäjä on implisiittisesti toistanut Syyrian regimiin tulkintaa tilanteesta. Diplomaattisella tasolla, Venäjä ei ole paljon näin tehnyt – vedoten mielummin ”tasapainon” tärkeyteen – mutta Venäjän valtion omistama/ohjeistama media on suorasti kierrättänyt  Syyrian regiimin argumentteja. Hyvin pienimuotoisella ja hyvin epätieteellisella katsauksella valtio-rahotteiseen ja ulkomaille suunnattuun Russia Today:n uutisointiin Syyriasta ilmenee mitä kiinnostavimpia ”totuuksia”.

Esimerkiksi paljastuu, että Vapaan Syyrian armeija on ollut Naton ”rahoittama alusta asti” kuten myös länsivaltojen aseistama. Kuitenkaan ulkopuoliset toimijat eivät luota riittävästi paikallisiin, sillä on uutisoitu ulkomaalaisten joukkojen sotivan Syyriassa (ranskalaiset upseerit olivat sen verran kömpelöitä, että heidät pidätettiin Syyriassa). Al-Qaeda sotii lännen kanssa ja toki on muistettava, että ”lännen petrodollarit” ovat ostaneet Arabiliiton. Oikeastaan, koko Syyrian tilanne on CIA:n, MI6, ja Mossadin tiedustelupalveluiden luoma sotku.

On sanomatta selvää, ettei interventio olisi helppoa tai toisi nopeaa ratkaisua Syyrian kriisiin. Intervention ongelmista huolimatta, Venäjä ei suinkaan omaa realistisempaa näkemystä Assadin hallinnon selviytymismahdollisuuksista. Ulkoisesta avusta huolimatta on epäselvää voiko Assadin hallinto lahdata riittävästi kansalaisiaan pysyäkseen vallassa, ja on päivänselvää, että vaikka se onnistuisikin siinä niin regiimin legitimiteetti on pysyvästi mennyttä.  Jäljellä olisi ontto repressiokoneisto, joka on täysin riippuvainen ulkoisesta tuesta – tuskin kestävä tai rauhanomainen ratkaisu. Ironista kyllä samanlaista toiveajattelua Assadien hallinnon selviytymisestä ilmenee myös Hizbollahin ja Iranin keskuudessa, pääosin siksi koska eivät halua ajatella muita vaihtoehtoja.

Onko muutosta nähtävissä?

Toivoa kuitenkin on, että Venäjä luopuu obstruktionismistään. Annanin suunnitelman asettama ukaasi umpeutuu tänään eikä ole tuonut loppua väkivaltaisuuksille.  Epäonnistumisen seurauksena Venäjälle poliittiset kustannukset Assadin kannattamisesta nousevat. Ulkopoliittisesti Venäjä on jo maksimoinut hyödyn Syyriasta: veton keinoin Moskovasta on tullut keskeinen toimija Syyrian kriisissä, jonka kantaa on pakko kuunnella. Annanin suunnitelmat puutteet johtuvat suoraan Kremlin vaatimista muutoksista – ja vaikka Venäjä painostaisikin Damaskosta seuraamaan ohjeita niin Venäjä kyky vaikuttaa Assadin hallinnon laskelmiin on pientä. Se missä Venäjällä on valtaa, on kansainvälisen yhteisön estämisen lopettamisessa.  Venäjä on tietoinen tilanteensa rajoitteistaan: Venäjä ei voi estää sotilaallista interventiota à la Kosovo, mutta voi olla antamatta sille turvallisuusneuvoston siunausta. Venäjä voi jarruttaa ja tätä kautta antaa aikaa Assadin regiimille – mutta jossain vaiheessa Venäjäkin on valmis hylkäämään uppoavan laivan. Kansainväliselle yhteisölle kesti vuosia puuttua Balkanin surmiin. Toivottavasti näin kauan ei tarvitse odottaa Syyrian tapauksessa.