The Ulkopolitist Point on The Ulkopolitistin kolumnipalsta, jonka kirjoittajat tarttuvat ulkopolitiikan ajankohtaisiin ja kiinnostavimpiin ilmiöihin.

Puolustusliitto Nato on kuin vanha perhealbumi, jossa kuvat vahvasta ja luotettavasta isästä haalistuvat. Entistä myrskyisemmässä maailmassa itsenäistymisen kynnyksellä kipuilevat lapset Euroopassa selaavat albumin sivuja ja pitelevät epätoivoisesti kiinni vanhoista hyvistä ajoista.

Presidentti Donald Trump ristittiin maailmanpolitiikan isukiksi kesäkuussa Naton huippukokouksessa Haagissa, jossa ulkopoliittiset jännitteet väreilivät ilmassa kilvan eurooppalaisen helleaallon kanssa. Kokouksessa Trump kuvaili Irania ja Israelia riiteleviksi lapsiksi koulun pihalla. Puolustusliiton pääsihteeri Mark Rutte syöksyi avuksi sanaleikkiin ja lausui nyt jo historiaan piirtyneen letkautuksen siitä, miten ”isukin on joskus käytettävä kovaa kieltä”.

Kollektiivisen myötähäpeän aalto pyyhkäisi läpi median ja somekeskustelun, mutta Rutte ei peruutellut sanomisistaan. Haagissa nähty farssi toi kiusallisella tavalla näkyväksi perhedynamiikan, joka on ollut osa eurooppalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista todellisuutta jo pitkään. Vaikka ulospäin olemme halunneet viestiä muuta, me vanhan mantereen asukit olemme epävarmuutemme kanssa painivia teinejä amerikkalaisen isukin huushollissa.

Isähahmoja on maailmanpolitiikassa etsitty ennenkin. Suomessa on puhuttu ihailevaan sävyyn kansan isähahmo Sauli Niinistöstä ja ristiriitaisemmin itänaapurin Isä Aurinkoisesta, Josif Stalinista. Euroopan suurten linjojen uudistajat, kuten Charles de Gaulle (Ranskan viidennen tasavallan isä), Winston Churchill (toisen maailmansodan Pater Victoriae) ja Helmut Kohl (Saksan jälleenyhdistymisen isä) ovat toisinaan kantaneet isällisiä lisänimiä.

Yhdysvalloissa kiistaton kansanisä on George Washington, ja maan perustajia (engl. founding fathers) on isitelty. Myös presidentti Barack Obama on internetin syvimmissä meeminurkkauksissa saanut ajoittain lisänimen ”daddy”. Entiset tai nykyiset eurooppalaiset pääministerit eivät kuitenkaan häntä tiettävästi tällä nimellä puhuttele – tässä Trump on ainoa laatuaan.

Isävertaus Yhdysvaltain ja Euroopan suhteessa käy järkeen. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat oli lännen turvallinen johtohahmo, joka suojeli ja opetti muun muassa Marshall-avun, Naton ja ydinsateenvarjon muodossa. Joku voisi arvioida, että tuolloin Eurooppa taantui kiitolliseksi lapseksi, joka ei enää poistunutkaan isänsä kupeesta.

Trumpin kaudella isän rooli on kuitenkin muuttunut. Itsekeskeinen, arvaamaton ja sopimattomia vitsejä laukova isäukko on raivostuttava, mutta edelleen se, jolla on taskussaan autonavaimet – ja ydinaseiden laukaisukoodit.

Nykytilanteessa poikkeuksellista on, että ”daddy Trump” on tosiasiallisesti transatlanttisen politiikan sanastoa ja todellisuutta. Tilanne on niin absurdi, että on hyvä kysyä, onko Euroopan todellinen huoli Yhdysvaltain istuva presidentti vai Eurooppa itse.

Sen jälkeen, kun Trump vuosi sitten valittiin toiselle kaudelleen, niin puolustus- kuin talouspolitiikassa on ollut enemmän käänteitä kuin keskimääräisellä saippuasarjan tuotantokaudella. Keskustelu Euroopassa on toistuvasti kilpistynyt kysymykseen pärjäämisestä: onko meillä varaa muuttaa omillemme, jos kotiolot lännen leirissä käyvät kestämättömiksi?

Jo tähän mennessä Eurooppa on pyristellyt kohti vapautta, mutta yritykset eivät ole vieneet maaliin saakka. Kuten muutkaan sisarusparvet, Euroopan maat eivät ole keskenään yhdestä puusta veistettyjä, ja niillä onkin ollut vaikeuksia löytää yhteistä näkemystä talous- ja turvallisuuskysymyksissä. 

EU-komissio esitteli lokakuussa tiekartan, jonka avulla unioni pyrkii saavuttamaan autonomian puolustuksessaan ja varustautumaan sotaan Venäjää vastaan vuoteen 2030 mennessä. Suunnitelman hintalappu on 800 miljardia, mikä arvatenkin närästää monia. Kaikki Euroopan valtiot eivät koe Venäjän uhkaa samanlaisena – tai ylipäätään uskalla venyttää viikkorahaansa enää yhtään pidemmälle yhteisen hyvän eteen, kun omankin maan taloustilanteessa on tekemistä.

Samaan aikaan myös Ukrainan tukeminen siirtyy enenevissä määrin Euroopan harteille, kun “kahdeksan sotaa ratkaissut” Trump pyörii tuuliviirin lailla Kiovan ja Moskovan ristipaineessa. Lokakuun lopulla halukkaiden koalitio kertoi Britannian pääministeri Keir Starmerin suulla, että se haluaa käyttää jäädytettyjä venäläisvaroja Ukrainan hyväksi. Suunnitelma on kuitenkin vaarassa jäädä pöydälle Belgian vastustuksen takia. Euroopan tilannetta ei helpota se, että isä kylvää eripuraa mielellään. Trumpin hallinnon on kerrottu tukevan oikeistopopulististen voimien nousua Euroopassa.

Transatlanttinen suhde on nykyään myös henkinen huoltosuhde, mutta toiseen suuntaan. Euroopan johtajat joutuvat kiiruhtamaan Trumpin oikkujen perässä tämän halutessa milloin valloittaa Grönlannin, milloin lähentyä Putinin kanssa. 

Osa lapsista on kuitenkin onnistunut silittämään isukkia myötäsukaan oman maansa hyväksi. ”Nuori ja voimakas” suomalaispresidentti Alexander Stubb on golfannut tiensä Trumpin sydämeen ja sitä kautta raivannut väylän tärkeisiin päättäviin pöytiin ja kahdenväliseen kauppaan. Muutama viikko sitten maamme johto palasi Atlantin takaa työllistävien uutisten kera: neljä Yhdysvaltain tulevista jäänmurtajista rakennetaan Suomessa, mikä pääministeri Petteri Orpon mukaan tuo riutuvaan Suomeen paitsi toivoa myös 7 000–10 000 henkilötyövuotta. 

Trumpin kanssa asioimisen kustannus koostuu kuitenkin riihikuivan lisäksi myös eettisestä hinnasta. Viime aikoina Trump on touhunnut niin vauhdikkaalla hajota ja hallitse -tyylillä Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikassa, että istuvan presidentin sopimaton seksuaalissävytteinen käytös, ahdistelusyytteet ja kytkökset ihmiskaupparinkiä pyörittäneeseen Jeffrey Epsteiniin ovat jääneet kuriositeeteiksi. 

Naisten oikeuksien ottaessa kansainvälisesti takapakkia myös ihmisoikeuskäsityksellä ja sanoilla on maailmanpolitiikassa merkitystä. Lokakuun puolivälin Gaza-kokouksessa Trump nosti esiin takanaan seisovasta valtiojohtajien rivistä ainoan naisen, Italian pääministeri Giorgia Melonin, mutta ei suinkaan ansioiden vuoksi vaan tämän kauneutta kehuakseen. ”Yleensä tällaisen sanominen on poliittisen uran loppu – mutta sinua ei haittaa, eihän?”, Trump haastoi Melonia, joka tyytyi hymyilemään kiusaantuneena.

Monille Euroopan johtajille on kuluneen vuoden aikana soviteltu Trump-kuiskaajan hattua. Yhteistyö isukin kanssa tuntuu kuitenkin olevan sen verran tuulista, että hatut lennähtävät helposti päästä. Aiheellista on myös kysyä, mihin asti Eurooppa on valmis kuiskuttelemaan “daddyn” korvaan. The Guardian esitti taannoin Euroopalle omantunnon kysymyksen koskien Yhdysvaltain vauhdilla kiristyvän sisäpolitiikan kehityksen tukemista. Jos tietäisimme, että perheenjäsenemme olisi kotioloissa pahantahtoinen ja jopa väkivaltainen, pysyisimmekö hiljaa vai puuttuisimmeko asiaan?

Lännessä on luultu pitkään, että tietyt saavutetut edut ovat pysyviä. Demokratia, liberaali maailmanjärjestys ja sujuva kansainvälinen yhteistyö ovat kuitenkin kuin perhesuhteita – niitä täytyy ylläpitää. Sota Ukrainassa on herättänyt Euroopan kivuliaalla tavalla siihen, että vaikka isän hoteissa saisi punkata pitkään, jonain päivänä vuokrarahoja saatetaan tulla vaatimaan korkojen kera. 

Perheessä politiikka luo usein jakolinjoja sukupolvien välille. Nuoremman, idealistisen polven tehtävänä on “pelastaa” maailma ja löytää oma tiensä senkin uhalla, että se tuottaisi vanhemmille pettymyksen. 

Euroopan olisi korkea aika raapia pennosensa kasaan ja muuttaa pois peräkammarista. Itsenäistymisestä on puhuttu lukemattomia kertoja niin puolustuksen ja Venäjän, talouden, Kiinan kuin Lähi-idänkin suhteen. Teot eivät ole Euroopan vahvuus, mutta on mahdollista, että pian jokin tökkää linnunpojan alas pesästään, jollei se itse lennä.