Kiristynyt geopoliittinen tilanne ja Trumpin tulkinta Monroen opista painostavat Latinalaista Amerikkaa valitsemaan puolensa suurvaltakilpailussa. Taloudellisesti järkevää olisi tasapainotella vaihtoehtojen välillä, vaikka se vaatiikin ripauksen geopoliittista akrobatiaa.

Presidentti Donald Trumpin kova retoriikka Latinalaista Amerikkaa kohtaan konkretisoitui tammikuussa, kun Yhdysvallat sieppasi Venezuelaa vuosia itsevaltaisesti hallinneen presidentti Nicolás Maduron. Näyttävän sotilasoperaation jälkeen Trumpi julisti, ettei Amerikan herruutta läntisellä pallonpuoliskolla kyseenalaistettaisi enää koskaan.

Kiristyvä suurvaltakilpailu on jo pidempään heijastunut Latinalaiseen Amerikkaan. Asetelma ei kuitenkaan ole uusi, onhan alue toiminut valtakamppailuiden näyttämönä ennenkin. Ensin eurooppalaisen kolonialismin aikana 1500-luvulta 1800-luvun alkuun, sitten Yhdysvaltojen alueellisen kiinnostuksen vuoksi Monroen opin ja myöhemmin kylmän sodan myötä. Nyt sekä Kiina että Yhdysvallat haluavat vahvistaa asemaansa alueella osana laajempaa geopoliittista kilpajuoksua.

Latinalaisen Amerikan maille suurvaltojen pelinappulaksi joutuminen olisi huono diili. Jos maat joutuvat valitsemaan valtapoliittisten blokkien välillä, yhteistyötä ja päätöksiä ohjaavat poliittiset, eivät taloudelliset intressit. Vaikka lyhyen tähtäimen poliittiset hyödyt saattavat olla houkuttelevia, pitkällä aikavälillä suurvaltaan takertuminen jarruttaa talouskasvua ja heikentää maiden mahdollisuuksia edistää omia tavoitteitaan. Siksi viisainta olisi tasapainotella suurvaltojen välillä, ei valita puolia.

Strategisesti tärkeä alue Yhdysvaltojen “takapihalla”

Latinalainen Amerikka tunnetaan runsaista luonnonvaroistaan. Se on koti lukuisille raaka-aineille, joiden kysynnän odotetaan kasvavan energiasiirtymän myötä. Alue on tärkeä myös ruokaturvan näkökulmasta, sillä se tuottaa merkittävän osan maailman maataloustuotteista. Maantieteellisesti se on globaalin kaupan solmukohta, ja alueen nuori väestörakenne luo pohjaa tulevaisuuden talouskasvulle. Ei siis ihme, että Yhdysvallat haluaa pitää sen vaikutuspiirissään.

Yhdysvaltojen ja Latinalaisen Amerikan historia on monimutkainen ja paikoin myrskyisä. Suhde on epäsymmetrinen, sillä sitä ovat aina ohjanneet Washingtonin taloudelliset ja turvallisuuspoliittiset intressit. Yhdysvaltojen taloudellinen jalanjälki Latinalaisessa Amerikassa onkin vailla vertaansa ja se on edelleen alueen tärkein kauppakumppani.

Toisinaan Yhdysvaltojen halu ohjata alueen kehitystä on johtanut sotilaalliseen puuttumiseen, mikä on synnyttänyt Latinalaisen Amerikan maissa syvää epäluottamusta pohjoista naapuriaan kohtaan. Voimistuvan protektionismin ja tullipolitiikan myötä tämä epäluottamus läikkyy yhä enenevissä määrin myös taloudellisen yhteistyön puolelle. 

Yhä useammin riippuvuus Yhdysvalloista ja sen hallinnoimasta dollarijärjestelmästä nähdään taloudellisena riskinä. Sen pelätään rajoittavan kykyä tehdä itsenäisiä talouspoliittisia valintoja, vaikeuttavan rahoituksen saamista sekä altistavan maat Yhdysvaltojen politiikalle. Tämä on kannustanut Latinalaisen Amerikan maita etsimään vaihtoehtoisia kumppanuuksia muualta.

Punainen varjo läntisellä pallonpuoliskolla

​​Kiina on vahvistanut asemaansa Latinalaisessa Amerikassa koko 2000-luvun ajan investoimalla merkittävästi alueen infrastruktuuriin. Se on ollut keino varmistaa pääsy raaka-aineisiin, joilla Kiina ruokkii kasvavaa teollisuuttaan. Samalla investoinnit ovat olleet väylä kanavoida ylijäämää ja teollista ylituotantoa ulkomaille. Ne ovat myös auttaneet avaamaan uusia markkinoita kiinalaisille tuotteille. Kiina onkin noussut verrattain lyhyessä ajassa Etelä-Amerikan suurimmaksi ja koko Latinalaisen Amerikan toiseksi suurimmaksi kauppakumppaniksi. 

Kiina on myös aktiivisesti edistänyt renminbin käyttöä alueella. Se suosii paikallisia valuuttoja kahdenvälisessä kaupassa ja on tarjonnut kumppaneilleen maksujen selvitysjärjestelyjä sekä valuutanvaihtosopimuksia. Tämä on vahvistanut renminbin asemaa alueella dollarin kustannuksella.

Kiinan kasvava rooli Latinalaisessa Amerikassa on hiertänyt Washingtonia jo pitkään. Nyt asiaan on päätetty puuttua, sillä loppuvuodesta 2025 julkaistu Yhdysvaltojen uusi Kansallisen turvallisuuden strategia toteaa ykskantaan, ettei se salli ulkopuolisten toimijoiden läsnäoloa Latinalaisessa Amerikassa, mikäli se uhkaa Yhdysvaltojen intressejä alueella. 

Donroen oppi

Yhdysvaltojen turvallisuusstrategia nimeää kolme tavoitetta läntiselle pallonpuoliskolle. Ensinnäkin alue halutaan pitää vakaana Yhdysvaltoihin suuntautuvan maahanmuuton hillitsemiseksi. Toiseksi alueelle toivotaan yhteistyökykyisiä hallituksia rikollisuuden torjumiseksi. Kolmanneksi alue halutaan suojata vihamieliseltä ulkoiselta vaikutusvallalta eli Kiinalta, vaikkei sitä nimeltä strategiassa mainitakaan.

Ajatus läntisen pallonpuoliskon hallinnasta juontaa juurensa 1820-luvulla syntyneeseen Monroen oppiin. Tällöin Yhdysvaltojen presidentti James Monroe määritteli Amerikan mantereen Yhdysvaltojen vaikutuspiiriin toteamalla, ettei se enää antaisi Euroopan puuttua maanosan asioihin. Tuolloin taustalla oli eurooppalaisen imperialismin pelko, nyt kaksi vuosisataa myöhemmin Kiinan uhka.

Uusvanha doktriini on saanut nimen Donroen oppi ja sen tavoitteena on ajaa Kiina ulos Yhdysvaltojen “takapihalta”. Ajatuksena on saada yhä useampi maa näkemään Yhdysvallat ensisijaisena kumppaninaan ja välttämään yhteistyötä muiden kanssa. Tätä pyrkimystä vauhditetaan taloudellisen painostuksen keinoin, mikä tuntuu nurinkuriselta, jos tavoitteena on syventää taloudellista yhteistyötä.

Strategiassa myös luvataan etuja tahoille, jotka toimivat sen viitoittamalla tavalla. Tähän mennessä Trump on osoittanut tukensa jo ainakin El Salvadorin presidentti Nayib Bukelelle, Bolivian Rodrigo Paz Pereiralle sekä Argentiinan Javier Mileille.  Hän myös armahti Hondurasin entisen presidentin Juan Orlando Hernándezin presidentinvaalien alla ja vihjasi, että mikäli hänen tukemansa Nasry Asfura ei tulisi valituksi, voisi sillä olla vaikutusta Yhdysvaltojen maalle myöntämään tukeen. 

Etupiiriajattelun umpikuja

Etupiiriajattelu syntyi aikana, jolloin kansallisvaltiot ohjasivat maailmantaloutta ja kauppa oli usein kahdenvälistä. Tuolloin suurvallan kylkeen liimautuminen saattoi olla toimiva tapa varmistaa kumppanuus, joka takaisi sekä turvallisuuden että taloudellisen hyödyn. Globalisoituneen talouden aikaan ajatus istuu huonosti.

Pohjimmiltaan etupiiriajattelu on aina imperialistista. Siinä toinen valtio nähdään välineenä omien tavoitteiden edistämiselle, ei itsenäisenä toimijana. Taloudellinen hyväksikäyttö oikeutetaan ajatuksella, että suurvallalla on luonnollinen oikeus etupiireihinsä. Vahvemman sanellessa ehdot kyky tehdä taloudellisesti optimaalisia päätöksiä murenee.

Pakottamalla Latinalaisen Amerikan maat valitsemaan puolensa Yhdysvallat kaventaa niiden mahdollisuuksia hyödyntää monipuolista kumppanuusverkostoa. Taloudellisesti järkevämpää niille olisi tehdä yhteistyötä mahdollisimman monen tahon kanssa, sillä arvaamattomassa maailmassa valinnanvapaus on arvokas resurssi.

Vaakakupissa painaa myös se, kenen ehdoilla yhteistyötä tehdään. Vaikka Yhdysvallat toteaa olevansa valmis maiden talouskehitystä tukevaan yhteistyöhön, on strategian ytimessä tavoitteita, kuten yhdysvaltalaista teollisuutta vahvistava kauppa ja rajoittamaton pääsy kriittisiin resursseihin. Epäselväksi jää, asetetaanko kumppanimaan kehitys oikeasti etusijalle. Kiire päästä käsiksi Venezuelan öljyvarantoihin antaa ehkä jonkinlaista osviittaa Yhdysvaltojen prioriteeteista.

Kaksi huonoa vaihtoehtoa?

Brasilian presidentti Luiz Inácio Lula da Silva on antanut kasvot kriittisemmälle suhtautumiselle Yhdysvaltojen uuteen politiikkaan. Hän on korostanut, ettei alueen tulisi mukautua ulkopuolelta tuleviin paineisiin, vaan vahvistaa yhteistä suuntaansa omista tavoitteistaan käsin. Useimmille Latinalaisen Amerikan maille tämä merkitsee kestävään kasvuun, talouden monipuolistamiseen ja jonkinasteiseen strategiseen autonomiaan tähtäävää politiikkaa.

Latinalainen Amerikka kärsii hitaasta talouskasvusta ja heikosta tuottavuuskehityksestä. Moni alueen maa on jumissa keskitulotason ansassa, jossa palkkojen nousu heikentää kilpailukykyä työvoimaintensiivisillä aloilla, mutta kyky kilpailla korkeamman lisäarvon aloilla on rajallinen. Heikko tuottavuuskehitys selittyy laajalla epävirallisella sektorilla, matalalla koulutustasolla ja puutteellisella infrastruktuurilla. Tilanteen korjaaminen edellyttäisi siirtymää kulutus- ja velkavetoisesta kasvusta tuottavuusvetoiseen malliin.

Haasteena on myös riippuvuus yksittäisistä raaka-aineista. Se altistaa taloudet hintavaihteluille ja ulkoisille shokeille. Talouden monipuolistamiseksi maiden tulisi siirtyä arvoketjussa ylöspäin korkeamman lisäarvon tuotteisiin. 

Suurvallat tukevat näitä tavoitteita vain osin. Yhdysvallat on kyllä kiinnostunut käymään kauppaa sekä investoimaan Latinalaiseen Amerikkaan, mutta vain omien etujensa puitteissa. Se tuntuu näkevän alueen ensisijaisesti resurssilähteenä sekä markkinana yhdysvaltalaisille toimijoille. Sama ongelma toistuu Kiinan kohdalla. Vaikka se on onnistunut vastaamaan rakenteellisiin pullonkauloihin investoimalla alueen infrastruktuuriin, nojaa yhteistyö yhä voimakkaasti raaka-aineisiin. Tämä voi lukita maat matalan jalostusasteen talousmalliin.

Latinalaisen Amerikan strategisen autonomian kannalta olisi tärkeää, että maat itse hallitsevat keskeisiä resurssejaan. Historia on myös opettanut, että liiallinen riippuvuus yhdestä kumppanista lisää taloudellista haavoittuvuutta. Latinalainen Amerikka ei ole unohtanut, miten Yhdysvallat on toistuvasti muokannut kaupankäynnin ehtoja yksipuolisesti sekä käyttänyt pakotteita ja dollarijärjestelmää painostuskeinona. 

Tästä näkökulmasta molemmat vaihtoehdot ovat ongelmallisia. Yhdysvallat pyrkii hallitsemaan alueen kriittisiä resursseja, kun taas Kiinan strategia johtaa velkaantumiseen ja samoihin mahdollisesti haitallisiin riippuvuussuhteisiin. Vaikka lähestymistavoissa on eroja, on kyse lopulta samasta ilmiöstä: yhteistyöstä, jossa vahvempi määrää ehdot.

Tasapainoilua suurvaltapolitiikan puristuksessa

Kiristynyt geopoliittinen tilanne sekä etupiiriajattelun paluu ovat ajaneet Latinalaisen Amerikan vaikeaan tilanteeseen. Yksikään alueen maa ei voi sivuuttaa Yhdysvaltojen uhkauksia, sillä niiden potentiaaliset seuraukset ovat talouden kannalta tuhoisia. Lyhyellä aikavälillä Kiinan kanssa tehtävän yhteistyön poliittiset kustannukset tulevat väistämättä nousemaan. Tämä nähtiin jo Panaman kohdalla sen vetäytyessä Vyö ja tie -hankkeesta Yhdysvaltojen painostuksesta.

Pitkässä juoksussa etupiiripolitiikka kääntyy kuitenkin itseään vastaan. Kasvava epävarmuus, painostus ja jatkuva uhkailu ajaa Latinalaisen Amerikan etsimään uusia kumppaneita vähentääkseen riippuvuuttaan Yhdysvalloista.

Alueen maiden kannalta viisainta olisi pyrkiä tasapainottelemaan suurvaltojen välillä. Syvien riippuvuussuhteiden välttäminen sekä monipuolisen kumppanuusverkoston ylläpitäminen auttaisi hajauttamaan riskejä ja turvaamaan liikkumatilaa maailmanpolitiikan myllerryksessä. Tilanne, jossa maat voivat neuvotella yhteistyön ehdoista ja valita aidosti parhaan vaihtoehdon, on otollista maaperää myös talouskasvulle. Samalla keskeiset resurssit pysyvät omissa käsissä, eikä suurvaltapolitiikka estä kansallisten kehitystavoitteiden edistämistä.