Kehityspolitiikan valtasuhteet ovat muuttumassa. Historiallisesti kehityspolitiikka on näyttäytynyt teknisenä ja neutraalina toimintana, mutta todellisuudessa kyse on aina ollut poliittisista valinnoista ja siitä, kuka määrittelee kehityksen ja millä ehdoilla. Kenen ääni kuuluu nyt, kun sääntöperustainen järjestelmä horjuu ja kehitysyhteistyö politisoituu?

Suomi on päättänyt vähentää kehitysyhteistyön määrärahoja noin 1,3 miljardilla eurolla vuosina 2024–2027, mikä merkitsee neljänneksen supistusta. Suomen kahden- ja monenkeskinen kehitysyhteistyö keskittyy sukupuolten tasa-arvoon, koulutukseen ja vammaisten oikeuksiin, joista leikkaaminen syventää eriarvoisuutta ja heikentää kansalaisyhteiskunnan vaikuttamismahdollisuuksia. Samaan aikaan Suomi ohjaa perinteistä kehitysyhteistyötä yksityiselle sektorille. 

Suomi ei tee kehitysyhteistyöleikkauksiaan tyhjiössä, vaan seuraa laajempia kansainvälisiä trendejä. Monet muutkin merkittävät rahoittajamaat ovat leikkanneet  kehitysyhteistyömäärärahojaan rajusti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kehitysyhteistyöbudjetista on katoamassa yli 80 prosenttia. 

Globaalin rahoitusvajeen seurauksena niin kansainvälisten organisaatioiden kuten YK:n, IMF:n ja Maailmanpankin kuin myös ruohonjuuritason hankkeiden vaikuttavuus heikkenee. Rahoitusleikkauksia tehdään tilanteessa, jossa sääntöperustainen järjestelmä heikkenee ja kansainvälistä yhteistyötä ohjaa yhä enemmän nationalismiin ja turvallistamiseen kytkeytyvä logiikka niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Rahoitusleikkaukset luovat kriisin, mutta samalla ne avaavat mahdollisuuden demokratian vahvistamiselle kehityspolitiikassa.

Kehityspolitiikka on kytköksissä globaaleihin poliittisen talouden rakenteisiin, jotka on rakennettu epädemokraattisesti ja jotka keskittävät päätäntävaltaa globaaliin pohjoiseen. Nämä voimasuhteet ovat tehneet paluun kehityspoliittiseen keskusteluun, ja toisaalta erot valtioiden, yritysten ja kansalaisyhteiskuntien intressien välillä korostuvat. Ennen kaikkea nykyhetkessä näkyy kehityspolitiikan muutos vientituotteesta paikallistason politiikaksi, mikä edellyttää kehityspolitiikan demokratisoimista. 

Globaalilla etelällä on keskeinen rooli kansainvälisen järjestyksen suunnannäyttäjänä, kuten myös presidentti  Alexander Stubb on korostanut. Myös demokraattisempi kehityspolitiikka on vahvasti globaalin etelän koalitioiden kuten G77:n ja Afrikan ryhmän agendalla. Ne pyrkivät muun muassa ohjaamaan kehityspolitiikkaa globaaleihin talousrakenteisiin ajamalla kansainvälistä verotussopimusta, jonka toimeenpano siirrettäisiin taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestöltä (OECD) YK:lle. Sopimuksen tavoitteena on tilkitä veronkiertoa ja demokratisoida globaaleja päätöksentekoprosesseja. Velkakysymykset nousivat kesäkuun kehitysrahoituskonferenssissa keskiöön: IMF:n ja Maailmanpankin rakenteita halutaan avata laajemmalle osallistumiselle ja oikeudenmukaisuudelle. 

Kehityspolitiikan demokratisaatio

Samaan aikaan, kun länsimaat leikkaavat kehitysyhteistyöstä, arvopohjaisen realismin avittamana on käynnissä uuskolonialistinen kilvoittelu. Suurvallat kilpailevat erityisesti Afrikan resursseista ja liittolaisuudesta kansainvälisen järjestyksen muuttuessa. Arvopohjainen realismi viittaa uusliberaaliin ajatteluun, jossa demokratia on alisteinen markkinalogiikalle. Tämä näkyy kehityspolitiikan ohjaamisessa yksityiselle sektorille sekä Suomen ja EU:n haluttomuudessa tukea kansainvälisen järjestelmän demokraattisia muutoksia, kuten globaalin etelän ajamaa verosopimusta ja velkajärjestelmän demokratisointia.

Kehitysyhteistyön rahoitus ohjautuu liiaksi valtioille ja yksityiselle sektorille, mikä vahvistaa korruptiota ja eliittien valtaa. Teknokraattinen lähestymistapa, kuten verotuksen digitalisaatio ilman poliittista kontekstia, ei ratkaise luottamuspulaa tai demokratian heikkouksia. Toisaalta kansalaisten osallistumisen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamisen kautta avautuu mahdollisuus aidosti demokraattiseen kehitykseen, jossa taloudellinen tasa-arvo ja paikallinen päätöksenteko yhdistyvät. 

Erityisesti kansalaisyhteisöt- ja järjestöt ajavat kehityspolitiikan dekolonisoimista ja paikallista suvereniteettia. Paikalliset kansalaisliikkeet Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa vaativat vapautta, palveluja, työpaikkoja ja korruption kitkemistä. Nuorten protestiliike Keniassa on osa kehityksen uudelleenajattelua politiikan kautta: nuoret organisoituvat paikallisesti, käyttävät digitaalisia työkaluja ja haastavat poliittisia eliittejä. 

Myös Afrikan unionin strategiassa 2063 korostetaan, että jäsenvaltioiden ja AU:n tulee ottaa johtava rooli poliittisissa ratkaisuissa alueen kriisien hallinnassa. Strategia painottaa taloudellista integraatiota, infrastruktuurin kehittämistä, nuorten ja naisten osallistamista sekä alueellista päätöksentekoa. Alueellinen suvereniteetti onkin olennainen osa kehityksen demokratisaatiota, sillä se mahdollistaa sen, että taloudelliset päätökset ja hankkeet eivät ole ulkoisten toimijoiden ohjauksessa vaan kansalaisten ja paikallisten instituutioiden hallinnassa.

Kun resurssit supistuvat ja perinteiset mallit menettävät legitimiteettinsä, avautuu tilaisuus kehityspolitiikkaan, joka rakentuu talouden demokratisaation, paikallisen suvereniteetin ja kansalaisyhteiskunnan osallistamisen varaan yli kansallisvaltioiden rajojen. Suomi voi  päättää olla osa tätä positiivista kehityskulkua, mutta sitä ennen kehityspolitiikan perusperiaatteet pitää määritellä uudelleen. Ennen kaikkea Suomessa pitää tunnistaa tarve aidosti demokraattisille kumppanuuksille, joissa paikalliset liikkeet ja kansalaisyhteiskunta ohjaavat tavoitteita ja saavat äänensä kuuluviin. Suuntaamalla resursseja kansalaisyhteiskunnalle ja tekemällä merkittäviä rakenteellisia uudistuksia kehityspolitiikalla on aito mahdollisuus vahvistaa demokratiaa ja edistää globaalia oikeudenmukaisuutta. Muuten vaarana on, että kehityspolitiikka jää pelkäksi taloudellisten ja turvallisuusintressien välineeksi.