Liberaali maailmanjärjestys on maahan kaatunutta maitoa. Donald Trump johtaa vielä nimellisesti demokratiaa, mutta ihailee avoimesti autoritaarisia johtajia ja makustelee imperialistisia pyrkimyksiä. Väistämättä Trump muovaa samalla maailmanjärjestystä, joka on uuden tuntemattoman edessä. Asiantuntijat pohtivat kuumeisesti, mitä kohti olemme menossa ja etsivät kilpaa vertailukohtia historian eri ajanjaksoista. Onko vertauksissa perää, vai pitäisikö meidän keskittyä johonkin aivan muuhun?

“Haluaako hän oikeasti…?”

Tähän kysymykseen maailma on tuntunut etsivän vastausta kiihtyvään tahtiin Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin tammikuisten virkaanastujaisen jälkeen.

Arvuuttelu on jatkoa jo miltei vuosikymmenen kestäneelle projektille. Asiantuntijoille vaikuttaa edelleen tuottavan vaikeuksia selittää tyhjentävästi ja tyydyttävästi, mistä Trump on tehty ja mihin hän pyrkii.

Vielä alkuvuodesta vastaus kysymykseen oli useimmiten “neuvottelutaktiikkaa”. Tv-studioissa ja lehtihaastatteluissa toisteltiin, kuinka Trump vanhana bisnesmiehenä tunnustelee parhaita diilejä.

Sitten jokin muuttui. Kevään mittaan alkoi vaikuttaa siltä, että Trump oli tosissaan yhä radikaalimmissa asioissa. Tariffit nostivat tullit korkeimmalle tasolle sataan vuoteen. Ennen niin luonteva transatlanttinen suhde on kolhiintunut pahasti. USAID, jonka kautta Yhdysvallat toteutti kehitysyhteistyötä ja vahvisti kumppanuuksiaan yli puolen vuosisadan ajan, ajettiin hetkessä alas. Missä Trump ei vielä ole ehtinyt ryhtyä toimeen, hänen retoriikkansa ja tapansa hoitaa suhteita muihin valtionjohtajiin on riittänyt sellaisenaankin kaivamaan maata sääntöpohjaisen järjestelmän alta.

Globaalit kehityskulut ja tapahtumat olivat tietysti sysänneet maailman uuden äärelle jo valmiiksi. Taitekohta on kuitenkin erityisen altis vaikutteille – eikä Trumpilta puutu halua vaikuttaa. Olipa taustalla koherentti master plan tai ei, hän haluaa ulottaa vallankumouksensa koko maailmanjärjestykseen.

Jos aiemmin oli vaikea nähdä, missä aikamme punainen lanka kulkee, se on nyt entistäkin vaikeampaa. Kun muutenkin kaoottisen tilanteen ja monimutkaisten kehityskulkujen päälle vielä lisätään Trumpin kaltainen villi kortti, on tulevan järjestyksen povaaminen lähes mahdotonta.

Selitysten kaipuussa moni on viime aikoina turvautunut historiankirjoihin. Erityisen suosituiksi analogioissa on noussut ainakin kolme ajanjaksoa: viime vuosisadan jälkipuoliskoa leimannut kylmä sota, toista maailmansotaa edeltänyt fasismin nousu ja 1800-lukulainen strong man rule. Kussakin analogiassa on oma totuuden siemenensä, mutta minkä dynamiikka on lopulta ratkaiseva?

–

Itä-Aasia tulee olemaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikan prioriteetti seuraavat 40 vuotta, varapresidentti J. D. Vance summasi kesällä 2024. Sattumoisin yhtä kauan kesti 1940-luvun lopulta alkanut kylmä sota, jonka aikana maailmanpolitiikka hahmottui vahvasti kahden suurvallan ja ideologisen järjestelmän välisten jännitteiden kautta.

Eräänlainen rautaesirippu, trendikkäältä nimeltään decoupling, jakaa nytkin maailman kahtia. Suuri osa Yhdysvaltain asteittain koventuneista otteista ja Trumpin rajuimmistakin toimista selittyy vastuksella, jonka Kiina on asettanut entiselle hegemonille.

Suurvallat ottavat mittaa toisistaan joka rintamalla, hakevat tulleilla kierroksia kauppasotaan ja kasvattavat sotilaallista voimaansa strategisilla alueilla. ​​Uudessa teknologiakilvassa, johon kytkeytyvät niin kriittiset mineraalit kuin Taiwanin kysymys, panoksina on tekoäly ja potentiaalinen superäly.

Viimeisen vuosikymmenen aikana Yhdysvallat onnistui piirtämään Kiinasta vapaan maailman uuden arkkivihollisen myös Euroopalle. Ukrainan sodan ravistellessa Eurooppaa iso kysymys on kuitenkin tammikuusta lähtien ollut, onko transatlanttinen suhteemme edelleen vakaalla pohjalla. Trump on kovistellut Eurooppaa liittolaissuhteelle vieraalla tavalla ja uhkaillut jättää vanhan mantereen oman onnensa nojaan.

Kylmän sodan maailmassa Yhdysvalloille olisi toki silti viime kädessä edullista pitää Eurooppa puolellaan. Läsnäolon puute vanhalla mantereella nimittäin voisi pidemmällä tähtäimellä pelata Kiinan pussiin.

Ainakin kesäkuussa Euroopan johtajat saattoivat huoahtaa hetken helpotuksesta. Bilderberg-kokouksessa yhteiset viholliset tuntuivat edelleen yhdistävän länttä. Kuun lopulla Trump poistui Haagin NATO-huippukokouksesta tyytyväisenä, kuin ihmeen kaupalla.

—

Viime aikojen tapahtumat ovat nostaneet pintaan vertauksia myös fasismin nousuun 1930-luvun Euroopassa ja tunnelmiin ennen toista maailmansotaa. “Fasismidebattia” käytiin jo Trumpin ensimmäisen kauden aikana, mutta toisella kaudella sävy on entisestään vakavoitunut.

Fasismin tutkimuksen kiistattomalle auktoriteetille Robert Paxtonille Yhdysvaltain kongressitalon valtaus 6. tammikuuta 2021 oli vedenjakaja, joka sai aiemmin fasistivertauksiin varauksella suhtautuneen Paxtonin muuttamaan mieltään. Trump yllytti tuolloin kansalaisia väkivaltaan varastettuihin vaaleihin vedoten, ja toisen kautensa alkajaisiksi armahti lähes kaikki 1500 mellakoista tuomittua.

Tuskin kukaan länsimaisten demokratioiden johtajista näkee Trumpin Yhdysvaltoja enää sinä samana vapaan maailman majakkana, jona sitä totuttiin pitämään.

Omien sanojensa mukaan Trump aikoi olla diktaattori vain virkakautensa ensimmäisen päivän ajan, mutta ei ole sen jälkeenkään kaihtanut keinoja keskittää valtaa itselleen.

Trump syyttää oikeuslaitosta noitavainoista ja mediaa kerta toisensa jälkeen valehtelusta. Trumpin uhkaukset kostosta eivät ole jääneet sanojen tasolle, vaan hän on systemaattisesti erottanut sekä virkakuntaa massoittain että yksittäisiä johtohenkilöitä, joiden näkee asettuneen poikkiteloin.

Kansalaisten jako oikeisiin ja vääriin amerikkalaisiin on saavuttanut uuden tason. Omia kannattajiaan Trump yllytti mellakoimaan, mutta politiikkaansa vastustaneille mielenosoittajille hän vastasi hiljattain lähettämällä paikalle asevoimiin kuuluvan kansalliskaartin. Trump on toistellut vihaavansa demokraatteja, ja paperittomien maahanmuuttajien hän on sanonut myrkyttävän amerikkalaisen veren.

Ulkopolitiikka toimii Trumpille sisäpolitiikan jatkeena. Eurooppalaiset ovat hänelle poliittisen opposition toinen ilmentymä Atlantin toisella puolen. Toisaalta laitaoikeistolaisuus on resonoinut Euroopassa jo parikymmentä vuotta, ja nyt samaiset poliitikot ammentavat myös Trumpin ajatuksista.

Äärinationalismiin kuuluvat viholliskuvat, militarismi sekä multilateralismin ja yhteisten instituutioiden hylkääminen tekevät hallinnoista tutkitusti myös aggressiivisempia niiden ulkopolitiikassa.

Monet pelkäävät, että kylmän sodan sijaan olemmekin matkalla kohti uutta maailmansotaa – ellemme jo todista sitä.

Äärioikeiston nousu hajottaa Euroopan sisäistä yhtenäisyyttä. Syntyneihin rakoihin Venäjän on helppo iskeä, ja konkreettisesti vaania isointa koetinkiveä: kysymystä Ukrainan tuesta. Jos Ukraina sortuu, seuraava kohde voi olla mikä tahansa Euroopan etulinjan maa.

Konfliktin leviäminen Lähi-idässä on, ellei ajan kysymys, ainakin realistinen vaihtoehto. Osa näki Trumpissa sotahullun merkkejä, kun tämä iski pommeilla suoraan Iranin ydinohjelmaan ja samalla rikkoi vaalilupaustaan olla sekaantumatta muiden maiden sotiin.

Jos kolmas geopolitiikan polttopiste leimahtaa Etelä-Kiinan merellä, pakka hajoaa viimeistään. Katastrofiskenaariossa äkkipikainen, ketään kuuntelematon Trump ajaa maailman kriisin kierteeseen ymmärtämättä mitä tekee.

—

Vai voisiko kauhun kierteen vielä katkaista neuvottelun keinoin? Trump esiintyy toisaalta mielellään myös geopolitiikan suurarkkitehtina. Transaktionalistina sota on hänelle pahin mahdollinen vaihtoehto, lose-lose.

Helpoin diilejä on silti tehdä niiden kanssa, jotka ymmärtävät ison bisneksen päälle, eivätkä jää nillittämään pikkuasioista – tai säännöistä. Sen sijaan, että Trumpia ohjaisi sitoutuminen sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen, hän vaikuttaa pohjaavan matematiikkansa puhtaasti voimasuhteisiin. Vahvainvalta on levinnyt Trumpin kautta kansainväliseen järjestelmään muistuttamaan 1800-luvusta.

Työhuoneensa seinälle Trump on valinnut jälleen ripustettavaksi vuosina 1829-1837 Yhdysvaltojen presidenttinä toimineen Andrew Jacksonin muotokuvan. Yksinvaltaisen hallintotapansa takia aikalaiset tunsivat presidentin myös liikanimellä “Kuningas Andrew I”.

Trumpin ihailemia vahvoja johtajia yhdistävät paitsi vankkumaton sisäpoliittinen asema, myös imperialistiset pyrkimykset. Putin ja Xi ovat kaivaneet naftaliinista tarkoin valittuja muinaisia karttoja perustellakseen nykyisiä intressejään.

Etupiiriajattelu on heille tapa hahmottaa maailma: maat ja kansat eivät ole vapaita toimijoita, vaan kuuluvat suurempien valtakeskusten vaikutusalueisiin.

Jos Yhdysvaltojen historiaa onkin vaikeampi taivuttaa laajentumispyrkimysten perusteluiksi, kutsumuskohtalo rientää apuun. Trump viittasi vanhaan käsitteeseen virkaanastujaispuheessaan ja ilmoitti Yhdysvaltojen olevan jälleen maa, joka kasvattaa paitsi vaikutusvaltaansa, myös pinta-alaansa. MAGA-filosofian uusimpaan päivitykseen kuuluvatkin myös uhkaukset tehdä Kanadasta USA:n 51. osavaltio, hankkia takaisin Panaman kanava, “ottaa” Grönlanti ja laskeutua lopulta Marsiin.

Tälläisella etupiiriajattelulla ja ekspansionismilla ei eurooppalaisittain tunnu olevan enää päätä eikä häntää. Paino sanalla enää, sillä ajatuslinjojen suurimmat klassikot löytyvät tietysti Euroopasta, vaikka niitä varten täytyykin matkata ajassa toistasataa vuotta taaksepäin.

Napoleonin sotien jälkeen Euroopan suurvallat pyrkivät Wienin kongressissa vuonna 1814 palauttamaan voimatasapainon sopimalla aluerajoista ja kansainvälisen järjestyksen ehdoista keskenään myös niiden puolesta, joilla ei ollut istumapaikkaa pöydässä. Ja onnistuivatkin, sillä seuraavien suhteellisen rauhallisten vuosikymmenten on katsottu olleen tämän sopimusjärjestelmän ansiota.

Nationalismin nousu 1800-luvun lopulla, syvenevä vastakkainasettelu ja koveneva kilpailu siirtomaista ajoivat lopulta myös Euroopan valtiot ahneemmiksi. Kuinka ollakaan, termi “geopolitiikka” lanseerattiin juuri tuossa ajassa.

Geopolitiikan paluun äärellä herkuttelevat nyt Euroopan sijaan maailman suurvaltojen johtajat. Näin nähtynä Trumpin lähentyminen kohti vahvoja johtajia on kutsu yhteisiin uusimperialistisiin kekkereihin.

—

Jokainen historiallinen vertauskohta nostaa esiin eri sävyjä ajastamme. Kaipaamme ymmärrettävästi selityksiä parhaillaan käynnissä olevalle maailmanjärjestyksen murrokselle, ja on lohdullista, että kykenemme palaamaan menneisyyden kehityskulkuihin ja suhteuttamaan niitä nykyhetkeen. Parhaimmillaan historialliset paralleelit tarjoavat apuvälineitä älylliseen keskusteluun, maailman ja oman osamme ymmärtämiseen.

Historiallisten vertausten käytössä piilee kuitenkin aina vaaransa. Kutakin ajanjaksoa seuraava vuosikymmen on niissä kirjoitettu valmiiksi. Vertaukset voivat passivoida, jos ajattelemme historian vain toistavan itseään ja ajan pyörän kuljettavan meitä eteenpäin kohtalonomaisesti. Paitsi että historia voi harhauttaa, sen avulla voi rakentaa myös olkiukkoja, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Tämän hetken haasteet ovat uudenlaisia ja ainutlaatuisia. Kukaan ei tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos 1930-luvun totalitaristiseen aaltoon olisi lisätty esimerkiksi tekoälyn tai ilmastokatastrofin kaltainen muuttuja. Lännen johtoasema on myös nyt aidosti haastettuna, ensi kertaa modernin ajan historiassa.

Punaiset langat voivat toisin sanoen osoittautua punaisiksi silakoiksi. Englannin kielen red herringillä tarkoitetaan asiaa, joka harhauttaa oikeasti tärkeiden kysymysten ääreltä.

Historiaan juuttuminen voi ilmentää myös mielikuvituksen köyhtymistä, josta on tullut eräs läntisen järjestelmän suurista henkisistä kipupisteistä. Hyödyllisempää olisi kuvitella tulevaisuuksia, joihin haluamme päätyä – ja vaikuttaa aktiivisesti siihen, että pyrimme näitä visioita kohti.

Jos etsimme vertailukohtia vain menneestä, seuraava luku on aina valmiina. Silloin ei ole väliä, toistuvatko tapahtumat farssina vai uudelleen tragedioina. Olemme jo eksyneet silakkamarkkinoiden hälyyn.