Syyskuun YK:n yleiskokouksen alla nähtiin ennennäkemätön ryntäys tunnustaa Palestiinan valtio. Yhdeksän valtion antamalla tunnustuksella on katsottu olevan lähinnä poliittinen ja symbolinen merkitys, mutta niitä on pidetty välttämättöminä kahden valtion mallin hengissä pitämiseksi. Esimerkiksi Belgian ja Kanadan antamat tunnustukset tehtiin kuitenkin ehdollisina, mitä voidaan myös pitää ongelmallisena valtioiden itsemääräämisoikeuden kannalta.

Syyskuun lopussa pidetyn YK:n yleiskokouksen korkean tason viikon polttavimpia kysymyksiä olivat Gaza ja Palestiinan tunnustaminen. Syyskuun lopussa Andorra, Australia, Kanada, Ranska, Luxemburg, Malta, Monaco, Portugali, Yhdistyneet kuningaskunnat sekä Belgia tunnustivat Palestiinan valtion.

Suomenkin poliittisessa johdossa käytiin kiivasta keskustelua aiheesta, mutta hallitus lopulta totesi, ettei vielä ole aika Palestiinan tunnustamiselle. Perusteluissa korostettiin muun muassa sitä, ettei tunnustaminen itsessään lopeta käynnissä olevaa konfliktia. Nyt 156 YK:n 193:sta jäsenmaasta on tehnyt tunnustuksen. Suomi jäi osaksi yhä hupenevaa joukkoa maita, jotka eivät tätä askelta ole ottaneet.

Oslon sopimusten jälkeinen välivaihe

Vaikka 90-luvulla solmittujen Oslon sopimusten taustalla oli oletus Palestiinan valtion syntymisestä, kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan. Israel on laajentanut siirtokuntiaan, kaventanut palestiinalaisten liikkumatilaa ja käytännössä jättänyt Palestiinan eräänlaiseen puolivaltion asemaan. Viime vuonna Israelin parlamentti Knesset hyväksyi päätöslauselman, joka vastustaa Palestiinan valtion syntymistä.

Oslon sopimus loi periaatteet palestiinalaisten määräaikaiselle itsehallinnolle Gazaan ja Länsirannalle. Tarkoituksena oli viiden vuoden välivaihe, jonka oli määrä toimia asteittaisena siirtymänä kohti itsenäistä Palestiinan valtiota, ja lopulliset järjestelyt oli tarkoitus ratkaista osapuolten välisissä neuvotteluissa. Palestiinalaishallinto jäi kuitenkin välitilaan, jossa sen institutionaalista ja poliittista kehitystä rajoittavat miehityksen rakenteet, hajaantunut sisäpolitiikka ja riippuvuus kansainvälisestä tuesta.

Sisäinen poliittinen jakautuminen Fatahin ja Hamasin välillä on entisestään vaikeuttanut yhtenäisen edustuksen muodostamista ja heikentänyt hallinnon legitimiteettiä myös palestiinalaisten silmissä. Lisäksi Oslossa sovittu itsehallinto ei koskaan kehittynyt täysivaltaiseksi hallinnoksi. Israel on edelleen säilyttänyt kontrollin muun muassa palestiinalaisten rajaliikenteestä, verotuloista, turvallisuudesta ja luonnonvaroista.

Palestiina on kuitenkin pyrkinyt vahvistamaan asemaansa kansainvälisen yhteisön jäsenenä. Vuonna 2012 se hyväksyttiin YK:n tarkkailijavaltioksi. Täysjäsenyyttä Palestiina ei tule saamaan niin pitkään kuin Yhdysvallat käyttää veto-oikeuttaan, kuten se viimeksi teki vuonna 2024. Vuoden 2015 liittyminen Kansainväliseen rikostuomioistuimeen (ICC) mahdollisti tutkintapyyntöjen tekemisen, ja vuonna 2019 ICC avasi tutkinnan Palestiinan alueella tehdyistä sotarikoksista. Tämän lisäksi Palestiina on liittynyt useisiin kansainvälisiin yleissopimuksiin ja kansainvälisiin järjestöihin.

Tunnustamisen oikeudelliset ja poliittiset tekijät

Valtioiden tunnustamisen juuret ovat kansainvälisessä oikeudessa, mutta käytännössä tunnustaminen on poliittinen teko. 

Vuonna 1933 solmitun Montevideon sopimuksen mukaan valtion tunnusmerkit ovat pysyvä väestö, rajattu alue, valtiovaltaa käyttävä hallitus ja kyky ryhtyä suhteisiin toisten valtioiden kanssa. Palestiinan kohdalla näiden kriteerien täyttymisestä voidaan olla perustellusti kahta mieltä.

Israelin miehityksen myötä Palestiinalla ei ole kansainvälisiä tunnustettuja rajoja. Kiista rajoista liittyy erityisesti siihen, mitkä alueet muodostaisivat Palestiinan valtion. YK:n mukaan lähtökohtana ovat ne rajat, jotka vallitsivat ennen vuoden 1967 sotaa eli Länsiranta, Itä-Jerusalem ja Gaza. Israel ei kuitenkaan ole hyväksynyt näitä rajoja ja on laajentanut siirtokuntiaan syvälle Länsirannalle. 

Toinen kiistanaihe liittyy valtiovaltaa käyttävän hallituksen olemassaoloon, sillä Palestiinalaishallinto hallitsee vain Länsirantaa kun taas Hamas hallitsee Gazaa. Montevideon sopimuksen jälkeen on myös vakiintunut uusia kansainvälisen oikeuden normeja, kuten YK:n peruskirjassa todettu kansojen itsemääräämisoikeus, jotka myös vaikuttavat harkintaan.

Sekä YK:n kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) että ICC ovat välttäneet lausumasta tästä kysymyksestä sen kiistanalaisuuden vuoksi. Britanniassa käytiin myös kesällä julkista keskustelua siitä, olisiko Palestiinan tunnustaminen kansainvälisen oikeuden vastaista, jos se ei täytä näitä edellytyksiä.

Kriteereitä onkin pidetty avoimena tulkinnalle, ja tunnustaminen voidaan tehdä myös vedoten humanitaarisiin ja moraalisiin perusteisiin, kuten vastauksena ihmisoikeusrikkomuksiin. Tällaisia perusteita on erityisesti hyödynnetty tilanteissa, joissa kansat ovat kamppailleet vapautumisestaan kolonialismin tai muun sortavan hallinnon alta. Suomessakin 1600 tutkijaa on vaatinut Palestiinan tunnustamista keinona kansanmurhan ja etnisen puhdistuksen lopettamiseksi Gazassa. Näin valtiot voivat myös viestiä toimivansa moraalisesti vastuullisesti.

Enemmän kuin symboliikkaa? 

Toiveena on ollut, että Palestiinan valtion tunnustaminen toisi uutta puhtia Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin poliittiseen ratkaisuun. Länsimaat ovat pitäneet kiinni kahden valtion mallista, kun muitakaan varteenotettavia ehdotuksia ei ole ollut pöydällä. Viimeaikaisilla tunnustamisilla on pyritty pitämään tämä malli hengissä. Samoin tunnustamisilla pyrittiin saamaan aikaan painetta Gazan sodan loppumiseksi. Esimerkiksi Ison-Britannian pääministeri Keir Starmer lausunnoissaan otti kunniaa siitä, että Palestiinan tunnustamisella oli vaikutusta Gazan tulitauon aikaansaamiseen lokakuussa. 

Kriitikkojen mielestä länsimaiden tunnustamisaallossa on kuitenkin ollut kyse myös maiden yrityksestä kiillottaa imagoaan: tunnustaminen on helppo symbolinen ele, joka ei välttämättä muuta konfliktin realiteetteja, mutta antaa vaikutelman aktiivisesta ja moraalisesti johdonmukaisesta ulkopolitiikasta.

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tunnustamisen vaikutus on kuitenkin konkreettinen ennen kaikkea kahdenvälisissä suhteissa. Tunnustaneet valtiot voivat nyt tehdä sopimuksia Palestiinan hallituksen kanssa ja nimittää täysivaltaiset suurlähettiläät. Samalla niiden on vaikeampi kiistää Israelin mahdollisesti tekemiä kansainvälisiä rikoksia: kyse ei olisi enää pelkästään miehitetyistä alueista, vaan miehitetystä valtiosta. 

Tunnustamatta jättäminen voidaan puolestaan nähdä viimeisenä niittinä kahden valtion mallille. Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessorin Martti Koskenniemen mukaan tämä tarkoittaisi, että mitä todennäköisimmin Israel ottaisi loputkin palestiinalaisalueet haltuunsa ja edessä olisi apartheid-valtio. Samalla tunnustamatta jättäminen normalisoisi vahvemman oikeuden periaatteen kansainvälisissä suhteissa. Käytännössä se tarkoittaa, että valtiot voivat voimankäytöllä, miehityksellä tai muilla kansainvälisen oikeuden vastaisilla toimilla muuttaa kansainvälisesti tunnustettuja rajoja ilman merkittäviä seurauksia.

Ehdollisen tunnustamisen ongelmat

Valtion tunnustaminen on poliittinen teko, joten periaatteessa valtiot voivat päättää liittää siihen myös ehtoja. Esimerkiksi 1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen useat Euroopan maat tunnustivat entisiä neuvostomaita sillä ehdolla, että ne sitoutuivat estämään ydinaseiden leviämisen, edistämään vähemmistöjen oikeuksia ja sitoutumaan olemassa oleviin rajoihin.

Jotkut maat, kuten Belgia ja Australia, tekivät päätöksensä Palestiinan tunnustamisesta ehdollisesti. Belgian viisi hallituspuoluetta puivat samoja huolia kuin Suomen hallitus, mutta saavuttivat lopulta kompromissin. Tunnustamisen ehdoiksi listattiin panttivankien vapauttaminen, Hamasin riisuminen aseista ja se, ettei Hamasilla olisi roolia tulevassa hallinnossa. Australia puolestaan asetti ehdoiksi muun muassa vaalien järjestämisen sekä Palestiinan valtion demilitarisoinnin.

Ehdollista tunnustamista on pidetty puuttumisena Palestiinan sisäisiin asioihin ja osoituksena siitä, miten poliittiset intressit usein syrjäyttävät kansainvälisen oikeuden periaatteet. Länsimaiden tekemät ehdolliset tunnustamiset ovat tuoneet jälleen näkyviin valtion tunnustamiseen liittyvän perusongelman: tunnustamista voidaan käyttää keinona ohjata tulevan valtion poliittista järjestelmää. Ehtojen asettaminen miehitetyille kansoille on ristiriidassa itsemääräämisoikeuden kanssa ja voi olla ristiriidassa valtioille kuuluvien oikeuksien kuten itsepuolustuksen kanssa.

Israelin vuosikymmeniä jatkunut miehitys on systemaattisesti estänyt palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden toteutumisen ja palestiinalaisvaltion institutionaalisen kehityksen. Tässä tilanteessa vaatimukset demokraattisten vaalien järjestämisestä käytännössä siirtävät huomion ja vastuun pois miehittäjän toimista ja kohdistavat sen palestiinalaisiin itseensä – vaikka he eivät voi vapaasti päättää omista rajoistaan, liikkumisestaan tai turvallisuudestaan. YK:n peruskirjassa on myös määritelty jokaiselle valtiolle oikeus itsepuolustukseen, ja vaatimukset demilitarisoinnista ovat syvästi ristiriidassa tämän kanssa.

Palestiinalaisvaltion pohjaa on murennettu vuosikymmeniä, joten sen perustaminen ei ole mikään yksinkertainen pyrkimys. Jos maat todella haluavat tukea palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta, niiden tulisi tunnustaa Palestiina ilman ehtoja, jotka miehitetyn kansan on käytännössä mahdotonta täyttää.